Nimeni on Liisa, olen 68-vuotias ja pitkään uskoin tehneeni parhaani lasteni eteen. Nykyään he eivät kuitenkaan näe asiaa samalla tavalla.
Olin yksinhuoltajaäiti, enkä omasta valinnastani. Aviomieheni lähti eräänä tavallisena päivänä, ilman hyvästejä tai selityksiä. Hän vain katosi jättäen minut yksin kasvattamaan lapsiamme. Myöhemmin kuulin kyläläisten puheista, että hän oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Itse en saanut asiaa koskaan häneltä varmistettua, sillä hän ei koskaan palannut katsomaan lapsiaan silmiin.
Tuolloin lapseni olivat kuuden ja neljän vanhoja. He olivat pieniä ja täysin minusta riippuvaisia, ja minä jäin täysin yksin. Minulla ei ollut perhettä tai sukulaisia auttamassa. Olin kotoisin syrjäiseltä ja köyhältä Pohjois-Suomen pikkupaikkakunnalta sieltä, mistä lähdetään hakemaan tulevaisuutta, mutta huomataan nopeasti, ettei ole verkostoa tai tukea, ei ketään kenelle soittaa kun kaikki romahtaa.
Lapseni eivät syytä minua siitä, etteivät heillä olisi ollut ruokaa tai kattoa pään päällä. Yritin aina pitää huolen, ettei heiltä puuttunut välttämätöntä, vaikka se koville ottikin. He syyttävät minua siitä, mitä en osannut antaa tunteista, joita en kyennyt ilmaisemaan.
Olin ankara äiti. En siksi, että olisin ollut ilkeä, vaan pelon takia. Kasvoin uskoen, että rakkaus osoitetaan teoilla ja uhrauksilla, ei sanoilla. Kurilla, ei halauksilla.
Tein töitä ompelimossa, koska siellä pystyin pääsemään iltapäivisin kotiin katsomaan lasteni perään, että heillä oli ruokaa ja he olivat turvassa. Kun ilta koitti, lähdin myymään kalaa torille saadakseni lisätuloja. Olin usein uupunut, unenpöpperössä, mutta oli pakko jaksaa. Tuplavuorojen ansiosta sain pidettyä meidät juuri ja juuri pinnalla.
Tein hirveästi töitä. Olin fyysisesti kotona, mutta henkisesti usein poissa. Oli päiviä, jolloin palasin kotiin ärtyneenä, enkä jaksanut kuunnella. Itkuun vastasin, ettei kannata liioitella. Jos he kaipasivat huomiota, annoin vain käskyjä. Jos tekivät virheitä, korjasin niitä tiukasti, en lohduttanut. En osannut olla lempeä äiti. Olin vastuullinen, mutta kylmä.
Meillä oli vaihe, jolloin kaikki romahti. Asuimme vuokralla pienessä yksiössä juuri ja juuri siellä mahtui nukkumaan. Yhden aikuisen palkka ei yksin riittänyt, ja välillä jouduin valitsemaan: maksaako vuokra vai ostanko ruokaa. Aina valitsin ruoan lapsilleni.
Vuokrat myöhästyivät, ensin kertaalleen, sitten toisen kerran kunnes meidät häädettiin. Muistan sen päivän yhä tarkasti. Minulla ei ollut paikkaa minne mennä. Kahden pienen lapsen ja muutaman kassin kanssa nukuimme naapurini olohuoneen lattialla. Olin kiitollinen, ettemme sentään olleet kadulla. Lapset olivat liian pieniä ymmärtämään, mutta minä ymmärsin kaiken häpeän, pelon, nöyryytyksen ja loputtoman väsymyksen.
Naapurit tiesivät tilanteemme ja keräsivät rahaa muutaman sata euroa ja pystyimme muuttamaan vielä pienempään huoneeseen vanhaan taloon, jonka pihapiiri oli yhteinen. Se oli ahdas, mutta olimme turvassa.
Lapseni muistavat huudot siellä, minä vain uupumuksen. He muistavat etäisyyteni, minä selviytymisen. He muistavat pelon, minä muistan taistelun, ettei mikään kaatuisi päälle. Silti sain kasvatettua heidät. He kävivät koulua. Valmistuivat. Nyt heillä on ammatit, perheet ja tulevaisuus.
Aikuisina he katsovat minua toisin. He kysyvät, miksen koskaan tiedustellut heidän tunteitaan. Miksen puolustanut, kun joku satutti heitä? Miksi kaikki vaikutti tärkeämmältä kuin he? “Huolehdit meistä, äiti, mutta et koskaan halannut”, sanoi toinen heistä kerran. Tuo lause mursi minut.
Sillä kyse ei ollut rakkauden puutteesta vaan taidon puutteesta. Kukaan ei koskaan opettanut minua rakastamaan lempeästi. Minut kasvatettiin kestämään, ei tuntemaan.
Vuosien myötä he ovat etääntyneet. He eivät viihdy luonani pitkään. Heillä on omat perheensä, omat velvollisuutensa. He sanovat, että ovat kiireisiä, ja tiedän sen olevan totta, mutta ei se ole koko totuus. Eräänä päivänä molemmat sanoivat tuskin itse tajusivat, miten paljon sattui että heidän vaimonsa ovat erilaisia kuin minä. Kärsivällisempiä, hellempiä, enemmän läsnä lapsilleen. He eivät sanoneet sitä pahalla, vaan hieman kuin selittäen jotain ilmiselvää. Minä kuitenkin tunsin sen hiljaisena tuomiona. He valitsivat lapsilleen sellaista, mitä eivät minulta saaneet.
Ymmärsin, etten ole vain entinen äiti, vaan minua verrataan yhä nykyisiin äiteihin, jotka kulkevat heidän rinnallaan. Ehkä on tottakin, että elämä kovetti minua liikaa ja liian varhain. Että väsymys jäi pysyväksi ääneeni ja eleisiini.
Nyt lapseni ovat minun tuomareitani, koska heillä on sanat sille, minkä lapsina nielivät hiljaa. Kuuntelen heitä, vaikka se sattuu, vaikka se pakottaa kohtaamaan itseni, saa minut tuntemaan itseni pieneksi.
En kirjoita tätä puolustaakseni itseäni. Kyllä, olin äiti, joka ei osannut osoittaa hellyyttä. Kyllä, tein virheitä. Nyt sen ymmärrän, vaikka myöhään. Mutta tiedän myös: tein parhaani sillä, mitä olin. Rakastin niin kuin minulle oli opetettu. Kukaan ei voi antaa sellaista, mitä ei ole itse saanut.
Ehkä joku päivä he näkevät koko äitinsä, eivät pelkkiä virheitä. Ehkä eivät. Äidiksi oleminen ei tarkoita täydellisyyttä. Se tarkoittaa rakkautta, vaikka ei tiedä, kuinka sitä oikein näyttäisi.
Vaikka lapseni katsovat minua nyt arvostelevasti, toivon, että Jumala katsoo minua äitinä armolla, totuudella ja rakkaudella, joka ei tuomitse, vaan parantaa.
