Naisten kohtalot. Lempi
Voi Lempi, Jumalan tähden, ota minun Anttini luoksesi, vaikeroi Terttu. Minun sydämeni tietää, että jotain pahaa voi vielä tapahtua. Mieluummin ero, kuin poikani kuolema.
Käännyin katsomaan haurasta Anttia, joka istui penkillä hellan ääressä ja heilutteli laihkoja jalkojaan niin kuin lapset tekevät.
Me olimme aikoinaan asuneet Tertun kanssa yhdessä, mutta aika koitti ja vanhempi Terttu meni naimisiin, muutti miehensä, Niklaksen, matkaan syrjäiseen kylään. Minä, nuorempi Lempi, jäin kotitilalle äitini luo, joka sairastui pian ja menehtyi. Isäni taas oli kuollut keuhkotautiin jo ennen siskoni häitä. Äiti kasvatti meidät hyvin, rehellisiksi ja ahkeriksi, aina valmiiksi auttamaan hädän hetkellä. Vaikka Terttu olikin vanhempi, minä pidin ohjat käsissä perheasioissa. Terttu oli kuin pehmeää savitaikinaa siitä voi muovailla, mitä haluaa. Siihen Niklaskin ihastui. Onnellinen perhe heillä. Niklas rakasti vaimoaan yli kaiken.
Mutta Lempiin, toisin kuin siskoonsa, ei kannattanut liikoja yrittää: hetkessä napsahtaa sormi poikki, jos ei varo. Kylän pojat kyllä kävivät minua kosimassa, komeimmatkin, mutta kaikille tuli lähtö samantien.
Kun äiti vielä eli, hän usein huokaili:
Voi tytär rukka, sait isoisoäidin luonteen, mutta varo ettet saa myös hänen kohtaloaan. Vanhaksipiiaksi jäät, eikä kukaan sinua vanhuudessa kaipaa!
Kuuntelin äitiäni aina lempeästi hymyillen, en riidellyt, vanhuksia kunnioitettiin, mutta omat ajatukset minulla kyllä oli.
Isoisoäiti oli ollut poikkeuksellinen nainen: eli ilman miestään, kantoi lapsen yksin maailmaan ja oli silti onnellinen. Hoiti kyläläisiä yrteillä ja rukouksilla, ei tekemisissä synkempien voimien kanssa. Kyläläiset kunnioittivat ja vähän pelkäsivätkin häntä, ei ollut mikään herttainen mummo.
Sen luonteenperinnön minäkin olin saanut. Eikä vain luonteen olin myös noidan tytär. Osasin kyllä yrtit ja pienet loitsut. Kuka auttoi, sitä kyläläiset eivät koskaan halunneet tietää tarkasti. Minä en koskaan kieltänyt mitäpä siitä turhaan puhua. Kuljin kylällä leuka pystyssä, tiesin oman arvoni. Hädässä autoin, lapsia erityisesti. Kunnioitusta ja pelkoa sain yhtä lailla.
En ymmärrä sinua, Terttu, sanoin katsellessani Anttia, mikä sinulla nyt on hätänä? Poika on terve kuin pukki ja sinä jo toivottele hautaan.
Voi Lempi, pelottaa vaan, Terttu nyyhkäisi, etkö ole kuullut, mitä täällä meidän Kiikkalassa on tapahtunut? Lapset kuolevat kuin kärpäset. Pitkiä sairastavat ja sitten Herra ottaa omansa.
Herra vai joku muu? kohotin kulmakarvojani.
En tiedä, rakas. Jotenkin muutaman vuoden ajan tuntunut, kuin joku vitsaus olisi jäänyt meidän kylään. Eipä ole taloa, missä ei lasta olisi kuopattu, Terttu risti kätensä synkkänä.
Miksi eivät ole pyytäneet apuani?
Kuka nyt tähän asti kulkee, sinun kylä kuitenkin kaukana. Ja meillä on oma parantajamummo.
Kuinka kauan on ollut?
Siinä vaiheessa kun muutin Niklaksen luo, se vanha Manta oli jo.
