Sulki oven nenäsi edestä – Äiti, tiedän ettet rakasta minua… Satu pysähtyi pyyhe kädessä. Hän kääntyi hitaasti pojan puoleen. Lasse seisoi oviaukossa, kulmat kurtussa, kädet verkkarihousujen taskuissa. – Mitä? – Satu laski pyyhkeen. – Mistä sinulle tuollaista on tullut? – Mummi sanoi. Tottahan toki, mummi. – Ja mitä muuta mummi sanoi? Lasse astui keittiöön, leuka ylhäällä, silmissä itsepäisyyttä – aivan kuin isänsä. – Että lähdit isin luota, koska et halunnut minulla olevan normaalia perhettä. Kokonaista. Että olisin onnellinen lapsi. Lähdit kiusallasi. Satu katsoi poikaansa. Pian kymmenen vuotta. Kaksi vuotta ovat he asuneet kaksin. Kaksi vuotta siitä, kun Mika katosi Lassen elämästä, ei yhtäkään soittoa, ei syntymäpäiväviestiä. Mutta Anja-mummi, entinen anoppi, tapaa lapsenlapsensa joka viikonloppu ja kastelee hänen mieltään omilla totuuksillaan. – Lasse, – Satu yritti puhua rauhassa, – sinun ei kannata uskoa kaikkea, mitä mummi sanoo. Hän ei tiedä kaikkea. – Tietää kyllä! – Lasse puuskahti. – Hän tietää kaiken! Sinä valehtelet! Jos rakastaisit, olisit koittanut pitää perheen kasassa! Et olisi hakenut eroa! Et olisi tuhonnut kaikkea! Joka sana viilsi hänen sisintään. Satu näki pojan vapisevat huulet, kiiltävät silmät. Hän uskoi kaiken. Jumalauta, hän todella uskoi. – Lasse… – Isä olisi kanssamme! Olisimme yhdessä! – Isäsi ei kahteen vuoteen ole soittanut kerranakaan, – Satu sanoi. – Ei kertaakaan, kuuletko? – Koska et anna! Mummi sanoo, että sinä kiellät! Lasse kääntyi ja juoksi keittiöstä. Hetken päästä eteisestä kuului paukahdus – lastenhuoneen ovi meni kiinni. Satu jäi seisomaan pöydän ääreen. Puoliksi taitetut pyyhkeet. Kellon tikitys. Ja hiljaisuus, soiva ja painava. Hän istui jakkaralle, peitti kasvot käsillään. Kyyneleet virtasivat – kuumia, vihaisia. Mika petti häntä, tapaili pari kuukautta jotakuta töissä, eikä edes kunnolla pyytänyt anteeksi kun Satu sai tietää. Kohautti vain hartioita, että näitä sattuu. Miten hän olisi voinut antaa anteeksi? Miten elää ihmisen kanssa, joka katsoo silmiin ja valehtelee? Ja nyt Lasse uskoo, että äiti tuhosi heidän perheensä. Ja Anja-mummi, pyhimys itsensä mukaan, jatkaa verkonsä valmistamista. Hänen kullannuppu-poikansa ei ole mihinkään syyllinen, vaan vaimo oli huono, hankala, ei pystynyt sietämään, pelastaakseen perheen lapsen vuoksi. Satu pyyhki poskiaan ja katsoi ikkunasta ulos. Lapsi melkein kymmenen. Ei ymmärrä vielä. Eikä varmaan pitkään aikaan. Kolme päivää venyi ja vanui. Lasse oli läsnä – söi aamupalaa, lähti kouluun, tuli kotiin, teki läksyt. Mutta kuin lasin takana. Satu kyseli koulusta – vastaukset mutinaa, puhelin edessä. Kutsui syömään – tuli, söi hiljaa, tuijotti lautasta. Yritti halata illalla – väisti, sanoi lyhyen “hyvää yötä” ja sulki oven. Perjantaina Satu päätti: nyt riittää. Kävi töiden jälkeen kaupassa, osti “Prague”-kakun, Lasselle mieluisia sipsipusseja, ison kinkku-sienipitsan. Jospa vaikka katsottaisiin elokuva yhdessä. Ehkä juteltaisiin niin kuin ennen. Hän avasi asunnon oven, kantoi kassit keittiöön. – Lasse! Tule katsomaan, mitä toin! Hiljaisuus. – Lasse? Satu kulki käytävällä, avasi lastenhuoneen oven. Tyhjä. Sänky levällään, koulukirjat pöydällä… Reppua ei. Eikä takkia naulassa. Hän