Vuosien ajan minulla ja äidilläni oli vaikea suhde, mutta en olisi koskaan uskonut, että asiat voisivat mennä näin pitkälle. Minulla on kaksi lasta — 9-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika. Olen asunut yksin heidän kanssaan eron jälkeen ja olen aina ollut vastuullinen, ahkera ja rakastava äiti. Silti äitini toisti jatkuvasti, etten muka kelpaa äidiksi. Jokaisella käynnillään hän tarkisti kaiken — avasi jääkaapin, etsi pölyä, torui jos pyykit eivät olleet viikattu hänen mielestään oikein tai jos lapset eivät olleet täysin hiljaa hänen ollessaan paikalla. Viime viikolla hän tuli meille “auttamaan”, kun poikani oli flunssassa. Hän sanoi viipyvänsä kaksi päivää. Eräänä iltapäivänä hänen ollessaan kaupassa etsin kuitin TV-tason laatikosta… ja törmäsin siihen: musta paksu vihko, jossa oli punainen välilehti. Luulin ensin sitä omakseni – sellaiseksi, johon kirjaan menoja – mutta ei, käsiala oli hänen. Ensimmäisellä sivulla luki: ”Rekisteri – siltä varalta, että asia menee oikeudelliseen käsittelyyn.” Käänsin sivuja… ja näin tarkkoja päivämääriä asioista, jotka hänen mielestään olivat ”minun vastuuttomuuksiani”. Esimerkiksi: • ”3. syyskuuta: lapset söivät lämmitettyä riisiä.” • ”18. lokakuuta: tyttö meni nukkumaan klo 22:00 – liian myöhään hänen ikäiselleen.” • ”22. marraskuuta: olohuoneessa oli viikkaamattomia vaatteita.” • ”15. joulukuuta: näin hänet väsyneenä – ei sovi lapsenhoitoon.” Kaikki, mitä tein, joka ikinen yksityiskohta kodistani – ihan kaikki – hän kirjasi ylös kuin rikosrekisteriin. Mukana oli myös täysin keksittyjä asioita: ”29. marraskuuta: jättänyt lapsen yksin 40 minuutiksi.” Tätä ei koskaan tapahtunut. Mutta vielä pahempaa oli ”Varasuunnitelma”-osio. Siellä oli tätien nimet, joiden hän väitti voivan ”vahvistaa”, että elän stressissä – vaikka he eivät koskaan tällaista ole sanoneet. Vihkossa oli tulostettuja viestejä, joissa pyysin ettei hän tulisi yllättäen, koska olen kiireinen – hän säilytti niitä todisteena, että ”torjun apua”. Vielä oli jopa kappale, jossa hän suunnitteli hakevansa väliaikaista huoltajuutta, mikäli onnistuisi ”todistamaan”, että olen epäjärjestelmällinen tai huono äiti, ”lasten hyvinvoinnin vuoksi”. Kun hän palasi kaupasta, vapisin. En tiennyt konfrontoisinko hänet, vaikenisinko vai pakenisinko. Laitoin vihkon takaisin täsmälleen samaan paikkaan. Samana iltana hän sanoi muka viattomasti: ”Ehkä lapsilla menisi paremmin jonkun järjestelmällisemmän kanssa…” Silloin tajusin, ettei vihko ollut hetken mielijohde – vaan suunnitelma. Organisoitu. Tarkkaan mietitty. Tietoinen. En kertonut hänelle, että näin vihkon. Tiedän, että jos kertoisin, hän kieltäisi kaiken, syyttäisi minua ja kääntäisi kaiken minua vastaan – ja vain pahentaisi tilannetta. En tiedä mitä tehdä. Pelkään. Ja olen loukkaantunut syvästi.

Vuosi toisensa jälkeen minulla ja äidilläni on ollut vaikea suhde, mutta en olisi ikinä uskonut, että asiat voisivat mennä näin pitkälle. Minulla on kaksi lasta 9-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika. Olen asunut heidän kanssaan yksin siitä lähtien, kun erosin, ja vaikka olen aina ollut vastuuntuntoinen, ahkera ja hyvin huolehtiva isä, äitini on jatkuvasti väittänyt, etten muka osaa olla hyvä vanhempi. Aina kun hän tuli meille käymään, hän tarkisti kaiken availi jääkaappia, etsi pölyä hyllyiltä, motkotti, jos vaatteet eivät olleet taiteltu hänen mielestään oikein, tai jos lapset eivät olleet täysin hiljaa hänen läsnä ollessaan.

Viime viikolla hän tuli auttamaan, kun poikani sairastui flunssaan. Hän sanoi jäävänsä pariksi päiväksi. Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli lähtenyt kauppaan, etsin vanhaa kuittia tv-tasosta ja huomasin mustan paksun vihon, jossa oli punainen välilehti. Luulin ensin, että se oli omani sellainen, mihin merkkaan menot mutta kävi ilmi, ettei ollutkaan. Sisällä oli hänen käsialansa. Ensimmäisellä sivulla luki:

Rekisteri jos joskus joudun käyttämään laillista tietä.

Käänsin sivua ja näin tismalleen päivämääriä ja asioita, jotka hänen mielestään olivat minun vastuuttomuuksiani. Esimerkiksi:
3. syyskuuta: lapset söivät lämmitettyä riisiä.
18. lokakuuta: tyttö meni nukkumaan klo 22.00 liian myöhään hänen iässä.
22. marraskuuta: olohuoneessa oli viikkaamattomia vaatteita.
15. joulukuuta: näin hänet väsyneenä sopimatonta lasten kasvattamiselle.

Kaikkea mitä tein, jokainen yksityiskohta kodissani ihan kaikki hän kirjasi ylös niin kuin ne olisivat rikoksia. Mukana oli jopa täysin keksittyäkin:
29. marraskuuta: oli jättänyt lapsen yksin 40 minuutiksi.
Tätä ei koskaan tapahtunut.

Mutta vielä pahempaa: osio nimeltä Varasuunnitelma. Sinne oli listattu tätejä, jotka hänen mukaansa voisivat vahvistaa, että elän stressissä mitään tuollaista he eivät koskaan ole sanoneet. Oli tulostettuja viestejä, joissa pyysin häntä ilmoittamaan tulostaan, koska olen kiireinen näitä hän säilytti todisteina, että torjun apua.

Löytyi jopa kappale, jossa hän suunnitteli, että jos pystyisi todistamaan minun olevan huolimaton tai epäjärjestelmällinen isä, hän voisi hakea väliaikaista huoltajuutta lapsista heidän turvakseen.

Kun hän palasi kaupasta, käteni tärisivät. En tiennyt, pitäisikö kohdata hänet, vai vaieta ja yrittää paeta. Laitoin vihon takaisin täsmälleen siihen paikkaan, missä se oli ollut.

Samana iltana hän totesi muka huolettomasti:
Ehkä lapset voisivat paremmin jonkun järjestelmällisemmän kanssa

Siinä kohtaa minulle valkeni, ettei vihko ollut mikään hetken päähänpisto kyse oli suunnitelmasta. Suunnitelmallisesta. Harkitusta. Tarkoituksellisesta.

En kertonut hänelle, että näin sen. Tiedän, että jos kertoisin, hän kiistäisi kaiken, syyttäisi minua ja kääntäisi koko tilanteen minua vastaan ja vain pahentaisi tilannetta.

En tiedä, mitä tehdä.
Pelkään.
Ja olen satutettu pohjia myöten.