Äiti vain halusi auttaa
Arvaatko, että Marketan toiselle tyttärelle syntyi poika? anoppi, Irmeli, kaatoi minulle lisää teetä. Poika, kolme kiloa kahdeksansataa grammaa. Terve ja pullea.
Nyökkäsin ja lämmitin käsiäni kuuman posliinikupin ympärillä. Irmelin asunnossa oli aina vähän viileää, sillä hän säästi lämmityksessä, mutta pöytä notkui joka kerta pullista, karjalanpiirakoista, lihapullista ja useammasta salaattikulhosta. Tunsin itseni enemmän häävieraksi kuin teekutsuilla kävijäksi.
Milloinkas teillä oikein aletaan kuulua ilouutisia? Irmeli työnsi minua kohti hillopurkkia. Nella, miten pitkään te jaksatte odotella? Eihän teistä kumpikaan ole enää ihan parikymppisiä. Eero on jo kolmekymmentäyksi, sinä kaksikymmentäseitsemän. Nyt olisi paras aika! Irmeli työnsi pöydälle vielä toisenkin leipälautasen. Luulin tähän mennessä jo hoitavani lastenlapsia, mutta aina te vain sanotte, että “odotellaan, odotellaan”.
Irmeli, nyt on vähän vaikea aika, vastasin varovasti, etten loukkaisi. Yritämme säästää ensiasuntoon. Ei kai auta ottaa lasta ja isoa asuntolainaa samaan aikaan, ymmärrätkö? Kunhan saadaan koti ensin, sitten voidaan ajatella lasta.
Anoppi huitaisi kättään kuin olisi karkoittanut ärsyttävää kärpästä.
Höpöhöpö! Tehkää vaan lapsi niin kyllä kaikki järjestyy. Meillä Peten kanssa ei ollut kuin pieni opiskelijaboksi, kahdeksantoista neliötä kolmelle. Silti kasvatettiin Eerosta kunnon mies. Te laskeskelette kaiken eläkkeellä te ette ole saaneet lapsia.
Join teetä, kelasin aikaa. Ulkona helmikuu oli harmaa, ikkunaa vasten valui vetistä loskaa. Viereisessä huoneessa tikitti seinäkello, jonka Irmeli oli tuonut lapsuudenkodistaan.
Mutta elämä ei enää toimi niin, laskin kupin pöydälle. Ennen ehkä selvisikin, mutta nyt on vuokra, ruoka, vaipat, lääkärit… upottaisiin velkoihin.
Minä hoidan lasta! Irmeli nojaantui pöytää kohti kuin olisi ratkaissut ongelman. Sinun tarvitsee vain synnyttää, minä hoidan kaiken muun. Ulkoilutan, syötän, nousen yöllä.
Sisälläni nousi ärtymys, ei vihaa vaan sellaista tahmeaa ärtymystä.
Irmeli, minä haluan itse kasvattaa lapseni. En jäädä kolmeksi kuukaudeksi kotiin ja sitten töihin, vaan olla lapsen kanssa ne tärkeimmät vuodet.
Anoppi puristi huuliaan ja katsoi ulos. Loukkaantui. Tunsin jo tämän ilmeen kohta Irmeli vetäytyy hiljaisuuteen ja kolistelee astioita osoituksena siitä, miten sydämettömästi miniä käyttäytyi.
Join teen loppuun ja nousin.
Kiitos tarjoiluista, mun pitää lähteä. Eero sanoi tulevansa kotiin jo seitsemäksi.
Anoppi nyökkäsi katsomatta minuun. Pukeuduin, hipaisin kuivasti hänen poskeaan ja lähdin.
Taksissa painoin pääni vasten kylmää ikkunaa ja suljin silmät. Ohi vilahtelivat harmaat kerrostalot, mainostaulut, tummatakkisia ihmisiä. Irmeli ei vain ymmärrä, että nyt on toiset ajat. Että lasta ei enää tehdä mutu-tuntumalla. Lapsi on vastuu. Haluan antaa tulevalle lapselleni kaiken; oman huoneen, hyvän koulun, harrastuksia. Siksi pitää olla asunto. Oma. Ei vuokralla.