Mikset koskaan sanonut?
Ei ollut tarvetta. Mummo kuin mummo, lääkitsi kyllä, pahoja tekoja ei nähty. Eläimetkin sai elolle. Mutta lasten tauteihin ei ollut apu, kaikki temput turhaan. Nyt tässä sentään tuli puheeksi. Veisitkö sinä Antin luoksesi kesäksi?
Miksen veisi, hymyilin, katselin poikaa. Sellainen ihana lapsi kelpaa kyllä kyläilyyn, sanoin pörröttäen Antin pellavapäätä. Terttu suuteli poikaansa kiireelle ja teki ristinmerkin, sitten lähti kotiin.
No niin, sanoin pojalle, mennäänpä katsomaan, miten punarintapari teki pesän halkoliiteriin. Antin suupielet venyivät hymyyn ja hän tarttui käteeni.
***
Talo täynnä, Terttu huikkasi tullessaan sisään.
Äiti tuli! kiljaisi Antti ja juoksi halaamaan.
Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun Terttu jätti poikansa minulle. Myöhäinen syksy painoi harmautta taivaalle. Terttu kävi poikaa katsomassa muutaman kerran kuussa, aina kyynelin ja halauksin.
Voi rakas, Terttu syleili ja suuteli Anttia. Niin ikävä ollut! Isäkin kyselee, milloin poika palaa kotiin. Itsekin hymyilin, pyyhkien kädet essuun.
Miten teillä on mennyt, Terttu kysyi, silmät kiinni pojassaan.
Hyvin, äiti. Tota, Lempi-täti antoi minulle kissanpennun, haluatko nähdä? Antti huudahti ja juoksi ulos.
Hyvin meillä, vastasin rauhallisesti. Mitä asiaa?
Nyt se aika on, että poika palaa kotiin. Kohta sinua kutsuu äidiksi. Niklaskin hoputtaa.
Haluatko ottaa pojan kotiin? kysyin. Mites kylällä nyt?
Koputan puuta, hyvin menee. Sinä aikana kun Antti ollut täällä, yksikään lapsi ei ole kuollut. Ovi paukahti auki ja Antti lennähti sisään, kissanpentu sylissä.
Nimeksi tuli Väinö, se on mun paras kaveri!
No, navetassa kyllä hiiriä riittää kyllä Väinöllä töitä on. Otetaan mukaan, Terttu naurahti. Pakkaa tavarasi, Antti, lähdetään kotiin.
Kun Antti pakkasi omiaan, juttelimme vielä Tertun kanssa. Hän huokaili, milloin minä aioin perustaa perheen.
Äläs nyt, toruin. Ajan kanssa kaikki, minulla on maailman paras siskonpoika. Saanpa tälläkin iloani.
Nähdystäni tiesin, että oli raskas päästää poika takaisin, olin kiintynyt häneen. Lapsen nauru ja leikki saivat kodin elämään.
Kuule Terttu, pidä Väinö hyvänä. Se on minun lahja Antille.
Meillä ei eläimiä pahoinpidellä, Terttu tuhahti.
No, suo anteeksi. Sanoisinpa vain. Väinö koriin ja menoksi, matkaa on. Ehtikää ennen pimeää.
Halattiin ja toivotettiin hyvää matkaa. Lempi siunasi pojan viimeiseksi. Elämä jatkui, talvi pian tarttui syksyn kantapäähän. Talvi oli lyhyt, ilta ja yöt sitäkin pitemmät. Lumi tukki portit, aamulla hyvä jos päästi oven auki.
Hiljaa kylän elämä kulki. Minulle riitti työtä sairaita lapsia hoidettavaksi, lääkintäapua vanhuksille. Päivät vierivät.
Kevät vilautti aurinkoa, vesi lorisi, linnut lauloivat kevät saapui!
Yhtenä päivänä työskentelin kasvimaalla ja kuulin “Miau”. Käännyin, ja siinä oli Väinö.
