Kaikkea sattuu elämässä
Meillä lasten poliklinikalla työskenteli aikoinaan kardiologina Eero Väätäinen nimet ovat ihan oikein, kuten pitääkin. Kuten moni muukin, Eero lähti kesäisin kuukaudeksi-pariksi lasten leirille lääkäriksi vahtimaan keittiötä, punnitsemaan lapsia, tarkistamaan yöpöytiä, rasvaamaan naarmut punaisella, jos mitään vakavampaa ei sattunut koputan puuta.
Eero oli tuolloin kolmenkympin loppupuolella, urheilullinen, hiuksissa suolaa ja pippuria, hieman kihara, itämainen profiili, tummat silmät ja kulmat… aika monen naisen mieleen, myönnetään.
Kerran hän kertoi näin:
Vuonna 1985 Suomessa käytiin intohimoista taistelua alkoholinkäyttöä vastaan. Jos jäi kiinni viinasta, se ei enää tarkoittanut pelkästään talvilomaa tai asunnon jonon siirtoa, vaan saattoi joutua samantien ulos työstä, oli virka mikä hyvänsä.
Kaikki otettiin tosissaan, pilkettä silmäkulmassa ei ollut.
Viimeinen leirivuoro, elokuinen vaihto tulossa päätökseensä, viimeinen yö. Kaikki meni normaalisti lapset eivät nukkuneet, juoksi toistensa huoneissa, hieroi hammastahnaa ja desinfiointiainetta toistensa poskille. Ohjaajat muka jahtasivat heitä, välillä maistelivat viiniä tai pontikkaa enemmän perinteen vuoksi kuin päihtymisen halusta.
En minä muiden huonompi ollut lääkäri kun olin! Yö meni hyvin, aikaisin aamulla syötettiin lapset ja laitettiin heidät busseihin. Tunnin-parin päästä saavuimme Helsingin keskustaan Kansallisteatterille, missä vanhemmat hakivat lapset kaikki sulavasti, ylimääräisiä ei jäänyt!
Joku toinenkin pieni malja otettiin, ja siitä porukalla kotiin kotona pöytä jo katettu: leirivuoro ohi, ja heti lounaan jälkeen minun ja vaimoni Kastehelmin piti lähteä lomalle äitini luo Turkuun syyskuu, lempeät kelit… ai että!
Ja sitten iski: viini, uneton yö, viini, tärisevä linja-auto, viini, helle… Putosin aika lailla suorilta jaloilta pensaikkoon torin reunalla. Taisin nukahtaa siihen.
Leiriläiset olivat jo päässeet koteihinsa, vain terveydenhoitaja Anni huomasi minut, yritti herätellä ja nostaa… turhaan; en inahtanutkaan, nukuin tyytyväisenä.
Anni ymmärsi, että tällaisesta tempusta olisi voinut lentää kaupungin raittiustoimikunnan puhutteluun ja työpaikka mennyt siinä rytäkässä, mutta ei hylännyt minua oli perusjärkevä ja inhimillinen. Onneksi hän asui ihan lähellä, Runeberginkatu 84. Joku auttoi saamaan minut jaloilleni, Anni käytännössä talutti minut kotiinsa neljän hengen kommuuniin.
Parin tunnin kuluttua heräsin. En siksi, että olisi tullut selvä olo viini vain vaati päästä ulos.
Yritin nousta, sopersin jotain Annin piti suorastaan hyökätä luokseni, tukki suuni kädellään ja kuiskasi, etten meluaisi.
En tajunnut mitään pissahätä oli valtava! yritin vain päästä ylös, mutta Anni piti kiinni ja selitti mulle:
Juttu oli niin, että hänen naapurinsa eivät olleet mitään kivoja mummoja olivat kauheita juoruilijoita ja ilkeilijöitä. Anni eli kunniallisesti yksin eikä kestänyt ajatusta, että vanhat naiset saisivat selville hänen huoneessaan olleen mies loppuisi elämä siihen paikkaan.
Olin myötätuntoinen, mutta hätä ei kuitenkaan vähentynyt päinvastoin. Sanoin tämän ääneen; onneksi Anni oli ammattilainen ja toi ämpärin. Kävi hakemassa, palasi ja vei pois
Kyllä elämä alkoi taas sujumaan!
Silloin älysin: minunhan piti olla jo kotona pakkaamassa. Kastehelmi, appivanhemmat, muut sukulaiset odottivat varmaan jo soittivat kavereilleni, kohta varmaan sairaalaan!
Yritin selittää Annille, että ymmärrän hänen elämäntilanteensa, mutta jos en kohta pääse kotiin, hänen mummonaapurinsa tuntuvat lempeiltä kuihtuneilta ruusuilta meidän sukulaisiin verrattuna.
