Andrei Arhippoika, kiltti, auttakaa meitä, pyydän! – nainen heittäytyi valkotakkisen, kookkaan lääkärin jalkoihin ja alkoi nyyhkyttää. Vielä hetki sitten, kyläsairaalan hämärässä aulassa, jossa lääkkeiden tuoksu leijui ja vanhat vastaanottotilat rapistuivat, hänen lapsensa taisteli hengestään. – Ettekö ymmärrä, en voi! En pysty! Siksi tänne pakeninkin! Kaksi vuotta ilman leikkauksia… käsi ja olot… – Rukoilen teitä! – nainen tarrasi sinnikkäästi hoitamaan kieltäytyvään lääkäriin. Hänen täytyi suostua. Oli pakko yrittää – muuten… Vain muutama askel. Valkoiseksi maalattu, puinen ovi. Ja siellä se on – hänen Miikkansa. Rakas, ainoa. Letkujen peittämä, kasvoilla suojana haalea happimaski. Hengittää yhä, juuri ja juuri. Ja siteen alta tihkuva veri on tummaa, kuin viimekesäinen kirsikkahillo. Suuri monitorin vihreä viiva värähtää katkonaisiin henkäyksiin. He eivät ehtisi kaupunkiin. Sata kilometriä. Helikopteri… Mutta ulkona riehuva myräkkä sammutti viimeisenkin toivon. Verenpaine laskee. Sydän lyö tuskin kuuluvasti. Ensihoitajat katsovat muualle. – Korpela! – tarttuu huolestunut vanhempi hoitaja lääkärin käteen, – Andrei Arhippoika! Hän kaivaa taskustaan vanhan lehden, jossa on kuva valkotakkisesta, hymyilevien lasten ympäröimästä miehestä. Kyynelien läpi vilkkuvat sanat: onnettomuus, vaurioitunut käsi, epäonnistunut leikkaus. Mutta silti: neurokirurgian tähti! Jumalan valitsema lääkäri! Täällä syrjässä… Voi taivas, suostu nyt! – En voi ottaa tällaista vastuuta! Ymmärtäkää! – hän rimpuilee vastaan, – Edellinen leikkaus… ranne… En onnistunut! En enää leikkaa! En pysty! Ja poika paareilla käy yhä kalpeammaksi. Veri kuin hillo. Ovenraossa hiljentyneet, vieraat työtoverit, joiden kanssa vuoden aikana ei tullut läheiseksi. Äiti itkee. Aika loppuu. Ja koira… – Koira!? – Mitä täällä tekee koira? Vastauksena vain vihlova vikinä. Labrador. Pääsee juuri ja juuri paarien luo. Kynnet raapivat lattiaa, joku yrittää pidätellä kaulapannasta. Mutta se pyrkii pojan Miskan luo, ei irroita katsettaan, hengitys vinkuu, mutta silti se yrittää… – Tämä on Usko. Miskan oma, – nainen tyrskähtää ja unohtaa hengittää, kun lääkärin sanat putoavat raskaana hiljaisuuteen: – Valmistelkaa leikkaussali. Hän painaa silmät hetkeksi kiinni. Muistaa toisen koiran. Toivon. Ja isän, joka silloin vielä eli. Ja Andrei Arhippoika oli silloin vain Andu, ehkä seitsemännellä luokalla. Uudenvuoden liukas tie. Auto kuin särkynyt joulupallo lumessa. Äiti itkee. Lääkäri katsoo pois. Vaativa leikkaus, ei tarpeeksi kokemusta. Keskukseen pitkä matka… Ja Toivo haudalla, ei enää edes valita. Katsoo vain. Ei syö kuuteenkymmeneen päivään. Lopulta sekin menee isännän perään. Sammuu. – Minusta tulee neurokirurgi, äiti. Lupasin Toivolle, – supisee poika mullan kohdalla, – Paras. Uskotko? Miten hän saattoi unohtaa? Miksi? ***** Leikkaussalin valot paistavat kuin aurinko. Välineet kiiltävät teräksestä. Ja ranne valittaa taas. Kestettävä on. ”Pitäisikö perustaa koira?” – mitä kaikkea mieleen nyt juolahtaa! Sormet