Voi että, en minä koskaan pystyisi tuollaiseen. Ihmisestä tulee ihan vihannes. Kyllä siinä menee hermot, kun täytyy hoitaa sängyssä makaavaa potilasta! Kyllä sellaiset pitäisi viedä jonnekin hoitokotiin! Älä katso minua noin! Mitä sitä turhaan tunteilemaan? Eläimiäkään lopetetaan kun niistä ei enää ole iloa. Ja hyvin menee! Me vain ollaan niin kovin inhimillisiä. Joissakin maissa vanhukset viedään jonnekin kauas vuorelle ja jätetään sinne. Ja vielä… ehti sanoa Anttoniina, kun Helmi keskeytti hänet:
Toni, vähän häpeäisit! Sehän on kuitenkin meidän äiti! Mikä hemmetin vuori muka? Ootko ihan päästä vialla?
Ensinnäkin, Helmi, äiti ei ole meidän vaan teidän. Hän on minun mieheni äiti. On siinä vissi ero. Ja vaikka olisi omakin, kyllä minä siitä luopuisin, jos tuohon kuntoon menisi. Älä nyt loukkaannu, mutta lasten hoito on ihan eri asia. Ne on suloisia ja tuoksuvat ihan vauvalle! Mutta kun aikuinen menee avuttomaksi… Anteeksi vain, että sanon näin, mutta siinä vaiheessa ei ole enää mitään toivoa! Niin, muuten, mihin tarkoitukseen äidin asunto nyt jää? Kun sinä otit hänet luoksesi? Se asunto seisoo nyt tyhjillään. Kyllä se pitäisi laittaa myyntiin, ennen kuin hinnat tippuvat. Meillä on Santulla opiskelut ja Pasi haluaa mennä naimisiin. Oikeastaan me tarvittaisiin se asunto enemmän. Sun tytär vielä kasvaa monta vuotta ennen kuin aikuistuu! Olisit nyt vähän reilumpi ja jättäisit sen asunnon vaikka veljellesi ja… Anttoniina ei saanut lausettaan loppuun.
Helmi! Helimmäiseni, oletko siellä? kuului huoneesta äidin ääni.
Mene sinä, Toni. Äiti heräsi, Helmi työnsi sukulaistaan ulos.
Pää humisi, äiti voi huonosti eikä Helmi ollut nukkunut moneen yöhön. Mutta yksi ajatus jäi kaihertamaan: Kuulikohan äiti meidän puheen? Sepä olisikin ikävä juttu.
Hän meni huoneeseen. Ikkuna pitäisi avata. Ilma oli raskas ja tukahduttava, mutta äidillä oli aina kylmä. Helmi kietoi äidille villahuivin. Äiti kuuli askeleet ja kohottautui sängyssä, silitti hieman hiuksiaan. Helmi katsoi hänen käsiään uurteiset, suuret, mutta sormet hennot ja suonet kuin koristeellista pitsiä. Äiti liikutti heikkoja käsiään, katse harhaili, silmät katsoivat tyhjään, eivät nähneet. Lääkärin puheiden mukaan kuulemma toinen silmä ehkä paranee, mutta Helmi ei enää uskaltanut toivoa. Hän vaihtoi lakanat, ruokki äidin. Äiti käpertyi pieneksi keräksi ja nukahti. Helmi kiiruhti lääkärille. Oli pakko saada neuvoa, edes joku rohkaiseva sana. Pää tuntui pumpulilta, ongelmat tukahduttivat.
Hän valitti pitkään, että mikään ei parane ja että voimat ovat lopussa. Lääkäri, arvokkaan näköinen mies, täytti papereita, käytävällä oli pitkä jono. Hän kohotti väsyneet silmänsä.
Kyllä töitä piisaa. Lääkäreitä vain ei riitä. Jos olisin velho, antaisin kaikille yhden lääkkeen ja sairaat ja jonot vähenisivät, hän hymähti.
Aivan totta? Minkä lääkkeen? Sitäkö voisi hankkia jostain? Helmi kysyi toiveikkaana.
Nuoruus. Miksi heti tulitte surulliseksi? Totta se on. Nyt valitatte, että olette väsynyt. Ymmärrän toki. Mutta valittiko äitinne koskaan? Kun olitte lapsi, sairastelitteko? Nousiko hän öisin teitä hoitamaan? mies nosti silmälasit otsalleen.
