Sairaalan synkkä osasto veti hermot kireälle. Annika peitti korvansa käsillään, kun viereisestä huoneesta kantautui vauvojen kuritonta itkua. Hän haaveili vain yhdestä asiasta: päästä kotoa niin pian kuin mahdollista ja unohtaa kaiken tämän kauhean painajaisen.
Annika kulta, katso nyt edes tyttöäsi, pyysi vanha kätilö, täti Kaarina. Onhan hän sinulle kuin yksi yhteen!
En! Älkää edes yrittäkö! Olen jo allekirjoittanut paperit! Mitä te vielä haluatte minulta? nuori nainen oli vähällä purskahtaa itkuun. Mihin minä hänet edes veisin? Ymmärrättekö mitä tarkoitan?!
Hys nyt. Vielä ehdit säikäyttää vauvan. Ei mitään paikkaa? Asutko sä kadulla vai? Kaarina siristi silmiään. Onhan sulla äiti tai isä?
On. Vanhanaikainen äiti, joka ei selviä ilman apua. En minä voi ilmestyä maalle lapsen kanssa, koko kylä nauraa.
No annetaan sitten heidän nauraa! Tuleepahan kirkkaampi ilmanpiiri. Kaarina naurahti hyväntahtoisesti. Totuus on, että kylä panee hetken päät yhteen ja unohtaa pian. Mutta sinä tulet suremaan tätä aina, jos jätät tuollaisen pientä tähän.
Annika peitti kasvonsa käsiinsä ja itki. Kaarina tajusi, että hän oli saanut nuoren naisen melkein vakuutettuavielä ihan vähän enää!
Katso nyt. Sillä on sun nenä: pieni ja hieman töpö. Silmistä näkee jo nyt, että tästä tulee vielä sinisilmäinen kaunotar, aivan kuin äitinsä.
Mutta… mulla ei ole edes vaippoja. Ja millä rahalla mä pääsen hänen kanssaan kotiin asti? Annika alkoi antaa periksi.
No jo on ongelma sekin. Me hoidetaan se! Sairaalan tukirahasto auttaa ja vauvalle kerätään kunnon vauvalahjat. Mä vien teidät junalle. Mitäs, miksi nimettäisiin tyttö?
Hilla…
Ihana nimi! Sopii hänelle kuin nenä naamaan. Ota nyt Hilla syliin ja syötä vähän, minä poikkean hetken päästä.
Kaarina antoi lähes henkeä pidätellen vauvan Annikan käsiin. Annika otti tytön hyvin arasti mutta hellästi. Kyyneleet valuivat nuoren naisen kasvoille. Hän painoi lapsen rintaansa vasten ja tajusi, ettei hän voisi koskaan enää hylätä häntä.
No, kuinka kävi? kysyi lääkäri ovella. Peruuko paperit?
Kävi! Kaarina virnisti pyyhkien silmiään.
Laiturilla Annika heräsi kuin pahasta unesta. Hän puristi tytärtään rintaansa vasten, peläten että joku olisi tullut ja vienyt tämän pois. Kaarina seisoi hänen vierellään, kuten oli luvannut, saattoi heitä junalle.
Kiitos… Häpeän, että edes harkitsin jättäväni tyttäreni, Annika sanoi hiljaa.
Tiedän, että sulla ei ole ollut helppoa. Mutta vaikeat hetket menevät ohi tyttären paikka sydämessä pysyy aina. Minä tein nuorena suuren virheen. Kadun sitä edelleen, Kaarina tunnusti.
Minkä virheen? Annika yllättyi. Olet aina ollut minulle kuin pyhimys.
Olin aikoinaan samanlaisessa tilanteessa. Mutta mulla ei ollut äitiä, ei omaa kotia. Yritin päästä raskaudesta eroon kansanparantajan avustuksella. Se “auttoi”, mutta sen jälkeen jäin lapsettomaksi.
Voi ei Annika huokaisi järkyttyneenä.
Ei ollut keinoa. Mieskin jätti kun sai tietää, että en voi saada lapsia, Kaarina nyyhkäisi hiljaa.
Olen pahoillani, Annika sanoi lempeästi. Te hoidatte muiden vauvoja, muttet koskaan saanut pitää omaasi sylissä
Annika, pidä huolta Hillasta. Ja muista, jos joskus iskee paha paikka, tiedät missä mut löydät.
Naiset halasivat lämpimästi kuin olisivat sukua. Juna saapui. Annika jäi tuijottamaan ikkunasta, heilutti hyvästit Kaarinalle, joka seisoi yksin laiturilla silmiään pyyhkien.
Kotiinpaluu oli pitkä ja raskas. Annika saapui synnyinkotiinsa, tyttö toisessa, iso lahjakassi toisessa kädessä. “Miten äiti ottaa meidät vastaan?” hän mietti, sydän jännittyneenä.
Annika? Oletko se sinä? naapurissa asuva Irma kurkisti portin raosta.
Minä, Irma-täti. Onko äiti kotona?
Etkö tiedä? Irma hämmästyi. Se on jo puoli vuotta siitä kun äitisi menehtyi.
Ehkä hyvä niin, ettei Helmi sentään ehtinyt näkemään tätä “häpeää”! Irma viittasi Hilla-vauvaan.
Hän on minun, kyllä! Annika julisti pää pystyssä.