jäykkinä. Kyllä hän selviää. Paha vamma. Vaikea. Verenpaine laskee, turvotuksen voisi välttää… Kallosta pitää koota paloja, suonia… Eivät he kopterillakaan olisi ehtineet. Paikalliset avustajat katsovat silmät kiiltäen, heistä tämä on ihme. Mutta hänelle? Kuinka monta tällaista hän on jo tehnyt? Miksi lannistui yhden epäonnistumisen jälkeen? Pakeniko tänne korpeen, katkaisi yhteydet. Ja ranne kolottaa. Toivo näkyy kulmassa. Tai ehkä se labradori. Yrittää olla pojan seurana… Usko. Pihdit pitelevät kankeasti. Sido. Sormet jäykät, melkein krampissa. Melkein valmista. Hengitä, Miska, hengitä. Älä luovuta. Me emme päästä sinua menemään. Aika. Nyt se on Miskan puolella. Kuuluuko kopterin ääni? Tuli kuin tulikin… ***** – Andrei Arhippoika, teitä kysytään, – kurkisti päivystävä hoitaja toimistoon ja hymyili leveästi. Kaikki hymyilevät. Korpela on palannut. Kaikkialla osastoilla puhutaan vain siitä. Vaikeat lapset tuodaan kaupungeista. Nyt ei pelota. Korpelan kädet ovat ”kultaiset”. Lasten nauru täyttää taas neurokirurgian käytävät. Pienet potilaat toipuvat. Vanhemmat seuraavat häntä kaikkialle… – Viisi minuuttia. Käyn vain vilkaisemassa Makaria. Kuusivuotiaan Makarin huone on aivan lähellä. Hauska poika. Punatukkainen. Kutsuu häntä Anduksi. Kävi viikko sitten ekskursiolla Helsingissä. Tippui toisesta kerroksesta. Tuijotti liian pitkään. Aivan kuin Miska sieltä kylästä. Korpela kokosi hänen päänsä palasista. Kahdeksan tunnin leikkaus. Hän onnistui. Ja ranne ei enää juuri kipua. Parani kai siitä lasten naurusta… Hyvä, että hän palasi. Oli oikein. Piti jo aiemmin, mutta stimula nyt vasta löytyi. Paljon oli jo unohtanut. Elämä vain muistutti. Koiraa hän ei silti koskaan ehtinyt hankkia. Mitenköhän se labradori ja Miska pärjäävät. Ajattelee heitä usein. – Andrei Arhippoika, kiltti! No johan – ei ehtinyt edes ulko-ovea avata. – No hei, Miska, Natalia, – hän hymyilee, – Ja terve, Usko. Käsi kurkottaa pehmeän niskan luo. Kosteaa kuono tökkää kämmenelle. Suklaanruskeat silmät katsovat tarkkaan. – Mikäs teidät tänne tuo? Onko Miskan voinnissa jotain? Tulitteko tutkimuksiin? – Kaikki on hyvin Miskan kanssa, – kiirehtii Natalia, – hyvin! Tuli muu asia! Korpela huomaa vasta nyt, miten kirkas hänen hymynsä on. Takki vain törröttää kummallisesti. Silmät kiiltävät oudosti. Kysyttävä ei tohdi. Usko pyörii jaloissa, hajottaa ajatukset. – No niin! Kasvanut Miska ei malta olla hiljaa ensimmäisenä. Kiipeää äidin kainaloon, ojentaa hämmentyneelle Andreille jotain mustaa. Vinkuvaa, hervottoman luppakorvaista. – Aaa…? – puhe häviää, Andrei moittii itseään, kun nostaa yllättävää lahjaa kasvojensa eteen. – Älä suutu, – höpöttää Miska, – Usko löysi tämän. Äiti antoi luvan pitää. Ja kun eilen tuli sun haastattelu, niin Usko toi tämän pikkukaverin suoraan telkkarin eteen, kun äänesi kuului. Siitä me sitten äidin kanssa ajateltiin, että… – Oikein ajattelitte. Tämä olikin jo aika. Nimeän sen Stimuluksi. Tai Timpaksi – lempeästi, hän sanoo ja iskee silmää hymyilevälle koiralle.

