Äiti esti minun numeroni tiistaina iltapäivällä. Yhtäkkiä, kun koitin soittaa, kuulin vain kylmän koneellisen viestin: “Tilaaja ei ole tavoitettavissa.” Se ei ollut mikään kasvatusoppaiden mukainen opetustuokio, vaan hänen epätoivoaan. Hän oli kyllästynyt kuulemaan joka kuukausi saman pyynnön: “Voisitko laittaa edes vähän rahaa, pärjään maanantaihin asti.”
Olin kaksikymmentäkaksi, ja kuvittelin, että elämä on minulle jotakin velkaa. Tavallisista töistä en välittänyt, odotin “sitä oikeaa” tilaisuutta, ja sillä välin elin äidin lähettämän rahan varassa. Raha meni hukkaostosksiin peleihin, ajanvietteisiin, ruoan kotiinkuljetuksiin, koska kokkaaminenkin tuntui vaivalloiselta.
Kun vuokranantaja tajusi, ettei maksua ollut luvassa, hän osoitti minulle oven. Käteeni jäi vain vanha vanhempien Toyota Corolla ja Urho mun saksanseisoja. Koira, joka oli minulle lähinnä ystävä, uskollinen seuralainen, joka aina odotti minua kotiin, vaikka palaisin taas juhlimasta.
Ensimmäisen yön autossa ajattelin vielä, että tämä on väliaikaista. Kolmantena ymmärsin, että ruokavarastot olivat lopussa. Taskussa oli vain muutama euro. Itselleni ostin halvimman nuudelin, Urholle marketin edullista irtokoiranruokaa. Aamulla koira ei päässyt enää ylös. Sen elimistö, joka oli tottunut tasaiseen ruokavalioon, petti. Urho makasi takapenkillä ja hengitti raskaasti, katsoi minua surumielisesti, kuin olisi jäähyväisiä sanonut. Saksanseisojalla on herkkä vatsa, ja minä, itsekäs kuin olin, olin jättänyt hyvän ruoan ostamatta jo viikkoja.
Ajoin takaisin äidin luo kotipaikkakunnalle. Toivoin vain, että saisimme ruokaa ja lämpöä. Mutta oven lukko oli vaihdettu. Seisoin ikkunan alla ja soitin pelkkää hiljaisuutta. Kirjoitin viestit ei vastausta.
Istuin kadun reunalle, kaikkea hallinnan puutetta tuntien. Alakerran naapuri tuli ulos ja ojensi minulle paketin.
Sanni pyysi antamaan tämän.
Pussissa oli erityistä koiranruokaa ja lääkkeitä koiralle. Ei rahaa, ei viestiä, vain tämä paketti osoitus siitä, että Urhosta hän välitti, mutta minusta hänellä ei ollut enää sanoja.
Halusin viedä Urhon lääkärille, mutta auto ei käynnistynyt enää ollenkaan akku oli lopullisesti loppu. Taksiin ei ollut varaa, tuttuja ei löytynyt. Eläinklinikalle oli monta kaupunginosaa matkaa.
Kannoin Urhoa sylissäni. Kolmekymmentä kiloa. Se ei ollut mitään kaunista, kuten elokuvissa. Hengitykseni oli raskasta, hikoilin, pysähdyin välillä, koska jalat tärisivät väsymyksestä. Ohikulkijat kiersivät minut kuin kodittoman. Kun saavuin eläinlääkäriaseman ovelle, vajosin penkille, koira sylissä.
Eläinlääkäri, tuttu jo isän ajoilta, tutki Urhon, ja sitten katsoi minua tarkasti:
Kannoitko sitä koko matkan?
Auto ei käynnistynyt, – sain sanottua.
Tarvitsetko töitä? Ystävä etsii varastotyöntekijöitä metallipajalle. Ei mitään herkkua, mutta palkka maksetaan oikein. Jos yrität, pärjäät. Jos et, Urhon otan itse, koska muuten tuhoat sen.
Menin töihin. En siksi, että olisin yhtäkkiä sankari, vaan koska pelotti oikeasti. Tein varastohommia myöhään iltaan, totuin raskaan työn rytmiin, nukuin autossa, kunnes sain säästettyä ensimmäiseen vuokrakämppään soluasunnossa.
Muutos tapahtui. Nuoruuden huolettomuus katosi. Peilissä katsoi mies, jonka katse oli väsyneen rauhallinen ja kädet karheat. Ymmärsin vihdoin eurojen arvon.
Puolen vuoden päästä menin äidin luo. En pyytämään mitään, vaan kävin sisään, laskin hiljaa rahaa pöydälle ja korjasin keittiön hanan ja huoneen oven nekin, mitkä oli jääneet aina tekemättä.
Äiti seisoi vieressä. Ei moittinut, vaan astui lähelle ja laski kätensä olkapäälleni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani aikuinen, en äidin poika.
Äiti ei estänyt minua siksi, ettei rakastaisi. Hän teki sen, koska oli liian kipeää katsella heikkouttani. Joskus täytyy kantaa koira koko kaupungin halki ennen kuin ymmärtää: kukaan muu ei elä elämääsi puolestasi.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