Kuinka olet täällä? hämmästyin. Onko Antin kanssa hätää? Kissa kiehnäsi jaloissani eikä pois ollut lähdössä. Menin sisään pakkaamaan, pyysin naapurin vanhan Kaisa-mummon katsomaan kanat. Lähdin matkaan.
Kuljin metsän laitaa, linnut lauloivat, kevät tuoksui. Silti levoton olo, pistin askeleen nopeammin. Kylän talot näkyivät ennen kuin ehdin kunnolla ajatella. Juoksin Tertun ovelle, sydän pamppaillen.
Lempi, parkaisi Terttu, minun lapseni kuolee! syöksyi syliini vetämään minut sisään. Vei minut kamariin: siellä Antti makasi kelmeänä, ihan kuin henki lähtemässä.
Tertun nyyhkytysten seasta sain selville, että Antti oli alkanut särkyillä pian joulun jälkeen ja viikossa mennyt aivan voimattomaksi.
Miksi et tullut heti minulle? ärähdin, tutkiessani Anttia.
En tiedä, Lempi, kuin joku olisi estänyt tulemasta! Joka kerta kun yritän, sattuu jotakin. At aluksi luultiin flunssaksi, pojat rymyivät pulkkamäessä, mutta pian minäkin jouduin vuoteen omaksi. Vasta nyt uskallettiin lähteä, Lumi, tuisku, et päässyt edes ulos, saati metsän halki sinun luo.
Juoksin Mantan luo hän antoi yrttejä ja kävi Anttia katsomassa, mutta paheni vain. Mietin, että jos huomenna kelit paranee, tulen sinun luo. Mutta Väinö oli kadonnut. Antti tahtoi nähdä kissan, mutta sitä ei löytynyt.
Älä huoli, tyynnytin. Väinö toi minut tänne. Olisi pitänyt tulla aiemmin, mutta kissa sentään tietää, ärähdin.
Tuliko kissa sinut hakemaan? kummasteli Terttu.
Juuri niin, vastasin. Sano, onko Antti ottanut mitään muilta kyläläisiltä? Ehkä syönyt?
Kyllähän ne lapset kävivät taloissa jouluna laulamassa ovelta ovelle ja kaikista eniten kehui Mantan pipareita.
Kihisin: Mene hakemaan Manta-tietäjää, pyydä häntä lukemaan vielä kerran loitsunsa Antin päällä. Älä vain kerro minusta mitään.
Terttu meni. Otin nyyttiäni, valitsin kaksi isoa neulaa ja asetin ne ristikkäin oviaukkoon keittiön puolelle.
Terttu palasi Mantan kanssa.
Voi tytär parka, auttaisin jos voisin, mutta en minä näköjään osaa Manta voihki vaihtelevalla äänellä. Kävi Antin luona ja lähti jo pois mutta oviaukossa pysähtyi. Kääntyi ja palasi muka hoitamaan lisää. Monta kertaa näin. Lopulta, kun Terttu toi vettä, otin Tertun avukseni ja vedin Mantan pois oviaukosta. Otin neulat pois.
Kului hetki ja Manta pääsi ulos. Terttu toi nenäliinan jäljestä.
Menin takaisin Antin viereen.
Vanha hämähäkki, mutisin. Vielä sinä selvität, miten lapsista voi imen elinvoimaa.
Punosin kolme kynttilää yhteen, laitoin Antin sängynpäätyyn.
Mitä sinä, Lempi, oikein puuhaat? Terttu kysyi.
Sitä, että teidän Manta on vastuussa lasten kuolemasta! Vanha noita pidentää elinvuosiaan imemällä lapsista voimia. Meidän pitää päästä hänestä eroon.
Terttu pelästyi ja vain tuijotti. Pyysin tätä lähtemään huoneesta.
Sytytin kynttilät, kuiskasin rukouksen ja painoin Antin rintaani vasten kuin emokirahvi poikasensa. Aikaa kului. Heräsin, kun Terttu nosti minut.
Miten Antti? kysyin heti.
Lempi, kiitos, pelastit minun lapseni! Terttu itki ilosta.
Kurkkasin kamariin: Antti nukkui ja väri oli palannut kasvoille.