Kaksi kuukautta kului…
Tein Eerolle uunibroileria ja perunoita hän pitää siitä mutkattomuudesta ja ruokaisuudesta. Irmeli oli edellisenä iltana ilmoittanut tulevansa käymään painotti, että “pitäisi puhua”. En kiinnittänyt huomiota yleensä Irmelin jutut ovat naapureiden juoruja tai uusi leipäohje.
Mutta kun istuimme pöytään ja Irmeli työnsi lautasen sivuun, tajusin ettei tämä ollut tavanomainen keskustelu.
Muistatteko Kirsti-tädin, äitini serkun? anoppi katsoi meitä kumpaakin. Hän nukkui pois viime kuussa. Pääsi jo lepoon…
Eero nyökkäsi. Minäkin muistin Kirstin hämärästi jostain suvun juhlasta.
No, hän jätti minulle kaksion perinnöksi. Tarvitsee pientä pintaremonttia, mutta on hyvällä paikalla, kivitalo.
Eeron kulmat kohosivat.
Ihanko totta? Mahtava juttu!
Mutta kuunnelkaas, Irmeli suoristautui tuolillaan, ja sisälläni värähti, että nyt tulee jotain ratkaisevaa, Haluan kirjoittaa sen asunnon teidän nimiinne.
Käsi jäätyi haarukkaa pidellessä.
Yhdellä ehdolla, Irmeli katsoi minua suoraan. Saan lastenlapsen ihan sama kumpi. Lapsi, niin asunto on teidän.
Ilmaan jäi raskas hiljaisuus. Vain keittiön hana tiputti vettä.
Irmeli katkaisi hiljaisuuden nopeasti, alkaen puhua kiihtyneesti:
Ei teidän enää tarvitse säästää, ymmärrättehän? Koti on jo odottamassa! Ne rahat, jotka olette koonneet, käytätte sitten lapseen: rattaat, pinnasänky, vaatteet, kaikki maksaa nykyään paljon. Nyt ei tarvitse miettiä asuntoa, eikä ottaa isoa lainaa.
Eero katsoi minua. Ja yhtäkkiä tajusin, ettei ollut mitään syytä kieltäytyä. Halusimme lapsen, olimme lykänneet vain asunnon vuoksi. Nyt se ongelma ratkesi allekirjoituksella.
Me suostutaan, tartuin Eeron käteen. Ollaan haluttukin, ehkä vain odotettu oikeaa hetkeä.
Anoppi hymyili kuin olisi juuri saanut avaimet parempaan huomispäivään.
Vuosi kului.
Meidän Oskari täytti kuukauden. Hyssytin häntä makuuhuoneessa, hyräilin jotain päättömän pehmeää laulua, kun eteisessä rasahti avain. Menin käytävään, poika sylissä.
Eero, miksi tulit niin aikaisin?
Mutta käytävässä seisoi Irmeli. Kauppakassit käsissä ja tyytyväinen ilme naamalla.
Irmeli? Miten… miten tulit sisään?
Anoppi nosti avaimen näkyviin, koristeena muovinen lumiukko.
Yksi kopio itsellä, ihan varmuuden vuoksi. Jos joskus apua tarvitaan, eikä minulle avata ovea.
Nielin sanat, jotka kuplivat kurkussa. Ei nyt. Oskari oli juuri nukahtanut, enkä halunnut riitaa.
Irmeli marssi jo keittiöön, nirkisteli allasta jossa pari mukia ja lautanen.
Mikäs tämä on, Nella? Tiskit tiskissä, murusia pöydällä… kurkisti jääkaappiin ja pudisti päätä. Vain jogurttia ja juustoa? Eero tulee kohta töistä, millä aiot ruokkia miestäsi?
Puristin poikaa lujemmin. Hän liikahti, muttei herännyt.
Olen ollut koko päivän pojan kanssa, Irmeli. Hän vaatii paljon sylissä, heti jos lasken alas, alkaa itku.
