Eläkkeestään Aila Koskinen salli itselleen, pakollisten laskujen ja marketin tarjouksesta ostettujen ruokien jälkeen, pienen ylellisyyden pussillisen kahvipapuja. Pavut olivat jo paahdettuja ja kun hän leikkasi pussin kulmaan pienen aukon, huoneeseen levisi hurmaava tuoksu. Tuoksua piti haistaa silmät kiinni, kaikki aistit pois lukien hajuaisti suljettuna pois; silloin tapahtui ihme! Upean aromin mukana kehossa tuntui voiman virtaavan, mieleen palasivat nuoruuden haaveet kaukaisista maista, valtameren mainingit, tropiikin sateen kohina, viidakon salaperäiset äänet ja apinoiden villit huudot liaaneilla…
Kaikkea tätä hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta isän kertomukset, jotka katosivat tutkimusmatkoille Etelä-Amerikkaan ne hän muisti. Isän palatessa kotiin hän rakasti kertoa Ailalle tarinoita Amazonin laaksosta, siemaillen vahvaa pannukahvia, ja sen tuoksu muistutti häntä aina isästä rotevasta, ruskettuneesta matkailijasta.
Aila tiesi aina, etteivät hänen vanhempansa olleet biologisia. Hän muisti, kuinka sodan alussa, kolmevuotiaana orpona, nainen löysi hänet ja oli siitä hetkestä äiti koko elämän ajan. Sen jälkeen kaikki kulki kuin muillakin: koulu, opiskelu, työ, avioliitto, pojan syntymä ja lopulta yksinäisyys. Poika muutti vaimon toivomuksesta toiseen maahan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt hyvin perheineen Turussa. Sinä aikana hän oli käynyt kotikaupungissa vain kerran. He pitivät yhteyttä puhelimitse, poika lähetti joka kuukausi rahaa, mutta Aila ei niitä kuluttanut säästi erilliselle tilille. Kahdenkymmenen vuoden aikana kertyi kunnon potti, sen saisi poika. Sitten joskus…
Viime aikoina ajatus siitä, että elämä on ollut hyvää, täynnä huolta ja rakkautta mutta kuitenkin vierasta ei jättänyt häntä rauhaan. Jos sota ei olisi vienyt kaikkea, olisiko hänellä ollut toiset vanhemmat, toinen koti, toinen elämä? Hän muisti ainoastaan pienen tytön, samanikäisen, joka aina oli vierellä lapsuusmuistoissa. Tytön nimi oli Maija. Usein hän kuuli vielä heidän kutsunsa: Maijukka, Ailukka! Mitä he olivat toisilleen? Siskoja? Parhaita ystäviä?
Ailan mietteet katkesi kännykästä kuuluva viesti. Eläkkeen maksu oli tullut kortille! No hyvä juuri sopivasti! Kauppareissu odotti, kahvipavutkin olivat loppu. Varovaisesti, keppiään naputellen ja syksyisiä lätäköitä väistellen, hän saapui kaupan ovelle.
Oven edessä värjötteli pieni harmaa, raidallinen kissa, joka mulkoili varovasti ohikulkijoita ja lasiovea. Sääli kiersi Ailan sydämeen. Pieni ressu, varmasti kylmissään ja nälkäinen. Ottaisin sinut kotiini, mutta… Kuka sinusta huolehtisi kun minua ei enää ole? Eihän tässä enää montaa vuotta ole… Hän osti kuitenkin sisältä kisulle halvan pussin ruokaa.
Hän puristi hyytelömäisen ruoan muovirasiaan, kissa istui ja tuijotti häntä silmät kiitollisina ja rakastavina. Silloin kaupan ovi heilahti auki ja portailla seisoi roteva nainen, kasvoilla synkeä ilme. Sanomatta sanaakaan tämä potkaisi ruokarasian lentoon, niin että palaset singahtelivat pitkin katukäytävää:
Kyllä minä olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa, turha niitä ruokkia tähän! nainen ärähti ja kääntyi pois.
Kissa keräili peloissaan ahtaalle levinneet ruoat, samalla kun Aila, suutuksissaan ja järkyttyneenä, tunsi ensimmäisen viiltävän pistoksen rinnassaan kohtaus oli tulossa. Hän kiirehti pysäkille, sillä siellä oli penkki, jolle saattoi istua. Hengästyneenä ja vapisten hän etsi taskuistaan lääkkeitään turhaan.
