Varoitan sinua viimeisen kerran jos et vaihda juhlasalia, en suostu menemään kanssasi naimisiin, ilma oli harras, häihin oli aikaa enää kaksi viikkoa, ja nuori nainen piteli kutsukortteja käsissään, epäröiden kirjoittaa nimiä niihin…
Mikä sinua nyt taas vaivaa, Anni? kysyi sulhanen pettyneenä.
Minulla on paha aavistus!
Se on ihan ymmärrettävää, hymyili Antti, ei sitä joka päivä mennä naimisiin. Jännitys tekee tepposet, mutta se menee ajan myötä ohi. Kaikki järjestyy, lupaan sen!
Kuinka voit luvata sellaista, mistä et voi olla varma? Eikö sinulle voisi edes kerran myöntyä? Miten me selviämme avioliitossa, jos et nyt jo jousta minua kohtaan?!
Ei meidän varamme riitä tuhlaamaan rahaa tuosta vain, Antti murjotti, olen jo varannut salin, koristelut ja pitopalvelun, ja maksanut varausmaksun etukäteen. Jos perumme, käsiraha menee.
Se ei ole pahin asia, rakas, usko minua.
En minä aio uskoa mihin tahansa hölynpölyyn. Se on vähintäänkin järjetöntä, ja pahimmillaan jäämme ilman häämatkaa. Selitätkö nyt, mikä sinulle tuli?
No hyvä on, kuuntele. Älä vain sano, ettei tällaista voi olla. Jos et itse usko tällaiseen, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa.
Lupaan kuunnella, vakuutti Antti.
Meille töihin tuli vähän aikaa sitten outo työntekijä, Raili. Hän on varautunut, puhuu harvoille, kulkee aina tummissa vaatteissa. Eräänä päivänä hän tulee luokseni ja sanoo:
Terveisiä mummo Iidalta.
Mitä ihmettä? ihmettelin, sillä mummo Iida oli ollut poissa keskuudestamme jo kolme vuotta.
Haluatko tietää, mistä hän tahtoi varoittaa? Raili kysyi Työvuoron jälkeen.
Minä suostuin. Tässä mitä hän minulle kertoi:
Tämä tapahtui kauan sitten. Silloin meidän kaupungissa, Kuopiossa, rakennettiin uusi ravintola juhlasaleineen. Paavo oli töissä rakennuksella kuskina ja pärjäsi hyvin. Hän ehdotti morsiamelleen, Elinalle, että pidettäisiin hääjuhlat siinä uudessa ravintolassa. Elina suostui riemusta kiljuen, oli hänhän itse maalta köyhästä perheestä, eivätkä he tai sukulaisensa koskaan olleet käyneet hienossa ravintolassa. Nyt pääsisi oikein näyttämään ja ilahduttamaan sukujaan!
Hääpäivänä Elina säteili; valkoinen pukunsa ja huntu sopivat hänelle kuin unelma. Paavokin oli komea, ihan kuin suoraan muotilehdestä.
Vihkimisen jälkeen hääsaattue ja linja-autoineen ajoivat ravintolalle. Vieraat ihastelivat salin upeutta. Vain vanha nainen pudisti päätään ja mutisi hiljaa:
Mitenkäs nyt näin, ettei eläviä kukkia laisinkaan, pelkkiä keinotekoisia pöydillä… Ei hyvä enteä.
Mutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun kaikki silloin olivat tottuneet muoviin: muovikankaisiin ja astioihin, niitähän oli joka paikassa niiden vuosien Suomessa. Kemian teollisuus kukoisti 6070-luvuilla, ja tämä tapahtuma sattui niihin aikoihin.
Vieraat toivat kuitenkin eläviä kukkia, jotka pantiin maljakkoihin morsiusparin pöytään.
Sitten tanssien keskellä, kun nuoripari palasi avausvalssista, Elina hätkähti. Kukka-asetelma hänen edessään oli täysin nuupahtanut.
Tarjoilijat veivät kuihtuneet kukat pois, ja juhla jatkui. Mutta pian Elinalle tuli huono olo, ja hän pyörtyi. Ikkunoita avattiin, ajateltiin ilman olevan liian tunkkainen. Mutta Elinalle tuli taas pian huono olo. Salissa supistiin.
Onkohan morsian raskaana…
Eipä haittaa mitään, kunhan ei ole sairas; raskaus on tilapäistä, vitsailivat toiset.
Huomasin Elinan puvussa veren tahran, sanoi sukulainen hänen vanhemmilleen.
Mutta kun nämä menivät tarkistamaan, ei tahroja löytynyt.
Ei kestänyt kauaa, kun salissa kiersi vielä uusi huhu: salin ovella oli näkynyt outo nainen kokonaan mustissaan. Sitä epäilyttävää vierasta koitettiin etsiä, mutta kukaan ei löytänyt häntä.
Painajaiseksi muuttui myös hääyö. Nuoripari ei saanut unta eikä rauhaa ihan kuin joku näkymätön olisi ollut heidän kanssaan. He kuulivat rapinaa, askelia, ja Paavosta tuntui, että joku tuijotti heitä.