Anoppi siirtyi lastenhuoneeseen, minä perässä. Hän silmäili tyytymättömänä hoitopöytää ja tuttipulloriviä.
Ei näin, Nella. Ja nämä harsot ei näin kovia voi käyttää! Näillä tulee iho kipeäksi.
Nuo ovat flanellia, ovat pehmeitä.
Minä tiedän mitkä ovat pehmeitä! Kasvatin sentään poikani, Irmeli kiristi suupieliään. Olet koko päivän kotona, niin miksi täällä on sotku?
Nyökkäsin kohti Oskaria, joka tuhisi unissaan olkapäätäni vasten.
Siksi.
Höpsis, anoppi sanoi. Minä ruokkinut, siivonnut ja hoitanut Eeroa, eikä ollut ongelmia.
Hän lähti tunnin päästä, jäljelle jäi siirtelyt pullot, järjestellyt harsot ja tunne kuin jyrä olisi käynyt ylitse.
Illalla, kun Eero tuli kotiin, odotin että hän söi. Sitten istuin vastapäätä.
Eero, näin ei voi jatkua. Äitisi tulee ilman varoitusta, omalla avaimellaan. Minulla on jo tarpeeksi vaikeaa olla koko ajan väsyneenä ja nyt vielä nämä tarkastukset.
Eero väisti katsettani.
Äiti yrittää vain auttaa, Nella. Ei hän pahuuttaan.
Milloin hän siirtää asunnon sinun nimiisi?
Eero epäröi.
Ei vielä. Sanoi ettei sillä ole väliä, koska asumme nyt kuitenkin täällä.
Puristin pöytää niin, että sormet valahtivat valkoisiksi.
Vielä kolme kuukautta kului.
Irmeli piipahti milloin halusi. Hän löysi vikaa kaikessa: Oskarin ruokinnassa, pukemisessa, nukuttamisessa, ulkoilussa. Joka vierailu päättyi joko neuvomiseen tai hiljaiseen marttyyri-loukkaantumiseen. Valitin Eerolle, mutta hän levitti vain käsiään mitä minä voin, se on äiti.
Eräänä iltana en jaksanut enää. Kun ovi painui Irmelin jälkeen kiinni, otin esille matkalaukun.
Pakkasin omani. Sitten Oskarin. Vaippoja, tuttipulloja, pari pehmolelua. Eero katseli oven suusta.
Mihin olet menossa?
Äidille.
Älä nyt, vähän tuli kinaa…
Eero, vedin vetoketjun kiinni ja katsoin häntä. Joko sinun äitisi ei enää astu tähän kotiin, tai minä ja Oskari lähdetään. Valitse.
Eero katsoi laukkua, poikaansa, minua. Istui sohvalle ja peitti kasvot käsiin. Odotin viisi, kymmenen, viisitoista sekuntia. Hän ei liikahtanut.
Tilasin taksin ja lähdin.
Hän soitti seuraavana päivänä. Ja taas. Ja viikon päästä. Joka kerta lupasi puhua äidille, pyysi palaamaan. Mutta avainta hän ei ottanut pois ja Irmeli jäi yhä asunnon valtiaaksi, jonka me muka saimme lahjaksi.
…Avioero hoitui puolessa vuodessa. Elatusmaksut oikeuden päätöksellä, Eero ei suostunut maksamaan muuten.
Asuin äidin luona, vanhassa huoneessani, jonka tapetit kukkakuviolla muistin lapsuudesta. Äiti auttoi Oskarin kanssa hoiti ja vahti poikaa, kun palasin töihin, ensin puolipäiväisesti, sitten kokopäiväisesti. Se oli raskasta, monta kertaa raskaampaa kuin olin kuvitellut äitiyden olevan.
Mutta iltaisin, kun Oskari nukahti syliini ja painoi nenänsä kaulaani, tiesin että selviydyn. On pakko pärjätä. Hänen vuoksi.
Koska Oskarin isä oli lopulta liian heikko suojelemaan omaa perhettään.
