En minä kyllä pystyisi tuollaiseen. Ihmisestä tulee pelkkä kasvi. Hermot menee makaavien potilaiden kanssa! Kyllä heidät pitäisi viedä hoitokotiin! Älä kato mua noin! Mitä sitä pehmoilemaan? Eläimiähän lopetetaan, eikä siinä mitään. Me vain ollaan liian inhimillisiä. Jossain maassa vanhukset viedään kauas vuorelle ja jätetään sinne… aikoi vielä jatkaa Anja, mutta Eeva keskeytti hänet:
Anja, häpeisit edes vähän puhua noin! Sehän on meidän äiti! Mikä vuori? Oletko ihan sekaisin!
No ensinnäkin, se ei ole meidän, vaan teidän äiti. Se on mun miehen äiti. Onhan siinä nyt iso ero. Ja vaikka olisikin minun oma äiti, kyllä laittaisin silti pois, jos tuohon kuntoon menisi. Eeva, lasten hoitaminen nyt on erilaista ne on söpöjä! Mutta aikuinen ihmisraunio? Anteeksi mutta kamala haju, eikä toivoakaan paranemisesta! Niin, piti vielä kysyä. Mitäs äidin asunnolle nyt käy? Kun otit hänet hoiviisi? Kämppä seisoo tyhjillään. Eikö se kannattaisi myydä ennen kuin hinnat tippuvat? Onhan meillä Jukalle yliopisto ja Pertille häät tulossa. Asunto olisi meille paljon tarpeellisempi. Sinunkin tytär on vielä pieni, kasvaa aikanaan… Järkevintä olisi luopua asunnosta meidän hyväksi Anja ei saanut lausettaan loppuun.
Eevukka! Eevukka, missä olet kulta? kuului huoneesta.
Mene, Anja. Äiti heräsi, Eeva alkoi hoputtaa sukulaistaan ovelle.
Päässä humisi, äiti oli heikossa kunnossa ja Eeva ei ollut nukkunut kunnolla kolmeen yöhön. Silti tuli ajatus: “Entä jos äiti kuuli kaiken? Miten pahalta tuntuisi!”
Hän meni huoneeseen. Pitäisi avata ikkuna. Huoneessa leijui raskas haju, mutta äitiä palelsi aina. Hän kietoi äidin villahuiviin. Äiti kuunteli askeleet, kääntyi ja kohottautui sängyssä, silitti väsyneitä hiuksiaan. Eeva katsoi äidin suuria, uurteisia käsiä niin työssä kovettuneita. Sormet liikkuivat levottomina, katse hapuili tyhjyyteen. Äiti oli melkein sokea. Lääkärit puhuivat mahdollisesta näön palautumisesta toisessa silmässä, mutta Eeva ei enää uskonut siihen. Eeva vaihtoi lakanat, auttoi syömään, ja äiti nukahti pikkuiseksi palloksi käpertyen. Eeva lähti lääkäriin, kysymään ja neuvottelemaan pää tuntui sumuiselta, teki mieli paeta koko todellisuutta.
Valitti siellä pitkään, ettei mikään parantunut, miten raskasta kaikki oli. Lääkäri, arvokas partasuu, kirjasi samalla nopeasti papereita. Katsoi Eevaa uupunein silmin.
Onhan sitä töitä, teilläkin, nainen vaikeni.
Kyllä riittää, ja lääkäreistä on pulaa. Jos voisin tuoda yhdestä pullosta lääkettä kaikille potilaille, jonoja olisi vähemmän ja potilaita myös, mies hymyili hieman.
Millä lääkkeellä? Saisiko sitä jostain? Eeva innostui.
Nuoruudella. Miksi menittekin heti surulliseksi? Niin se vain on. Olette väsyneet, ymmärrän kyllä. Mutta onko äitinne koskaan valittanut? Olitteko te kipeänä pienenä? Nousiko äitinne teidän vuoksenne öisin? lääkäri otti silmälasit pois ja puhui rauhallisesti.
Eeva huokaisi. Mieleen tulvahti muistoja. Hän kahdeksanvuotiaana kuumeessa, äiti nosti syliin, kantoi edes takaisin. Teki teetä, haki puolukoita jostain, kun Eeva halusi yöllä mehua. Äiti lähti yöhön, toi marjoja, vaikka mistä. Aamulla kuume laski, Eeva nukahti ja äiti lähti töihin, pahimmillaankin kahdessa tai kolmessa paikassa, jotta lapsella olisi kaikki parhaat.