Lopulta Anni järjesti: yksi naapureista oli lähtenyt kaupungille, toisen hän sai lähetettyä hakemaan leipää ja kolmannen vei keittiöön tarinoimaan leiristä. Minun piti heti tilaisuuden tullen hiipiä sukkasillani ulos.
Yksi naapuri tosiaan meni kauppaan…
Toinen hääräsi keittiössä…
Anni puolestaan kolisteli keittiöastioita, jotta saisin äänisuojan…
Otin kengät käteeni, sukkasillaan hiivin käytävään kohti rähjäistä kommuuninovea…
Vasemmalla kädellä siirsin salpaa…
Ovi päästi äänekkään narahduksen mutta SEN TAKAA! Siellä missä naapurin piti olla poissa Ja silloin kuului kirkas, parahtava, liian tuttu ääni: “Tervehdys vaan, Eero Väätäinen!!”
Kengät putosivat kopsahtaen lattialle kahisutin niitä jaloissani koko käytävän mitan, avasin oven, ja poistuessani en edes vilkaissut taakseni: “Hyvää päivää, Rauha-Liisa!”
Mikäs siinä vilkaista, tunsinhan anoppini parhaan ystävättären äänen, ja tiesin, miten värikkäästi ja perusteellisesti hän kaiken kertoo eteenpäin kuvina ja adjektiivein… Kuka uskoisi enää syyttömyyteeni, kun kengät ovat käsissä ja sukkasillani hiivin pitkin käytävää…?
Puolituntia myöhemmin olin kotona, Rauha-Liisa ei ollut vielä soittanut, kaikki olivat huojentuneita: “Eero, jo luultiin sinun kadonneen! Pöytä odottaa, taksi on pihassa, pian kentälle!” ja muu suku kohkasi iloisena.
Lensimme lomalle äidin luo; jokaiseen puhelimen pirahdukseen säikähdin, odotin kutsua takaisin. Vältin rantaa, etten missaisi soittoa en saanut nukuttua enkä syötyä.
Kolmen päivän jälkeen äiti sai minut keittiössä kiinni ja tivasi, mitä oikein oli tapahtunut. Kerroin koko tarinan.
“Jaa poika, kyllähän minä sinua uskon kuten laulussa sanotaan. Mutta enpä usko, että kukaan muu tähän tarinaan tarttuisi. En voi auttaa muuten, mutta lomasi saat viettää rauhassa minä vastaan kaikkiin puheluihin. Koeta nyt nukkua.”
Kuukauden päästä lensimme kotiin. Voin kuvitella fiilikseni olin kehitellyt mielessäni kaikenlaisia kohtaamisia, kyselyjä ja kysymyksiä.
Kone laskeutui, kaikki muut poistuivat, minä istuin vielä, pelkäsin laittaa jalkaa toisen eteen joskus stressissä käy niin, että jalat eivät kanna. Kastehelmi käytännössä talutti minut koneesta ulos; kentällä portin takana ei ollut enää ketään muita kuin anoppi ja appi yhtä leveät hymyt ja vilkutukset.
“Noooh, missä te olitte? Kaikki muut jo menneet, jo huolestuimme! Kastehelmi, oletpa ruskettunut ja levännyt!
Eero, oletko sairastellut olet laihtunut ja kalpea?”
Katsoin heidän huolestuneen vilpittömiä kasvojaan enkä voinut uskoa, että näitä petollisia ihmisiä olin vuosia kunnioittanut ja rakastanut…
Kotona pöytä katettiin, skoolattiin, naurettiin ja kyseltiin mutta Rauha-Liisasta ei sanallakaan mainittu mitään. Ajattelin: pitäkööt tunkkinsa, jos haluavat jännitystä, niin minäkin voin odottaa.
Kuukausi kului. Olin laihtunut seitsemän kiloa, nukkunut huonosti, sydän reistaillut, töissä pää ei toiminut olin kuin kävelevä haamu. En voinut juoda, eikä viina ottanut tippaankaan.
Marraskuun juhlat tulivat. Pöytä notkui, sukulaiset naurahtelivat ja joivat, anoppi istui suoraan vastapäätä
En enää kestänyt
Nojasin pöytään, kumarruin anoppia kohti ja ärähdin: “No entä miten ystävättärenne Rauha-Liisa voi nykyään?!”
Vastauksen jälkeen purskahdin hillittömään nauruun, kädet levisivät, kaadoin puolet pöytätarvikkeista lattialle, kaaduin tuoleineni selälleni ja nauroin maha kippurassa useamman minuutin, pelästyttäen muut sukulaiset.
He roiskauttivat vettä päälleni, rauhoituin, istuin, kaadoin snapsin ja join tyytyväisenä.
Kukaan suvusta ei vieläkään ymmärtänyt, miksi reagoin niin voimakkaasti ja kummallisesti anopin surulliseen vastaukseen: “Voi Eero, samana päivänä, kun te lähditte lomalle, Rauha-Liisaa kohtasi pieni aivoverenvuoto, ja puhetaito meni…”