Oleskelen täällä pari päivää, sanoin, pitäähän Mantan juonet laittaa poikki.
***
Ei ole hyvä olla, mummo, sanoin käydessäni Mantan mökissä. Musta kateus syö minua. Sano, auttaisitko minua sääntöjen vastaisesti?
Leikin tarvitsijaa, vaikka halusin vain selvittää, miten Manta toimi.
Enpä minä, Manta mutisi. En tee pahaa kellekään.
Auttaisit nyt kuitenkin. Annan sinulle hyvän maksun. Vihaan sitä akkaa, auttaisitko eroon?
No, autan, mumisi Manta. Samanlaisia ollaan, salaisuus on säilytettävä. Saat leipää vastalahjaksi. Vie oman kyläsi lapsille.
Miksi?
Sitä älä kysele, mieti vain omaa kaunotarhaasi. Annetaan sille mätää.
Miten muka?
Annan sinulle muistoleipiä. Jokaisessa palassa on ruumis mukana, minä olen sopinut heidän kanssaan: he saavat eläviä sieluja, minä vuosia.
Tyydyin tähän. Otin leivät ja vein ne Tertulle.
Katso, mitä teidän Manta lapsille syöttää!
Leipää, Terttu tuhahti.
Ei tavallista, nämä on muistoleipiä ja ruuaksi kuolleille tarkoitettuja.
Terttu parahti. Selitin lisää. Lopulta päätimme, että ruokimme leivät kanoille.
Seuraavana päivänä Terttu toi uutisen: Manta oli aamulla nähty, mustat silmänaluset, vanhentunut kymmenessä vuodessa.
No nyt meni oikein, nauroin. Kun demonit eivät saaneet lapsia syödäkseen, ne söivät Mantan.
Terttu teki ristinmerkin.
Voi Lempi, huokasi, olet ihan kuin äiti: sääliä jopa pahaa kohtaan.
Naurahdin. Käskin Terttua olla menemättä Mantan huoneeseen.
Peitin ikkunat, sytytin kynttilät, kaivoin ruman vanhan lukon esiin ja kuiskasin loitsun, jolla Mantan voimat sidottaisiin.
Illan koittaessa menin Mantan tupaan.
Onko Manta kotona?
Kyllä, tule vaan, Lempi, kuului heikko ääni kamarista.
Onko hankalaa ruokaa demonien syöttäminen? kysyin voitonriemuisesti.
Sinä, kirottu! Manta sähisi. Sinun takiasi minua pyöriteltiin koko yö!
Sielu vai onko sellaista? Jatkossa, jos vielä yrität varastaa lasten voimia, menet tuhkaksi juuri silmänräpäyksessä! varoitin.
Käännyin lähteäkseni. Manta raivosi ja kiroili, mutta en vaivautunut edes vilkaisemaan taakse.
***
Siitä päivästä kului pari kuukautta. Antti parantui nopeasti. Manta kuoli kuukautta myöhemmin, kun demonit eivät enää saaneet ruokaa.
Lempi jäi ainoaksi tietäjäksi koko kyläseutuun. Hän hoiti väkeä ja karjaa, mutta ei koskaan suostunut tekemään pahaa.
Puolisoa ei löytynyt, mutta Lempi ei siitä mieltänsä pahoittanut. Eihän joka mies pärjännyt hänen luonteelleen.
Voi Lempi, huokaili Terttu usein, voisit joskus hellittää, eikö olisi aika laittaa perhe.
Ilman sisua eivät pirutkaan pysy kurissa! nauroin takaisin. Kyllä minä pärjään, ja Antti tuo iloa elämääni.
Antti vieraili tätinsä luona monesti kuukaudessa, ja lapsenrakkaudella Lempi sai talon täyteen onnea.
Päiväkirjan lopuksi totean, että elämässä on tärkeintä pitää kiinni oikeasta, auttaa toisia ja muistaa, että kovakin pää kaipaa pehmeyttä silloin tällöin. Kaikesta selviää, kun tekee oikein ja rehellisesti ja kun nauraa niille, jotka eivät sitä tee.