Kipu vyöryi yltyvänä aaltona, päähän tuntui puristavan vanne, silmissä sumeni ja rinnasta kuului tuskainen voihkaisu. Joku kosketti hänen olkaansa. Hän vaivoin avasi silmänsä nuori tyttö katsoi häntä säikähtäneenä.
Oletteko kunnossa, mummo? Saanko auttaa?
Siinä, pussissa… Aila viittoi heikosti. Siellä on kahvipaketti. Avaa ja anna minulle.
Aila painautui pakettia vasten, haistoi paahtuneiden papujen aromia kerran, kaksi. Kipu ei hävinnyt, mutta hellitti.
Kiitos, tyttökulta. Aila sai sanottua hiljaa.
Minun nimeni on Enni, mutta kiitä ennemmin kissaa. Se oli teidän vierellänne ja maukui niin kovaa!
Kiitos sinullekin, pikkuinen. Aila silitti kissaa, joka oli hypännyt viereiselle penkille.
Mitä teille tapahtui? tyttö kysyi huolestuneena.
Kohtaus, kultaseni. Migreenikohtaus. Hermostuin… Sellaista sattuu…
Tulen saattamaan teidät kotiin, yksin ei nyt kannata kävellä…
… Minunkin mummini saa joskus kohtauksia, Enni kertoi, kun he jo istuivat Ailan keittiössä juomassa vaaleaa kahvia ja syömässä kauralastuja. Hän on oikeasti minun isomummo, mutta minä kutsun häntä mummiksi. Hän asuu maalla meidän perheen kanssa. Minä opiskelen täällä, terveydenhoitajaksi. Hänkin sanoo usein tyttökulta. Ja tiedättekö, näytätte ihan häneltä! Oletteko koskaan yrittäneet etsiä omia sukulaisianne, niitä oikeita?
Enninen, kulta kuinka voisin etsiä, kun en muista mitään. En sukunimeä, en kotiseutua. Vain sirpaleita: pommituksen, hevosenkärryt, sitten tankit… Juoksin, juoksin, kunnes en enää muistanut itseänikään! Kauhea pelko, jonka muistan loppuelämäni. Sitten nainen otti minut mukaan hänestä tuli minulle äiti, ja yhä hän on niin. Sodan jälkeen hänen miehensä palasi ja oli paras isä mitä voi olla. Jäljelle jäi vain nimeni, ja uskon että koko perheeni hukkui siihen pommitukseen. Äiti ja Maijukka…
Aila ei huomannut, miten Enni vavahti ja katsoi häntä suurilla, vaaleansinisillä silmillä:
Aila-täti, onko sinulla syntymämerkki oikealla olkapäällä, sellainen lehden muotoinen?
Aila henkäisi kahviin, myös kissa katsoi häntä tiiviisti.
Mistä sinä sellaisen tiedät?
Mummina on juuri samanlainen merkki. Enni vastasi hiljaa. Hänen nimensä on Maija. Hän ei vieläkään kestä itkemättä, kun muistelee pikkusiskoaan kaksosta, Ailaa. Sota-ajan evakuoinnissa siskonsa katosi pommituksessa, kun matkaa piti jatkaa kävellen kun saksalaiset tukivat tien. Palasivat kotiin, selvisivät miehityksen ajasta, mutta Ailaa ei koskaan löytynyt…
Aamulla Aila oli rauhaton. Hän kulki ikkunalta ovelle ja takaisin; pieni harmaa, raidallinen kissa seurasi häntä joka askeleella, silmissään huoli.
Rauhoitu, Kisu, kaikki on kunnossa, hän lohdutti lemmikkiään. Vain sydän käy kiivaana…
Lopulta ovikello soi. Aila hermostuneena avasi oven.
Kaksi vanhaa naista katsoi toisiinsa sanattomina, silmissä heijastui varovaisesti heräävä toivo. Kuin peilikuvasta he näkivät toisensa: tutut siniset silmät, hopeiset kiharat, suupielistä hohkava ikävä.
Viimein vieras naurahti helpottuneesti ja astui lähemmäs, avaten kätensä syleilyyn:
Terve, Ailukka!
Ja kynnyksellä, onnen kyyneleitä pyyhkien, seisoivat viimein omat rakkaat ihmiset.
