Joku vois päästää mummon pois seuraavalla pysäkillä. Häiritsee vain muita.
Se ratikka oli niitä vanhoja, kolisi ihan joka käänteessä kuin väsynyt hevonen, joka just ja just jaksaa vielä yhden päivän. Oli aikainen aamu, ja ihmiset tunki kylki kyljessä, puhelimet kädessä ja naamat suljettuina jokaisella kiire omiin ajatuksiinsa.
Kolmannella pysäkillä astui kyytiin mummo.
Pieni ja hento, vanha villakangastakki yllään ja käsiä kiristävä kankainen kauppakassi. Sekin oli jo monesti paikattu. Kun ratikka nytkähti liikkeelle, mummo horjahti ja nappasi kaksin käsin kiinni tangosta siihen tarttui kuin se olisi viimeinen tuki maailmassa.
Voisitko nopeammin, mummo? joku ähkäisi takaa.
Mummo vain huokaisi, ei sanonut sanaakaan.
Otti askeleen, vielä toisenkin. Kassi roikkui painavana sen sisältä pilkisti leipä ja litran maitopurkki. Ei muuta.
Kun pääsi istuimien kohdalle, jäätyi siihen ihan hengästyneenä. Vilkaisi ympärilleen kaikki paikat täynnä. Kuulokkeet korvilla oleva poika, tyylikäs naishenkilö, puvuntakkiin pukeutunut mies ja läppäri sylissä.
Saisinko hetken vaan levätä tässä mummo melkein kuiskasi.
Ei kukaan reagoinut.
Ratikka jarrutti uudestaan. Mummo menetti otteensa hetkeksi ja tarrautui penkin selkänojaan. Nainen, joka istui paikalla, käännähti vihaisena ympäri.
Varo nyt vähän, sotkit mun takin!
Mummo katsoi alas.
Anteeksi…
Kuski, nuori mies, kurkkasi ohjaamosta ja ärähti:
Mummo, älkää jääkö käytävälle seisomaan, haittaatte kulkua!
Mummo nyökkäsi hiljaa.
Jään pois seuraavalla
Voisit ihan hyvin jäädä jo nyt! joku tokaisi kuuluvasti.
Niin, eikö tää nyt oo nähty, että on täyttä? toinen lisäsi.
Porukka alkoi mutista.
Miksi ne vanhat mummot aina tunkee ulos…
Kai niillä on joku omainen?
Aina vaan hankaloittavat
Mummo ei vastannut mitään. Hän liukui pientä askelta kohti ovea. Ratikka pysähtyi liikennevaloihin pysäkkien välissä.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Etuovi avautui yhtäkkiä ja kontrollilippujen tarkastaja nousi kyytiin. Katseli ympärilleen, ja kun huomasi mummon nojaamassa oveen, jäi katsomaan haltioituneena.
Äiti?
Vaikea hiljaisuus levisi koko vaunuun.
Tarkastaja harppasi suoraan äitinsä luo.
Äiti, mitä sää täällä teet? Mikset soittanut mulle?
Mummo nosti katseensa, yllättyneenä.
Ajattelin kävellä hautausmaalle Tänäänhän on isäsi päivä. En halunnut vaivata ketään.
Tarkastaja nielaisi.
Milloin sie aloit kulkea yksin ratikalla?
Siitä asti, kun en halunnut olla taakkana.
Vaunussa kuului vain vaimea tärinä.
Tarkastaja kääntyi muihin matkustajiin.
Tiedättekö, mitä tää nainen teki kolmekymmentä vuotta sitten? Heräsi neljältä aamulla tehdäkseni eväät. Haki mut koulusta, vei lääkäriin, piti huolta. Ja tänään joku huutaa että hän häiritsee
Hiljaisuutta.
Ensimmäisenä puvuntakkinen mies nousi ylös.
Istukaa, mummo
Sitten toinen. Ja kolmas.
Mummo istahti varovasti, silmissään kyyneleet.
Ei olisi tarvinnut En mä halua olla kenenkään tiellä
Tarkastaja otti kassista kiinni.
Äiti et sä oo koskaan häirinnyt ketään. Me vaan ollaan unohtaneet, kuka meitä piti pinnalla.
Ratikka liikahti taas liikkeelle.
Matkustajat välttelivät katsekontaktia, hiljaista oloaan miettien kyllä meistä jokainen vielä joskus on ylimääräinen jonkun silmissä.
Jos oot joskus nähnyt oikeasti, miten joku vanha ihminen joutuu häpeään vain siksi, että on vanha, kerro mullekin. Jaa tätä eteenpäin yhdellä oikeaan aikaan annetulla istumapaikalla on suurempi merkitys kuin tuhannella sanalla.
