Maija-Maija-mummon kissa kuoli kylässä. Kunnioitettu katti se oli montakin voittoa naapurikylän naaraskissoista, torjuttu vihollisia ja napattu hiiriä roppakaupalla oli sen ansioksi laitettava. Mutta vanha oli jo kolli, ei auta mikään. Lähes kaksikymmentä vuotta kuluuttanut tässä maailmassa ilman suurempaa huoltoa.
Maija-mummo kääräisi rakkaan lemmikkinsä puhtaaseen liinaan, nappasi lapion ja lähti takapihan perukoille hautaamaan sitä. Hänen miehensä, Väinö-Erkki, hääräsi pihan perän maakellarissa: ruuvaili ja paukkui kirosanoja.
Katin viimeisen matkan hoidettuaan Maija-mummo peitti kuopan ja asteli polulle. Lapio, savinen, roikkui ilmaan hänen kädessään. Samaan aikaan naapurin markettimuori, Kaarina, lampsi ohitse.
Tervehdys Maija-äitee! Kaarina toivotti ja kysäisi kohteliaisuudesta: Mitä touhuat tuossa?
No kuule, Maija-mummo huokasi. Mun Vallu lähti ajasta ikuisuuteen. Jumala korjasi vanhuksen pois. Itkin siinä aikani ja vein hänen tuonne kasvimaan taa lepoon.
Kaarina pysähtyi paikoilleen. Vasta eilen hän oli nähnyt Väinö-Erkin Siwan kassalla ostamassa sokeria, vihreitä ja pientä Koskenkorvaa.
Eihän voi olla totta! huudahti Kaarina. Väinökö menehtyi? Näin hänet aivan vastikään!
Niin, eilenhän se vielä viiletti kuin hirvi, vastasi Maija-mummo. Iloinenkin oli, koko silli meni kerralla alas. Ja sängyssäkin vielä illalla leikkiä laskettiin.
Kaarinan silmät laajenivat kaarelle.
Mutta aamulla Vallu sitten laiskistui, sairastui Maija-mummo jatkoi. Kävi lepäämään pirtin penkille, jotain mumisi ja antoi henkensä pois.
Kaarina teki vaistomaisen ristinmerkin.
Kylläpäs sattui, hän mutisi. Oli se Vallu ja nyt ei enää. Mutta mihin sitä lapioakaan tarvitset?
No siellähän minä hänet hautasin, tuolla kasvimaan reunalla! Maija-mummo kertasi. Laitoin puhtaan liinan ympärille ja oksan merkiksi, ettei paikka unohdu.
Kaupungista tullut Kaarina ei ollut perillä kaikista maalaistraditioista. Häntä kummeksutti, että Maija noin vain hautasi miehensä kasvimaan taakse ja laittoi merkiksi risun.
Eipä käy kieltäminen, Maija, olet sinä huolehtiva! Kaarina sopersi neuvottomana. Kaivoitpa hautapaikan itse! Mutta eikös sitä pitäisi vaikkapa joku konstaapeli kutsua virallisesti kuoleman toteamiseen?
Nyt Maija-mummo luo Kaarinaan kummallisen katseen.
Älä höpsi! Maija naurahti. Vallu oli kyllä kunnon mies, mutta eihän sitä poliisia joka ukon kuolemaa varten soiteta. Vieläkö pitäis valtionsyyttäjäkin passittaa?
Kaarina oli hiljaa. Maija-mummo siirsi lapion olalta toiselle.
Kai teillä kaupungissa niin tehdään, hän virkkoi leppoisasti. Te olette viisaampia, heti paikalla on syyttäjät ja lakimiehet. Täällä meillä tehdään yksinkertaisesti. Kuoli Matti niin mitäpä siitä. Lapio käteen ja kuoppa kasvimaalle, siellä on tilaa.
No johan nyt mutisi Kaarina. Tunnenpa, että en vielä kaikkea tiedä tästä teidän kylästä. Mutta miksi kuitenkin sinne nokkospuskaan hautasit? Eikö hautausmaan puolella olisi ollut siistimpää?
Kaarinan ymmärtämättömyys sai Maijan ärtyneeksi.
Mihin minä hänet sitten panisin, kun henki mennyt? hän ärähti. Ei täällä kirkon maaankaan sovi jokaista haudata. On aina näin tehty kasvimaan taakse.
Kaarina istahti kelopölkylle, vältellen katsomasta Maijan lapiota. Häntä alkoi pyörryttää.
Olet sinä melkoinen, naapuri, hän sanoi lopulta. Laitat kaikki kasvimaan taakse! Montakos sinulla näitä poismenneitä oikein on?
Niitäpä kertynyt, Maija-mummo pohti. Vallen lisäksi oli Mikko. Lempeä oli, vaikkakin oikea lurjus öisin livahti viereen, sängyn lakana aamulla märkä… Kyllä siinä selkäänkin sai. Ja ennen Mikkoa Seppo… Sehän oli mukava ja leikkisä, mutta aikansa kutakin. Niin tuli vaihdettua.
Samalla Maija-mummo tökkäsi lapiolla maata pisteen merkiksi.
Nyt siellä pötköttävät kaikki nätissä rivissä: Vallu, Mikko, Seppo… komeita poikia. Mutta ei hätää, posti toi jo viestiä, että Tuulikki lupaa nuoremman ihan pian. Tuskin minun elinaikanikaan loppuvat.
Mitä Kaarina ajatteli, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä juuri silloin takanaan ilmestyi savinen ja pahantuulinen Väinö-Erkki, topattu multaan päästä varpaisiin.
Haluaksä minut hengiltä, kalkkis vanha? ärjäisi hän vaimolleen. Sinnehan minut haudattiin korviin asti, huusin ja riehuin… Vain vaivoin kömmin ulos, ja täällä sinä juoruilet!
Hän tempaisi lapion vaimoltaan ja lisäsi:
Tänne sitä työkalua! Saappaat pitää kaivaa vielä esiin… ja se Koskenkorva jäi myös sinne.
Tässä kohtaa Kaarina valahti vaiti ja lyyhistyi pölkylle tajuttomana. Koskenkorvasta oli siis kerrankin todellista apua.
Baba Suoma hautaa kissavanhuksensa perunamaan taakse – naapurin Fanny kauhistuu, kun luulee, että su…