Toisena talvi-iltana he katselivat kaupan ikkunaa. Siinä oli hopeinen, kimaltava mekko. Äiti sitä ihaillen katsoi… mutta jatkoi matkaa, osti Eevalle talvitakin ja kengät. Itselleen mitään. Oli joskus myös kakku pieni, valko-vaaleanpunainen. Niinä aikoina se oli yhtä paljon kuin ihme. Eeva söi melkein kaiken, äidille jäi vain lusikallinen kuorrutetta. Eeva vilkaisi syyllisesti, äiti halasi, “eipä mittään tyttö kiltti, pärjäämme kyllä, kyllä sulle vielä uusi kakku ostetaan.”
Lapset kasvavat, unohtavat kuinka paljon vanhemmat heihin panostivat. Olitko sinä pieni ja avuton? Nyt äitisi on sellainen. Mitä aiot hänelle tehdä? Ymmärrän väsymyksen. Mutta mieti hetkeksi, nuori nainen. Jos äitiäsi ei olisi enää? Saisit vapaa-aikaa, ei tarvitsisi nousta öisin. Olisiko silloin onnellinen olo? lääkärin äänessä oli terästä.
Ei mitään… tehdään niin kuin ohjeistit. Anteeksi, tulin vain valittamaan! Eeva pujahti ovesta.
Punakaiset posket hehkuivat. Mitä hän tekee? Että äitiä ei olisi ei, se ei käy. Ei koskaan. Ei hän pysty ilman. Vaikka kasvanut nainen, oma tytär kasvamassa, vain äiti on kaikki! Kuinka monta kertaa Eeva oli itkenyt äidin syliin? Jos jokin oli vialla, puri hammasta ja mielessä vain: “Kyllä tämä menee ohi, äidin luo pääsee. Hän lohduttaa, neuvot antaa.” Puhelin soi. Kari, veli.
No mitä nyt? Anja jo kävi. Asunto kiinnostaa? Ottakaa, saatte, ei kiinnosta enää koko asia. Äiti rakastaa sua! Huolehtii. Aina kysyy Karista. Ja kun sinä makasit toista kuukautta sairaana, kuka hoiti? Nyt ollaan hiljaa äiti! Yksin meitä kahta kasvatti, Eeva paiskasi luurin kiinni.
Hän käveli, vesi roiskui jalkojen alla, muttei huomannut. Kyyneleet sotkivat kasvot. Saapui kaupan eteen. Ikkunassa mekko samanlainen kuin se hopeinen kerran. Eeva juoksi tiskille.
Sitä on vain tätä kokoa. Teille voisi olla liian pieni, myyjä kuiskasi.
Tiedän, kääri vaan se äidille, ei mulle. Hän on niin siro vielä, minä olen liian iso. Eeva niisti nenän.
Myyjä ihmetteli. Mutta mekko! Sellainen jo nuorena toivonut. Nyt Eeva menee kotiin, pukee äidin kauniiksi. Matkalla osti myös samanlaisen kakun kuin lapsena. Äiti ei sitä edes näe, mutta ei haittaa. Kerron, miten hieno se on.
Portaat ylös kolme kerrallaan. Ovi auki. Tytär laulaa. Eeva huoneeseen siellä Aino istuu isoäidin vierellä, silittää päätä ja laulaa. Äiti hymyilee.
Eevukka tulit. Mene nyt lepäämään tyttö hyvä, uuvutat itsesi minun takiani, äiti hapuili kädellään, yritti tunnistaa Eevaa.
Kurkkuun nousi pala. Oli niin vaikea hengittää. Jokainen saa osansa elämässä mutta harva selviää kunnialla. Melkein pelkäsin, Eeva ajatteli.
Äiti! Eeva painoi pään äidin käsiin.
Siinä se tunne. Niin kauan kuin vanhemmat elävät, me olemme lapsia. Kun heitä ei enää ole, olemme orpoja. Iästä riippumatta.