Helmi huokaisi. Muistoista nousi toinen toistaan kirkkaampia kuvia. Hän, kahdeksanvuotias, sairastamassa flunssaa. Äiti otti hänet syliinsä, kantoi, vaikka oli vaikeaa. Teki teetä sitruunalla, löysi jostain puolukoita. Melkein keskiyöllä Helmi halusi marjamehua, äiti lähti pimeään. Mistä toi marjat, ei tietoa. Aamulla oli jo parempi. Helmi nukahti ja äiti meni töihin. Helmi muisti äidin uurastavan kahdessa, joskus kolmessa työssä, että lapsella olisi kaikki parasta.
Eräänä joulukuun päivänä he seisoivat kaupalla ihailemassa hopeanhohtoista mekkoa. Äiti katseli sitä pitkään, lumoutuneena. Sitten hän silitti Helmin poskea ja jatkoivat ostamaan Helmille takkia ja saappaat. Äiti ei ostanut itselleen mitään. Synttäreillä oli kakku, kaunis valko-punainen, vaikka pienen pieni. Niukan pula-ajan kakku oli kuin satu. Helmi söi siitä melkein kaiken. Äiti sai vain vähän päällyskermasta. Helmi vilkaisi äitiä syyllisesti, mutta äiti veti hänet syliin: Ei se mitään, kulta. Vielä sinulle ostetaan monta kakkua.
Lapsista kasvaa aikuisia, ja unohtavat usein, kuinka paljon vanhemmat tekivät heidän eteensä. Olitteko itse avuton pikkutyttö? Nyt äitinne on siinä iässä. Mitä te nyt aiotte tehdä? Ymmärrän, että väsyttää. Mutta pysähtykää hetkeksi miettimään: entä jos äiti ei olisi enää? Saisitte aikaa, öisin ei tarvitsisi nousta. Olisitteko silloin tyytyväinen, onnellinen? lääkäri sanoi rautaisella äänellä.
Ei… En… Täytyy tehdä niin kuin neuvoitte, anteeksi että olin tällainen. Tulen vielä sitten uudestaan! Helmi kiiruhti ulos.
Koko naamansa hehkui. Mitä oikein ajatteli? Miten hän pärjäisi ilman äitiä? Ei! Hän ei pystyisi siihen. Vaikka on itse jo aikuinen, lapsikin kasvaa. Mutta äiti hän on kaikki. Kuinka monta kertaa Helmi oli itkenyt äidin polviin? Ja kun elämässä tuli vaikeaa, ajatteli vain: Pian tämä päättyy. Saan mennä kotiin, äidin luo. Hän lohduttaa, kertoo mitä tehdä.
Puhelin soi. Jaska, veli.
Mitä asiaa? Toni oli jo käymässä. Asuntoko teille? Ottakaa vaan, kyllästyttää tämä kinastelu! Äiti sinua rakastaa! Kysyy aina Jaskasta. Ja kuka sinua hoiti silloin kun makasit kolme kuukautta sairaana? Kuka? Äiti! Hän meidän molempien puolesta ponnisteli, ja Helmi paiskasi luurin alas.
Hän tallusteli vesilätäköissä, kyynelten kanssa. Saapui kaupan eteen. Sisällä näki mekon ihan samanlainen kuin se lapsuuden hopeinen. Helmi ryntäsi mallinuken luo.
Tätä on enää yhtä kokoa. Tarvitsette isomman, tämä ei mahdu, sanoi myyjä hiljaa.
Tiedän! Pakatkaa vain mukaan. Ei tule itselle, vaan äidille. Hän on kuin keiju, menee varmasti päälle, Helmi niisti nenäänsä.
Myyjä räpytteli silmiään. Mekko… Sellainen juhlava. Mikäs siinä. Nyt Helmi menee kotiin ja pukee äidilleen mekon, ostaa matkalta vielä sen kakun. Juuri samanlaisen kuin ennen. Vaaleanpunavalkoisen. Vaikkei äiti näe sitä enää. Hyvä niin. Helmi kertoo, millainen kakku on.
Juoksi rappuset kaksi kerrallaan kotiin. Oven avasi. Kuuli, kun tytär lauloi. Hulda istui mummon vieressä, silityeli äidin päätä, lauloi. Äiti hymyili.
Helmi tuli kotiin. Lepää vähän, rakas. Olen ihan rasittanut sinut, äiti ojensi kätensä, koetti katsoa, missä Helmi seisoi.
Pala nousi kurkkuun, hengitys salpautui. Kaikki kokevat elämässään vaikeita aikoja. Kaikki eivät selviä kunnialla. Itselläkin oli hetki, jolloin melkein lipesi.
Äiti! Helmi painautui äitinsä käsiin.