Jalat kuin spagettia, Annika astui pihalle. Hän teki mieli itkeä ja huutaa epätoivosta, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä. Oli ajateltava ennen kaikkea vauvaa. “Ei hätää, tyttö, meitä on nyt kaksi. Enää en ole yksin. Mennään yhdessä eteenpäin!”
***
Kymmenen vuotta kului. Joulu oli tulossa. Annika hääri keittiössä, kun Hilla tuijotteli lumipeitteistä puutarhaa ikkunasta.
Äiti, miksei minulla ole mummoa? Kaverini käyvät joka joulu mummolassa, saavat hienoja lahjoja ja ovat kuulemma aina kovasti odotettuja, Hilla nurisi.
Meidän mummo on edesmenyt jo kauan sitten, hän ei ehtinyt edes tavata sinua, Annika huokasi.
Entä toinen mummo?
Toinen? Annika ihmetteli.
Kaikilla on kaksi!
Tiedätkö, onhan meillä oikeastaan toinenkin! Mennäänkö käymään hänen luona? Hän työskentelee sairaalassa ja on maailman kiltein ihminen, Annika virnisti muistellen Kaarinaa.
Sanottu ja tehty. Seuraavana päivänä he suuntasivat kätilöosastolle. Tiskin takana päivystäjä pudisti päätään.
Ei Kaarina täällä enää ole! Eläkkeellä jo, terveyssyistä.
Höh! Tultiin pitkän matkan takaa katsomaan häntä. Ettehän suinkaan voisi mitenkään antaa osoitetta tai numeroa?
Nää, ei se ole sallittua. Mikä sukulainen te olette Kaarinalle? täti tiukkasi.
Olen hänen siskontyttärensä, Annika valhetteli. Osoite meni hukkaan… Kyllä harmittaa.
Saanko minäkin nähdä mummon! Hilla lisäsi kohteliaasti.
No, katsotaan mitä voidaan tehdä, päivystäjä myöntyi.
Viidentoista minuutin kuluttua heillä oli osoite ja ystävälliset terveiset Kaarinalle.
Kiitos! Viedään terveisiä, Annika iloitsi.
Taksilla kolmas kerros ja sydän pamppaillen ovikelloa soittamaan. Ovi aukesi nopeasti. Kaarina itse seisoi sielläterveenä, onneksi.
Hyvää iltaa! Annika hymyili.
Kaarina tarkasteli uteliaana. Annika?! Sinähän se olet! Ja Hillakin… muistan toki!
Tulkaa nyt peremmälle, tytöt!
Puolen tunnin päästä istuttiin teekuppien ääressä vaihtamassa kuulumiset. Hilla leikki kissan kanssa sohvalla.
Jääkää tänne asumaan! Kaarina ehdotti. Hilla saa hyvän koulun, sinulle löytyy varmasti töitä.
Tai ehkä tulet meidän maalle, siellä on kunnon ilma ja oma rauha. Voidaan ottaa vaikka lehmä, vihdoin! Annika innostui.
No kuulostaapa hyvältä! Olen aina haaveillut omasta siirtolapuutarhasta, lehmästä nyt puhumattakaan! Kaarina ilostui silminnähden.
Sovittu!
Mummo Kaarina, ethän enää jätä meitä? Hilla halasi vanhaa rouvaa.
En koskaan. Olen aina halunnut tällaisen maailman parhaimman lapsenlapsen.
Seuraavana päivänä koko porukka valtavine laukkuineen matkusti Annikan lapsuudenkotiin. Jokainen heistä tunsi olevansa nyt vähän enemmän kotona kuin ennen. Annika iloitsi, ettei ollut enää yksin, olihan nyt rinnalla melkein oma perhe. Kaarina ei olisi uskonut, että löytäisi vielä vanhuudessa perheen ja muuttaisi pölyisestä kaupungista järven rannalle, unelmiensa paikkaan. Hilla iloitsi siitä, että hänelläkin oli vihdoin ikioma mummoKun ilta hämärtyi ja lumihiutaleet alkoivat leijua hiljalleen alas ikkunan taa, Hilla nukahti mummon kainaloon, kissa kehräsi unissaan. Annika pysähtyi hetkeksi keittiön ovelle ja katseli heitä: oli kestänyt vuosikymmen, että heistä jokainen uskalsi uskoa onneen, ja nyt he istuivat saman pöydän ääressä.
Kaikki meistä on kulkenut pitkän matkan, Annika kuiskasi hämärässä.
Mutta se matka kannatti jokaisen askeleen, Kaarina vastasi hiljaa. Minusta tuntuu, että sain lopulta sen lapsen, jota aina kaipasin.
Annika silitti Hillan poskea ja antoi kiitollisuuden täyttää mielensä. Ovi uuteen elämään oli avautunut silloin kauan sitten, sairaalan sinisessä yössä kun hän uskalsi hellittää pelosta. Nyt jokainen hetki oli heidän yhteistä aikaa toisilleen löytyneet, vahvempia yhdessä.
Ulkona tuuli pyöritteli lunta omenapuiden ympärillä, mutta sisällä talossa oli lämpö ja rauha. Ja vuosien yksinäisyyden jälkeen Annika tiesi, ettei mikään kylä, mikään vanha häpeä, voisi enää hajottaa sitä pientä, mutta todellista perhettä, joka lopulta oli löytynyt.
He olivat koti.