Äiti. Katoppa, ostin sulle mekon… ihan saman kuin joskus ikkunassa. Hopeinen. Ja kakku. Heti pukeudutaan ja juodaan teet, sinusta tulee niin kaunis! Eeva kampasi äidin hiukset.
Äiti hipelöi mekkoa ujosti ja hymyili. Eeva puki äidin, laittoi tukan, Aino toi hajuveden ja sipaisi huulipunaa. Vesi keitettiin.
Muistelivat menneitä, nauroivat. Eeva ihasteli, kuinka kaunis hänen äitinsä oli! Sävy kasvoilla lempeä, rauhallinen. Sellaisia kasvoja näkee nyt harvoin. Ne katoavat aikojen mukana. Äiti ei koskaan valittanut, vaikka kuinka sattui. Silloin ovelle koputettiin veli Kari, käsissään kukkia ja ananas.
Mitä ihmettä ananas täällä tekee, Kari! Eeva ihmetteli.
Äiti kerran sanoi, että haluaisi maistaa ananasta, mutta ei ollut varaa. Nyt tuon vaikka joka päivä, jos haluat. Anna Anjan puheet olla, ei niistä mitään. Äiti saa elää pitkään, ei ne neliöt mitään merkitse. Jos äiti paranee, muuttaa takaisin omilleen, ja sitten käydään yhdessä kahvilla, sanoi Kari.
Hän astui sisään, ihaili äidin mekkoa. Äiti nauroi, hämmentyneenä, kuin ei olisi koskaan sairastanut.
Eevan päivät muuttuivat. Kerran kuvitteli, kuinka elämä olisi jos äitiä ei olisi. Nyt hän taisteli jokaisesta yhteisestä päivästä, kaikin voimin.
Pelkäsin tulla kotiin, että äitiä ei enää olisi. Nyt kun on kuin pieni lapsi: pesin, kampasin, supatin aina: “Pysy hengissä, ihan missä kunnossa vaan, kunhan olet tässä!” Eeva kertoi läheisille.
Hän ajoi pois epätoivon ja surun. Hymyili enemmän, kertoi äidille hauskoja tarinoita. Lupasi, että pian se vielä nousee jalkeille. Juhlitti jokaista päivää: ilmapalloja Aino kanssa, karaokea äiti rakasti laulaa ja hänen äänensä oli vahva! Liittyi mukaan lauluun.
Eevukka. Onko sulla jotain keltaista päälläsi? kysyi äiti kerran.
Eeva pudotti rätin, yllä keltainen kukkamekko.
Sinä alat taas nähdä! Taivas sentään, mikä onni! Eeva riensi äidin luo.
Varovasti, iniz vaiheessa pitkin seiniä, äiti alkoi taas kävellä. Se oli Eevalle valtava ilo. Ei päästänyt vanhaa asuntoon takaisin halusi pitää lähempänä.
Kolme naista tulee asumaan tähän: minä, sinä ja Aino. Paljon on vielä tehtävää! Leipomaanhän sinä lupasit opettaa, leipämuotitkin on valmiina. Mutta aina piirakat minulta palaa. Kari lupasi tulla avuksi, Eeva suuteli äitiään.
Kari tuli. Iso mies, kaksi metriä ja vahva. Äiti kutsui häntä leikillään karhuksi. Hän kantoi äidin pihalle, penkille istumaan. Eeva ihasteli: äiti on niin siisti ja kaunis, uudessa takissa ja pipossa kuin nukke.
Ensimmäistä kertaa saapui rauha. Askel askeleelta kaikki tuntui mahdolliselta. Elä vain äiti, anna kuulla äänesi joka päivä, sillä sinussa on voima. Ilman äitiä kaipaa kuin kukka valoa ja vettä kuihtuu ilman.
Jos toivottavaa olisi vain tämä: että äitien sydämet lyövät aina. Että lapset muistaisivat ilahduttaa arjessa, vaikka pienillä kukilla, vaikka mekolla jota ei edes käytetä, hajupullolla, lämmöllä. Ja tärkeimmät sanat ehtii sanoa elämän aikana:
Rakastan sinua, äiti. Olet elämäni suurin lahja. Ole aina läsnä, äiti!
Elämä opettaa: Paras kiitos vanhemmille on antaa rakkautta ja aikaa niin kauan kuin voi.
