Maanantai, 3. huhtikuuta
Saara tulee tänään kylään, noin seitsemän aikaan. Eihän haittaa?
Katsoin peilistä, kampasin viimeisetkin takkuiset hiukset pois, ja vilkaisin Jukkaa, joka asetellessaan sohvapöydän päällä olevaa kaukosäädintä tuskin nosti katsettaan.
Totta kai. Tervetuloa vaan, hän tuhahti ja käänsi kanavaa.
Hymyilin peilille. Minusta oli aina ollut mukavaa, että mieheni ja pikkusiskoni Saara tulivat niin hyvin toimeen. Saara poikkesi meillä usein, joskus monta kertaa viikossa, jäi iltamyöhään asti ja koko asunto oli täynnä naurua, kahvikuppien kilinää ja juttelua. Kuuntelin kun he keskustelivat Netflix-sarjoista tai politikoivat kevytkatseisesti keittiönpöydän ääressä ja mietin, että elämä on viimein kohdallaan. Turvallinen koti, mieheni, rakkain sisko, tavallinen onni. Ihan koko kliseisen elokuvan paketti mutta oikeasti.
Joskus joku pieni murhe kalvoi syvällä sisimmässäni minä ehkä vain kuvittelin. Miten Jukka kumartui lähemmäs Saaraa, kun tämä kertoi uuden kommelluksensa töistä; miten Saara kosketti hänen olkapäätään nauraessaan, tai kun he supattelivat keittiössä ja hiljenivät kun astuin paikalle. Ajoin moiset ajatukset pois turhia mustasukkaisia aatoksia. Saara on minun oma rakas pikkusisko, jota hoidin kun äiti oli iltavuorossa, ja Jukka minun Jukka, jota olen rakastanut jo viisi vuotta. Meillä on lähiaikoina jopa hääpäivä.
Tänä iltana päätin lähteä töistä vähän aikaisemmin. Kävin K-Marketissa ostamassa savulohta ja valmiita karjalanpiirakoita juhlaillallista varten huomenna oli hääpäivämme. Halusin tehdä huomisesta erityisen.
Avain pyörähti lukossa liian helposti. Oven avattuani pysähdyin käytävään, sillä tunnelmasta puuttui jotain asunnossa oli outo, hiljainen paino, kuin ilma olisi sakeutunut. Olohuoneesta kuului vaimea puheensorina.
Kävelin käytävää pitkin, työnsin olohuoneen oven auki.
Saara istui minun lempinojatuolissani kuin se olisi aina ollut hänen. Jukka seisoi ikkunan ääressä ja kääntyi selin minuun entistäkin tiukemmin yrittäen sulautua seinään.
Mitä te nyt oikein? Vastaukseni tyrehtyi, kun sanat takertuivat kurkkuun. Onko kaikki hyvin?
Saara nosti katseensa ja näin hänen silmissään vierautta. Missä oli se lempeä, hiukan päättämätön pikkusisko, joka vielä pari vuotta sitten pyykkäsi itkuaan minun olkapäätäni vasten? Nyt hän katsoi kylmästi ja arvoituksellisesti, kuin joku toinen ihminen.
On tapahtunut. Olen raskaana Jukalle, Saara sanoi rauhallisesti. Ala vaan pakata tavarasi. Tästä tulee nyt minun koti.
Käteni puristi ostoskassin sangoista kipeästi. Tuuli puhalsi ulkona ja joku naapuri katseli, kun televisio pauhasi. Elämä ympärillä jatkui, mutta en osannut hengittää.
Mitä!? Ääneni oli yllättävän käheä ja säröillä.
Kyllä kuulit. Me ollaan Jukan kanssa jo kaikki päätetty. Ei jakseta enää esittää.
Katsoin miestäni. Jukka ei vieläkään katsonut minua, hartiat lysyssä, kädet puristivat ikkunalautaa kuin se hukuttaisi.
Jukka Asteelin hänen lähelleen. Katso minua!
Hän kääntyi viimein, eikä hänen kasvoiltaan löytynyt katumusta vain väsymystä, jotain helpotuksen kaltaista.
No, Laura näin kävi, hän huokaisi. Anteeksi.
Näin kävi? Viisi vuotta liittoa ja näin vaan kävi?
Turha nyt draamaa tehdä, Saara pyöräytti silmiään. Olemme kaikki aikuisia. Rakkaus loppuu joskus. Meillä on nyt tosi juttu meneillään, Jukan kanssa.
Jukalla Hän käytti nimeäni siihen kuin minäkin.
Kuinka kauan? Kuiskasin.
Saara ja Jukka vilkaisi toisiaan. Saara hymähti.
Ehkä vuoden. Väliäkö sillä?
Vuoden. Kaikki ne illat kaikki ne vitsit keittiössä, kaiken minkä luulin olevan sisaruuden läheisyyttä, olivatkin petosta.
Luulin, että olet siskoni. Luulin että rakastat minua!
Niin vieläkin, mutta rakastan itseäni enemmän. Ja Jukkaa. Sinä olit aina liian kunnollinen, Laura. Aina niin perinteinen ja tylsäkin se alkaa käydä raskaaksi.
