Olen alkanut ärsyttää omaa miestäni?
Kahdeksan vuotta elämä kulki mukavasti, mutta yhdeksäntenä vuonna Kaisan miehestä alkoi häiritä kaikki ja eniten itse Kaisa.
Hän alkoi tulla kotiin myöhään, söi iltansa, murahteli jotain epäselvää, avasi läppärin ja pelasi nettipelejä yömyöhään. Jos sattui vilkaisemaan Kaisaa, teki sen ilmeellä, kuin hammasmätää tekisi kipeää päästä varpaisiin. Yhä useammin hän sanoi kuivasti yöpyvänsä äitinsä luona.
Eräänä iltana Kaisalla meni hermot ja hän soitti anopille:
Raili, onko Jari nyt siellä?
Anoppi vastasi hunajaäänellä:
Kunnon vaimo aina tietää, missä miehensä on, Kaisuli.
Kaisa meni ja osti kirjan Kuinka pitää mies tyytyväisenä, selitti turhaan kassalle ottavansa sen ystävälle. Kassaneiti vilkaisi häneen säälivästi.
Kaisalle myöhemmin valkeni, ettei tuossa kirjassa ollut kaikki kohdallaan: kuinka monella miehellä on pitänyt pelata, että saa moiset neuvot kasaan? Ja mistä niitä uusia miehiä edes tulisi, jos vanha pysyy?
Sata ja viisikymmentä sivua ohjeita siitä, että miehen kuuluisi viihtyä kotona, että naisella tulisi olla seksikästä yöpukua, ja että pitäisi kiinnostua miehen harrastuksista. Kaisa opetteli jopa hiivataikinan, joka ei ennen ollut onnistunut, mutta miestä ei kotoinen lämpö houkuttanut. Ehkä olisi pitänyt leipoa seksikkäässä alusasussa tai mennä moinen verme päällä anopille, jossa ukko kuitenkin majaili.
Kun Kaisa yritti kiinnostua miehensä harrastuksesta, siitäkään ei tullut tulosta: hän pääsi pelissä heti siitä tasosta ohi, johon mies oli viikoksi jumittunut. Ei siitäkään tullut ylimääräistä lämpöä suhteeseen.
Kaisa lähti käymään kaupoilla ostamassa talvisaappaita, mutta palasi kotiin pullean koiranpennun kanssa samaan hintaan kuin saappaat. Katsoi pentua silmiin ja ymmärsi, että oli koko elämänsä halunnut ison oikean koiran ei mitään pientä räksyttäjää.
Myyjä, joka esittäytyi kasvattajaksi, kysyi:
Tunnetko koitarpeesi? Et vai? Tämä on kultainen noutaja.
Kun Kaisa huomautti, ettei pentu juuri kultaiselta näytä, kasvattaja totesi suopeasti:
Kun kasvaa, kultaisuus tulee näkyviin! Tämän koiran vanhemmat ovat palkittuja ja kaikki paperit löytyy. Annan käytännössä ilmaiseksi!
Ja mainitsi hinnan.
Kaisalla ei sillä hetkellä ollut niin paljon mukana, mutta kasvattaja suostui siihen minkä verran löytyi.
Jonkunhan täytyy iloita, kun tulet kotiin. Saappaat eivät varmasti katso sinua koiramaisesti lojaalisti silmiin, heiluta häntää ja tuo tohveleita suussaan.
Sinä iltana, kun mies viimein rantautui kotiin, kuului ensimmäinen kysymys:
Mikä tuossa on?
Kultainen noutaja, paperit kunnossa ja halpa, sanoi Kaisa ja ojensi paperit.
Papereissa pentu olikin merkitty puhdasrotuiseksi amerikanbulldoggiksi. Kasvattajan numero johdatti rakennusliikkeeseen, jonka toimistossa bulldoggista ja noutajasta kysyttiin, vastattiin puhelimeen sangen epäkorrektisti.
Onko sulla silmät päässä? Mistä kohtaa tämä muka näyttäisi noutajalta tai bulldoggilta? Paljon maksoit? Paljon?! Miten voi olla noin vähän järkeä!
Pennulle miehen huuto ei miellyttänyt, ja se murisi, mutta inahduksen sijaan teki ison lätäkön lattialle.
Herrajumala, kenen kanssa minä elän! huusi mies kattoon ja palasi koneelle, kasvoillaan ilme kuin ampuisi pelissä Kaisaa nautinnolla.