Tässä se oli. Tunne. Niin kauan kuin vanhemmat elävät, niin olemme lapsia. Poissa ollessa orpoja. Iästä viis, aina tarvitsee äitiä.
Äiti, ostin sinulle mekon. Hopeisen, kuin silloin näyteikkunassa. Ja kakun. Pukeudutaan hienoksi ja juodaan teetä. Sinä olet niin kaunis! Helmi alkoi harjata äidin hiuksia.
Äiti kosketteli mekkoa ja hymyili arasti. Helmi auttoi puvun päälle, laittoi hiukset, Hulda haki hajuvedet, siveli mummon huulet punaisiksi ja laittoi veden kiehumaan.
He muistelivat menneitä juoden teetä. Helmi mietti, millainen enkelinkasvo äidillä olikaan. Niin seesteinen ja hyvä. Sellaista hyvyyttä näkee enää harvoin. Hyvät ihmiset katoavat pikkuhiljaa. Vaikka äidillä olisi ollut kipuja, hän ei koskaan valittanut.
Sitten ovikello soi. Jaska seisoi ovella, mukanaan kukkakimppu ja ananas.
Mihin ihmeessä toi ananas? Helmi naurahti.
No kun äiti kerran halusi maistaa, mutta ei ollut rahaa silloin. Nyt tuon vaikka joka päivä! Älä Helmi välitä Tonista. Ärsyttävä akka. Ei asunnoilla ole väliä. Kunhan äiti saa elää pitkään. Kun voimat kasvavat, hän voi muuttaa takaisin. Sitten tullaan taas porukalla kahville! Jaska sanoi.
Hän ihasteli äidin mekkoa. Äiti nauroi ja kääntelehti, melkein kuin ei olisi koskaan sairastanut.
Arkiset päivät Helmin kodissa saivat uuden suunnan. Hän mietti, mitä tapahtuisi jos äiti lähtisi, ja päätti taistella jokaisesta päivästä. Jokainen aamu oli lahja.
Pelkäsin jatkuvasti, että tulen kotiin eikä äitiä enää ole. Hänestä tuli kuin lapsi minä pesin, letitin. Kuiskasin aina: Eläthän äiti! Olitpa millainen vain. Pysy vierellä! Helmi kertoi suvulle.
Talosta katosi toivottomuus. Hän hymyili useammin, kertoi äidille hauskoja juttuja ja vakuutti, että pian äiti kävelee taas. Jokainen päivä oli pieni juhla. Huldan kanssa puhalsivat ilmapalloja, lauloivat karaokea. Äiti rakasti lauluja äänikin oli kuin satakielellä.
Helmi… onko sinulla jotakin keltaista päällä? kysyi äiti eräänä iltana.
Helmi pudotti rätin käsistään hänellä oli pieni keltainen kukkamekko.
Sinä näet taas vähän! Voi Jeesus, mikä onni! hän syöksyi äidin syliin.
Pikkuhiljaa, ensin seinästä tukien, äiti alkoi liikkua. Se tuotti Helmille iloa enemmän kuin mikään. Hän ei enää päästänyt äitiä omaan asuntoon; yhdessä oli parempi, varmempi.
Me kolme tyttöä täällä. Minä, sinä ja Hulda. Meillä on vielä paljon tekemistä! Sinunhan piti opettaa minut leipomaan, ne leipämuotit lojuu kaapissa. Mun pullat aina kärähtää. Jaskakin lupasi tulla! Helmi suuteli äitiä poskelle.
Jaska tuli, korkea kuin honka. Äiti kutsui häntä hellästi karhupojaksi. Hän kantoi äidin pihalle ja istutti penkille, istahti viereen. Helmi ihaili, kuinka viimeisen päälle sievä äiti oli uusi takki, pipo, siisti kampaus. Kuin nukke.
Ensimmäistä kertaa Helmi tunsi rauhaa. Yksi askel, toinenkin. Kaikki järjestyy. Pysythän elossa, äiti. Haluan kuulla äänesi joka päivä. Sinussa on voima, jota ilman kuihdun. Äiti on kuin aurinko ja vesi kukalle.
Mitä enää toivoa? Että äitien sydämet sykkivät pitkään. Että lapset muistavat ilahduttaa, yllättää. Kimppu kukkia harmaana päivänä, mekko, jota ei ehkä käytetä mutta iloa siitä silti riittää. Hajuveden tuoksu piristää arkea.
Ja tärkeimmät sanat pitää sanoa silloin kun vanhempi on paikalla:
Rakastan sinua, äiti. Olethan aina siinä! Sinä olet elämäni tärkein ihminen.