Minusta nousi äkillinen voima. Tartuin Jukan paitaan ja käänsin hänet väkisin puoleeni.
Sano, että tämä on pahaa pilaa, että valehtelit!
Jukka yritti irrottautua, mutta pidin lujemmin kiinni, kangas repesi nyrkissäni.
Laura, päästä irti Sinä tiedät jo.
En tiedä mitään! Uskoin sinua viisi vuotta. Luovuin toisesta työstäsi Jyväskylässä sinun takiasi, hoidin äitiäsi sairaalassa kuukausia Ja sinä!
Tartuin sohvalta tyynyyn ja heitin sen Jukkaa päin. Tämä väisti vaivalloisesti.
Nukuit hänen kanssaan meidän sängyssä! Hylkiö!
Nyt rauhoitu, Saara nousi ylös ja korjasi paidanhelmaansa. Miten voit olla noin lapsellinen?
Tartuin hyllystä valokuvarunkoon: viime joulun muisto me kolme, kädet toistemme ympärillä, hymyilemässä niin aidosti.
Minä kasvatin sinut! Suoritin sinun läksysi kun äiti oli töissä yötäpäivää! Puolustin sinua pihan kiusaajilta! Ja tämä on kiitos?
Heitin kehyksen lattialle lasi sirpaloitui ympäriinsä. Saara rypisti otsaansa.
Joko taas tuo marttyyripuhe Kuule tätä ei jaksa enää.
Vuoden pettämistä selän takana ja sinä sanot että olet rehellinen!?
Tartuin pöydältä painavaan, kristalliseen tuhkakuppiin, lahja Jukan äidiltä. Nostin sen uhkaavasti.
Laura, laske se! Jukka hyppäsi väliin, mutta myöhässä.
Tuhkakuppi kolahti vitriiniin ja laseja meni palasiksi. Käteni tärisivät.
Tämä oli vasta alkua, sanoin hengittäen raskaasti. Kävelin kirjakaapille ja tempaisin kirjat, koristeet, kaiken lattialle.
Jukka tuli ottamaan kädestä, mutta työnsin hänet syrjään.
Älä enää ikinä koske minuun!
Saara siirtyi kohti ulko-ovea hänen kasvoillaan häivähti epävarmuus.
Voitaisiinko tämä kuitenkin ratkaista rauhassa? Me tarvitaan tämä asunto, meistä tulee perhe, meidän vauvallekin voisitko vain muuttaa pois ja
Minun pitäisi lähteä? Minun?
Naurahdin kylmästi hiljaisuus painoi kaikkien kasvoilla.
Te vissiin unohditte yhden pikku seikan. Tämä asunto on minun. Ostin sen omiin nimiini ennen kuin mentiin naimisiin. Jukka, etkö unohtanut mainita Saaralle?
Siskoni vilkaisi miestäni Jukka oli kalpea ja painoi katseensa.
No mutta sillä ei ole Me tarvitaan asunto, meidän perhe, Saara änkytti.
Perhe? Rakentakaa perheenne jossain muualla. Nyt lähdette molemmat ulos minun kodistani.
Saara kiskoi laukkuaan, ääni kohosi vihasta.
Sä et voi tehdä tätä meille! Minä olen raskaana!
Olisi pitänyt miettiä ennen kuin makasit toisen miehen kanssa.
Astuin eteiseen ja avasin oven.
Jukka tuli lähes rukoillen viereeni.
Laura, voisitko eikö tästä voisi sopia? Minulla ei ole muuta paikkaa, kaikki tavarani Ja voin viedä jutun vaikka käräjille!
Vie vain, asunto on minun nimissä, ennen avioliittoa. Tavarat voit hakea myöhemmin, soitan koska saat tulla.
Mutta…
Ulos, sanoin niin rauhallisesti, että Jukka hiljeni kerrasta. Te molemmat. Nyt.
Saara teki lähtöä ja paiskasi mennessään:
Äiti saa kyllä kuulla millaista sisko on nykyään! Ei anna anteeksi.
Mielenkiinnolla odotan.
Suljin oven heidän jälkeensä niin lujaa, että käteni tärisi. Kaaduin oven viereen istumaan kyyneleet tulivat vasta sitten.
Kolmen päivän päästä äiti soitti. Sydän jyskytti, kun otin puhelun vastaan.
Laura-kulta, äidin ääni oli väsynyt. Saara kertoi version omalla tyylillään.
Äiti, minä
Anna minun puhua. Kuuntelin Saaran ja sitten sanoin, että hänen parempi pysyä poissa oveni takaa, kunnes ymmärtää ja tulee polvillaan pyytämään anteeksi siskoltaan.
Tunsin, kuinka ensimmäisen kerran valui helpotusta.
Oletko siis minun puolellani?
Totta kai. Saara teki väärin eikä Jukkakaan ole sen parempi. Pidä pintasi, Laura. Eroa siitä surkimuksesta ja aloitat uuden elämän. Sinulla sentään on koti, heillä ei juuri mitään. Sinä selviät.
Valahdin lattialle oven viereen ja annoin itkun tulla. En ollutkaan enää yksin tässä sodassa. Minulla oli tuki äidin rakkaus, jota en osannut enää edes odottaa.
