Olen nyt 67-vuotias. Koko elämäni on kulkenut saman kaavan mukaan. Olin pankissa töissä 42 vuotta sama työpöytä, sama tuoli. Jäin eläkkeelle. En koskaan mennyt naimisiin. Minulla ei ole lapsia. Asun yhä samassa pienessä kerrostaloasunnossa Helsingissä, jonka vuokrasin 28-vuotiaana.
Ihmiset kyselivät minulta usein:
No, milloin aiot mennä naimisiin?
Etkö tunne itseäsi yksinäiseksi?
Mitä aiot tehdä, kun vanhenet?
Vastaukseni oli aina sama:
Sitten, kun löydän sen oikean.
Kun minulla on enemmän aikaa.
Kun olen säästänyt tarpeeksi rahaa.
Kun
Aina vain kun.
Kun jäin eläkkeelle, ajattelin: nyt vihdoin matkustan, opettelen uutta, alan elää. Mutta päivät vain kulkivat ohi herättyäni keitin puuron, luin Hesarin, kävin K-marketissa, palasin kotiin, katsoin Ylen uutiset ja menin nukkumaan.
Kolme kuukautta sitten pelästyin terveyttäni. Ei mitään vakavaa, mutta lääkäri sanoi:
Olet 67-vuotias, muuten hyvässä kunnossa. Mutta liiku enemmän, mene ulos, tapaa ihmisiä.
Ulos? Minne? Kenen kanssa?
Viime viikolla kävelin läheisen puiston ohi. En ollut koskaan astunut sinne sisään, vain kävellyt ohitse. Näin siellä miehen, suunnilleen ikäiseni, maalaamassa maalaustelinettä vasten. Kävelin lähemmäs katsomaan.
Hän maalasi koivikkoa, lampia, sorsia. Teos ei ollut täydellinen, mutta sillä oli jokin kaunis tunnelma.
Pidätkö siitä? hän kysyi kääntymättä edes ympäri.
Kyllä, maalaatte hienosti.
En maalaa hienosti, hän nauroi. Olen opetellut vasta vuoden verran. Mutta pidän siitä. Maalaaminen tekee minut iloiseksi.
Aloititte siis maalaamisen yli kuusikymppisenä? kysyin yllättyneenä.
68-vuotiaana, hän vastasi. Koko elämäni sanoin, että haluaisin maalata. Sitten yhtenä päivänä tajusin: miksi en aloittaisi nyt? Olen hukannut 68 vuotta sitten kun -ajatteluun. En aio hukata niitä vuosia, jotka vielä saan.
Koko viikon ajattelin tuota kohtaamista.
Eilen aamulla katsoin peiliin. Näin miehen, 67-vuotiaan, joka oli odottanut 40 vuotta elämänsä alkamista. Odottanut täydellistä hetkeä. Odottanut seuraa. Odottanut jotain, mitä ei osannut nimetä.
Eilen astuin musiikkiliikkeeseen ja ostin itselleni kitaran. Olen aina halunnut oppia soittamaan, aina sanonut sitten joskus.
Ilmoittauduin myös italian kurssille. Olen haaveillut matkasta Italiaan, mutta aina ajatellut: Miksi matkustaisin yksin?
Ostin lentolipun Roomaan. Neljän kuukauden päähän. Lähden yksin. Ja se tuntuu aivan oikealta.
Tänä iltapäivänä harjoittelin kitaraa tunnin. Soittamani melodiat kuulostivat hirveiltä, sormet eivät totelleet. Silti nauroin ääneen pienessä asunnossani soitosta tuli ihan kamala meteli.
Silloin ymmärsin: 67 vuotta olen odottanut lupaa joltain, jotain oikeaa hetkeä, jotain olosuhdetta, että saisin alkaa elää niin kuin haluan. Olen odottanut täydellistä puolisoa, otollista aikaa, oikeita olosuhteita.
Mutta kukaan ei tule koputtamaan ovelle ja sanomaan: Nyt saat olla onnellinen.
Olen 67. Ehkä edessä on vielä kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentä, ehkä vähemmän. Nämä vuodet kuitenkin aion elää. Soitan huonosti kitaraa. Puhun ontuvaa italiaa. Maalaan kankeita maisemia. Matkustan yksin ja ehkä eksynkin jonnekin.
Ja se kaikki on kaunista.
En halua muistella elämän lopulla niitä asioita, jotka jätin tekemättä, koska odotin täydellistä hetkeä. Haluan muistaa, että yritin. Että elin. Että olin onnellinen omalla tavallani.
Elämää ei tarvitse aloittaa jonkun toisen kanssa.
Ei tarvitse olla enää nuori.
Ei tarvitse olla missään hyvä, jotta siitä voi nauttia.
Pitää vain päättää, että juuri tänään on hyvä päivä.