Antti Veli-Matti, rakas, auttakaa, minä pyydän! nainen heittäytyi polvilleen valkotakkisen, pitkän miehen eteen ja purskahti kyyneliin. Siinä vanhan terveyskeskuksen kuluneiden huoneiden tuolla puolen, lääkkeen hajun täyttämässä ensiavussa kuoli hänen lapsensa.

Ymmärrättehän, enhän minä voi! En pysty! Siksi minä tänne tulin pois! En ole leikannut kahteen vuoteen! Käsi ja olosuhteet

Minä rukoilen teitä! nainen ei hellittänyt otettaan vastustelevaan lääkäriin.

Hänen täytyi suostua. Oli pakko edes yrittää. Sillä muuten

Vielä muutama askeleen. Valkoiseksi maalattu, nariseva puuovi. Ja siellä oli hänen Maijansa. Rakas, ainoa. Johdossa kiinni, hapenottolaite haaleiden pisamien päällä. Hengittää. Yhä hengittää. Ja päähän sidotun siteen alta tihkuva veri on tummempaa kuin viime vuoden puolukkahillo, niin hän ehti ajatella. EKG:n vihreä viiva nytkähteli Maijan katkonaisten henkäysten tahtiin.

Eivät he ehtisi kaupungin keskussairaalaan. Sata kilometriä matkaa. Helikopteri ei päässyt myrskyn takia. Kaikki toivo mennyt. Verenpaine laski, sydän löi hiljaa. Ensihoitajat käänsivät katseensa pois.

Korhonen! harmaa hiuksinen hoitaja tarttui hädissään lääkäriä käsivarteen, Antti Veli-Matti!

Hän kaivoi taskustaan kuluneen sanomalehden, jossa kuvassa valkotakkinen mies hymyileviin lasten ympäröimänä kuin pihlajamarjaoksia koristavat tilhet. Kyyneleet sumensivat sanat onnettomuudesta, vammautuneesta kädestä, epäonnistuneesta leikkauksesta. Mutta tämänhän piti olla huippuneurokirurgi! Lääkäri vailla vertaistaan!

En minä voi ottaa tällaista vastuuta! Ettekö käsitä! hän vastusteli viimeiseen asti, Viimeinen leikkausranne epäonnistuin! En osaa enää! En tee leikkauksia enää! En voi!

Ja tyttö paareilla kalpeni. Veri valui yhä kuin puolukkahillo. Ovelta tiirasivat kollegat, joihin ei sinä vuonna ehtinyt tutustua. Äiti itki. Ja aikaa oli liian vähän. Aina vastaan oli aika. Ja koira

Koira?

Mistä koira tänne tuli?

Vastaukseksi kuului vain ulinaa. Labradorinnoutaja, rimpuilemassa paareihin, kynnet laattalattiaa vasten. Joku piti kiinni hihnasta, mutta koira pyrki lapsen viereen, ei päästänyt katsettaan irti Maijasta. Ei enää ulinut, vain rohisi painokkaasti.

Se on Toivo. Maijan, nainen nyyhkytti ja tunsi, miten ilma tuntui loppuvan keuhkoista, kun painava hiljaisuus rikkoutui lääkärin sanoihin:

Valmistelkaa leikkaussali.

Hän sulki silmänsä hetkiseksi. Mieleen hiipi muisto toisesta koirasta. Veera. Toivo. Ja isä oli yhä elossa. Silloin Antti Veli-Matti oli pelkkä Antti, seitsemännellä luokalla kai. Uutenavuotena liukkaalla tiellä. Särkynyt auto kuin lasinen joulupallo hangessa. Äiti itki. Lääkäri käänsi katseensa pois. Leikkaus vaikea, kokemusta ei. Keskussairaala kaukana

Veera ei enää ulissut haudalla. Rohisi vain hiljaa. Ei ollut syönyt kuuteen päivään. Tuijotti. Sitten lähti emäntänsä perään. Sammui pois.

Minä rupean kirurgiksi, äiti. Lupasin Veeralle. Parhaaksi, minkä Suomesta löytää. Uskotko?

Miten hän saattoi unohtaa? Miksi?