Aamulla kävi ilmi, että pentu oli viihtynyt, sillä se oli yön aikana tuhonnut miehen lenkkarit ja pureskellut hänen juhlakengät.
Siitäkös sitten räjähti.
Kaikessa Kaisassa oli vikaa: kasvoissa, vaatteissa, sisimmässä, ajatuksissa jopa siinä, että hän tienasi miehen kaksinkertaisesti. Kuulemma nöyryyttääkseen miestä. Ja ettei ollut edes lasta.
Jarppa, ethän sinä itsekään halunnut lasta, sanoi Kaisa hiljaa.
No kun millainen lapsi sellaisella idiootilla voisi edes olla? Samantasoinen idiootti kuin äitinsä! Kuka muka haluaisi sinut?
Pentua kyllästytti huuto, ja se taapersi paksuilla jaloillaan Jarille ja yritti näykkäistä tätä nilkasta.
Kaisan kurkkuun nousi pala, ja hän vain katsoi, kun mies pakkasi tavaransa laukkuun.
Kolmekymmentä vuotta. Elämä ohi. Piste. Siinä se.
Ei enää tarkoitusta. Mutta pennulle sitä ei voi selittää. Sillä oli sukat suussa ja silmissä ilme kuin ruokaa ja rapsutuksia vailla olevaan ressukkaan. Häntä ei kiinnostanut Kaisan tuska tai synkät ajatukset; piti saada ruokaa, vettä ja että joku kehuu ja silittää vatsaa.
Pentu, jolle Kaisa antoi nimeksi Torsti, kasvoi kuin pullataikina, mutta vartijan vikaa siitä ei tullut. Puremisvietti muuttui silittely- ja nuoleskeluvaiheeksi.
Iltaisin Kaisa ulkoilutti Torstia pitkään. Joulukuussa sisäpihoilla alkoi kaivaukset, vuoroin satoi vettä ja lunta, kaikki oli mutaista, ja Torsti putosi syvään kaivantoon. Alkoi ulvoa epätoivoisesti. Kaisalle tuli paniikki ja hän hyppäsi perässä hyvä ettei katkennut jalkojaan. Kuopan seinämät olivat liukkaat ja jyrkät, kello melkein puoliyö ja puhelin jäänyt kotiin.
Aluksi Kaisa arasteli huutaa apua, mutta muutaman turhan yrityksen jälkeen huusi niin, että kaikui: Auttakaa! Lopulta paikalle tuli kaksi goottinuorta, joita katuvalo sai näyttämään suorastaan hautausmaamaisilta. He eivät kuitenkaan ryhtyneet uhraamaan, vaan soittivat ensihoitoon ja odottivat kanssaan, naureskellen goottijuttujaan.
Ensin pelastettiin Torsti, joka nuoli onnellisena kaikki paikallaolijat, gootit mukaan lukien. Sitten Kaisa, joka tärisi kylmissään eikä edes hävennyt.
Suuttunut pelastaja haukkui pihalla koiran, Kaisan, ruoppaajat ja koko kaupungin hallinnon. Torsti ei ollut kuullut sellaisia sanoja, pomppi riemusta ympyrää ja onnistui paiskaamaan päällään pelastajalle nenäverenvuodon.
Yhden aikaan yöllä tilanne oli: likainen mutta onnellinen Torsti, mudassa tärisevä Kaisa, Torstin likaamat pelastajat ja gootit sekä verinen päivystäjä.
Saisit kasvattaa hirviötäsi, nainen, pelastaja tuhahti.
Kasvatanhan minä, mutta on kovin vaikea kasvattaa tätä tapausta.
Aivan kuin minä, tokaisi toinen gooteista, ja räjähti nauruun.
Asun tuossa rapussa, tulkaa pesemään kasvonne, ehdotti Kaisa hampaita kalistaen.
Mene vaan, pelastajat kehottivat esimiestään, näytät jo ihan Hannibal Lecteriltä.
Kaivamisen voisi harjoitella itsekin, muuten odottaa ikuisuuden että kaupungin työmiehet jotain saavat aikaiseksi, totesi Kaisan ystävä myöhemmin.
Jälkikirjoitus. Kaisalla on ihan tavallisia, mukavia lapsia, Väinö ja Heljä. Kun ekaluokkalaisille piti esitellä perhettä, totesi reipas Väinö:
Meidän isi pelastaa maailmaa, ja äiti on tietokoneella töissä!
Hiljainen Heljä täydensi:
Ja meidän koira osaa katsoa telkkaria!