Aamu toi vain lisää levottomuutta.
Ei siihen aikaan häämatkat olleet tavanomaisia, ne olivat harvinaista herkkua Suomessa vielä 70-luvulla. Morsiuspari meni heti töihin takaisin. Eikä Paavo elänyt viikonloppuun asti: hän kuoli liikenneonnettomuudessa, vaikka sää ja tie olivat hyvät. Paavo oli kokenut ja tarkka kuljettaja, mutta silti auto suistui vastaantulijoiden kaistalle. Kukaan ei koskaan käsittänyt, miksi niin kävi.
Elina suri syvästi ja kuihtui päivä päivältä. Vuoden päästä hän lähti kotoaan, eikä palannut koskaan. Häntä etsittiin, mutta turhaan.
Hieno kauhutarina, totesi Antti, mutta liittyykö tämä ollenkaan meidän häihin?
Suoraan, Anni melkein purskahti itkuun, sillä juuri tuo kamala hääjuhla pidettiin siinä samassa salissa, jonka sinä varasit!
En ymmärrä vieläkään mitä tekemistä sillä on meidän kanssamme? Kaikille sattuu ja tapahtuu…
Sanotaan, että ravintola rakennettiin vanhan hautausmaan päälle. Ja sali on juuri siinä, missä kerrotaan olleen nuoren morsiamen hauta, joka riisti oman henkensä päivien päästä hääjuhlansa jälkeen. Syy oli se, että hän sai kiinni miehensä uskottomuudesta… Nyt ymmärrätkö?
En. En minä usko kummituksiin!
Hänen levoton henkensä kostaa edelleen. Sulhasen hän ottaa mukaansa hääpäivän jälkeen, morsiamen vuoden päästä. Tämä toistuu ja toistuu uudelleen. Jospa nyt on meidän vuoromme? Ehkä mummoni henki ei turhaan yrittänyt varoittaa minua?
Ei mitään uskoa kirouksiin, Antti kyllästyi Annin vaatimuksiin. Jos et suostu, menen naimisiin Eijun kanssa. Eiju oli Annin ystävä. Kirjoita kutsut tai muuten pidän lupaukseni.
Vielä hetken epäröityään Anni päätti perua häät. Antin sanat toisesta naisesta herättivät hänessä epäluottamusta ja surua.
Antti todella järjesti häät Eijun kanssa, eikä sekään jäänyt vain uhkaukseksi ja ystävän petos tuntui yhtä musertavalta.
Enää viikkoakaan ei ehtinyt kulua, kun ennustus toteutui: Antti menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa, jarrujen pettäessä.
Anni pelkäsi Eijun puolesta, vaikka ei voinut antaa hänen teolleen anteeksi. Hän yritti seuraavana päivänä löytää Railin, joka oli kaiken kertonut ehkä hän voisi auttaa ystävää, sillä vuoden päästä voisi olla toisen vuoro. Mutta Raili oli jo irtisanoutunut eikä asunut annettuun osoitteeseen.
Pikku kaupungissa kuitenkin kerrottiin edelleen, että kauhea hääjuhla oli tosiaan tapahtunut 70-luvulla Kuopiossa. Mitään virallisia todisteita ei ollut, mutta siihen aikaan tällaisia asioita ei pantu lehtiin eikä puhuttu suoraan, mutta kaikki talon vanhat asukkaat muistivat sen tarinan vielä pitkään…Mutta kun vuosi täyttyi, eikä Eijulle tapahtunut mitään, Anni uskalsi vihdoin hengittää helpommin. Ehkä hän oli pelastanut ystävänsä kääntymällä pois, ehkä Eiju ei ollut aidosti morsian, sillä sydän ei ollut koskaan kuulunut Antille. Tai ehkä jokin sisukas, näkymätön voima oli jo riittänyt siihen, että tarina sai jälleen muotonsa ja varoitus tuli kuulluksi.
Vuosien mittaan Anni muutti kauemmas, rakensi uuden elämän, johon kuului pieni perhe ja rauhallinen arki. Joskus keväisin, hääsesongin aikaan, hän näki unta hämärästä juhlasalista ja ovenraosta vilahtelevasta hahmosta mutta painajainen menetti teränsä vuosi vuodelta, kunnes siitä jäi vain aavistus: muisto siitä, että kaikki ei maailmassa selity järjellä, eikä sydämen ääntä kannata koskaan ohittaa.
Pitkän aikaa Annilla oli tapana viedä pieni kimppu tuoreita kukkia vanhan ravintolan kulmalle, sinne missä sanottiin henkien levottomina vaeltavan. Hän pani ne aina varovasti, kuin ystävää odottaen, hengitti syvään ja lausui mielessään kiitoksen:
Kiitos, mummo Iida, että varoitit silloin.
Ja vaikka ohi kulkevat eivät tienneet, kuka kukat oli tuonut, joku niistä ilostui sillä siitä aamusta lähtien kukat pysyivät aina tuoreina. Ja paikallinen vanhus vakuutti vielä vuosikymmenen päästä uuden omistajan korvaan:
Niin, nyt ne henget ovat vihdoin saaneet rauhan.