*****

Leikkaussalin valot paistoivat kuin aurinko. Teräs kiilsi. Rannekipu palasi, mutta Antti kesti. “Pitäisikö hankkia koira?” kuinka outoja ajatuksia voikin tulla mieleen. Sormet tuntuivat puurolta, mutta kyllä hän pärjäisi. Vamma oli paha, monimutkainen. Verenpaine laski, turvotusta piti välttää. Pehmytkudosta vaurioitunut, ohimoluu piti koota sirpaleista. Verisuonet

Eivät olisi helikopterillakaan ehtineet. Apulaisilla silmät kiiltelivät, tällainen leikkaus oli heille ihme. Hänelle hän oli nähnyt näitä vaikka kuinka monta. Miksi yksi epäonnistuminen sai hänet luovuttamaan? Miksiköhän syrjäkylille lähti? Katkaisi kaikki kontaktit. Käsi jomotti. Ja Veera istui varjona nurkassa. Ehkä se oli tämä labradorikin Toivo valmistautumassa seuraamaan lastaan.

Puristin lipsui, naulat lähes tippuivat. Vähän enää jäljellä. Hengitä, Maija, hengitä, et saa luovuttaa. Me emme anna periksi.

Aika. Nyt aika oli Maijan puolella. Oliko se helikopterin ääni?

*****

Antti Veli-Matti, teitä kysytään, päivystävä sairaanhoitaja kurkisti huoneeseen leveästi hymyillen.

Kaikki hymyilivät. Koko sairaalassa puhuttiin siitä, että Korhonen oli palannut. Vaikeat lasten tapaukset tuotiin nyt kauempaakin. Ei enää pelätty. Korhosen kädet olivat “kultaa”. Ja lasten nauru raikasi neurologian käytävillä. Pikkupotilaat paranivat. Vanhemmat seurasivat lääkäriä kuin varjot

Viisi minuuttia. Käyn vain katsomassa Oskaria.

Oskarin huoneeseen oli vain pieni matka lääkärinhoitohuoneesta. Kuusivuotias poika oli vekkuli, punatukkainen. Kutsui häntä Antti-sedäksi. Oli tullut viikko sitten Rovaniemeltä Helsinkiin luokkaretkelle ja pudonnut toisesta kerroksesta. Ihan kuin Maija kerran. Antti Veli-Matti kokosi pään kasaan tuntikausien leikkauksella. Selvisi, eikä käsi enää juuri särkeäkään vai paransiko lasten nauru?

Hyvä, että hän palasi. Oikein teki olisi pitänyt palata aiemmin, mutta ehkä syytä ei löytynyt. Nyt elämä muistutti. Koiraa hän ei koskaan hankkinut, aina muka kiire. Mietti välillä, mitä Maija ja Toivo nykyään tekevät.

Antti Veli-Matti, rakas!

Hän ei ehtinyt avata ulko-ovea, kun kuuli tutun äänen.

No mutta, terve, Maija, Sirkka, hän hymyili, Ja sinullekin, Toivo.

Käsi hakeutui automaattisesti koiran pehmeään niskaan. Märkä kuono tökkäsi kämmentä. Tummat silmät katsoivat tarkkaavaisina.

Mikäs teidät tänne toi? Onko Maijalla kaikki hyvin? Tulitteko tarkastukseen?

Kaikki on hyvin, Sirkka lateli iloisena, kaikki hyvin! Mutta me tulimme toisen asian takia.

Antti huomasi nyt vasta, miten Sirkka hymyili. Takki näytti oudosti pyöristyvän, silmät kiilsivät. Hän ei kuitenkaan kehdannut kysyä. Toivo pyöri jaloissa ajatukset sekoittaen.

Tässä!

Kasvanut Maija ei kestänyt hiljaisuutta, vaan syöksyi äitinsä takin taskuun ja ojensi hämmentyneelle Antille pientä mustaa, hieman vikisevää ja aivan hillittömän luppakorvaista.

Ai? sanat eivät tulleet suusta, Antin harmiksi, kun hän nosti pienen lahjan kasvojaan vasten.

Älä suutu, Maija kiirehti sanomaan, Toivo sen löysi. Saatiin pitää, kun äiti antoi luvan. Eilen tuli telkkarista teidän haastattelu. Toivo raahasi tätä pentua niskasta telkkarin eteen heti kun kuuli teidän äänen. Sitten me ajateltiin äidin kanssa että

Ihan oikein ajattelitte. Olisi pitänyt ottaa jo kauan sitten, Antti virnisti koiralle, Nimeksi tulee Virke. Tai sitten tuttavallisemmin, Vilppu.