nappasi puhelimen, soitti pojalleen. Pitkiä tuuttaamia, sitten katkaisi. Lähetti viestin: “Missä olet? Soita heti.” Viestimerkki muuttui siniseksi – luettu. Ei vastausta. Satu soitti uudestaan. Ja uudestaan. Viidennellä kerralla katkaistiin. – Mitä täällä tapahtuu… Sormet eivät totelleet, lipsuivat ruudulta. Vielä soittoa. Ja vielä. Tuuttausta, tuuttausta… Klik. – Moi? – Lasse! – Satu painoi puhelimen korvalle. – Missä olet? Oletko kunnossa? Mikä hätänä? – Olen kunnossa. Ääni rauhallinen. Liian rauhallinen. – Missä olet? Miksi lähdit? – Lähdin isän luo. Asun nyt hänen kanssaan. Satu jähmettyi keskelle eteistä. – Mitä?! – Mummi sanoi, että isä halusi minut aikoinaan itselleen. Oikeudessa. Mutta sinä päätit, ja minut jätettiin sinun luo. En halua asua kanssasi. Mulla on parempi olla isän luona. – Lasse, odota… Lyhyet tuuttaamat. Satu soitti takaisin – katkaistiin. Vielä kerran – puhelin kiinni. Hän etsi vaatteet, pudotti laukun, tilasi taksin tärisevin sormin. Mikon osoitteen hän muisti ulkoa. Kaksikymmentä minuuttia ruuhkassa – kaksikymmentä minuuttia pelkkää ahdistusta. Taksi kaartoi pihalle. Satu säntäsi ulos kyydistä, juoksi rapulle – ja pysähtyi. Penkin päällä istui Lasse. Takki auki, reppu vieressä. Kasvot märkinä, punaisina, hartiat vavahtelivat. Hän itki. Satu kiirehti penkille, laskeutui polvilleen märälle asfaltille, tarttui Lassea olkapäistä. Kylmyys iski läpi farkkujen, mutta ei haitannut. – Oletko kunnossa? Oletko syönyt? Mikä hätänä? Miksi itket? Kädet tarkastivat automaattisesti hänet päästä varpaisiin – elossa, kokonainen, tässä. Posket kylmät, nenä punainen, ripset kastuneet. Lasse katsoi häneen. Silmät punaiset, turvonneet, syvä kipu sisällä, niin että Satun kurkkua kuristi. – Isä hääti minut. Satu jähmettyi. Kädet yhä pojan olkapäillä. – Mitä? – Hän asuu siellä uuden naisen kanssa. Niillä on vauva. – Lasse niisti nenänsä ja veti hihalla posken. – Eikä päästänyt edes sisälle. Sanoi että tulin turhaan. Että mene äidin luo. Ja vain sulki oven. Suoraan nenän edestä. Lassen ääni särkyi, hän käänsi pään pois, hartiat vapisivat. Satu veti hänet syliin, rutisti tiukasti, hautasi kasvot pojan hiuksiin – jotka tuoksuivat kylmältä tuulelta ja lasten shampoolta. Lasse ei vastustellut. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään – ei väistänyt. Päinvastoin, tarttui äidin takkiin ja painoi kasvonsa olkapäähän. – Mennään kotiin, – Satu kuiskasi kun poika vähän rauhoittui. – Selvitetään nyt kaikki, kerran ja kunnolla. Taksi Anja-mummin luo kesti vielä vartin. Lasse oli hiljaa, katsoi ikkunasta vaihtuvia katulamppuja. Satu piti hänen kättään – eikä hän vetänyt sitä pois. Pieni, kylmä käsi äidin sormissa. Ovi avautui heti, kuin mummi olisi odottanut. Aamutakki, papiljotit, harmaat tossut pompuloilla – koko kotoinen olemus. Mutta silmissä terävä, varuillaan oleva katse. – No, – Anja-mummi kohotti käsiään, vetäytyi eteiseen – tätäkö varten äitisi raahasi sinut tänne? Haluaa kääntää isää vastaan? Ja minua vastaan? Lasse astui sisään, kynnyksen yli. Satu näki hänen selkänsä – laihan, jännittyneen, vielä niin lapsellisen takkinsa alla. – Mummi, – Lasse nosti katseensa, ja Satu kuuli hänen äänessään jotain uutta, aikuismaista – valehtelitko sinä minulle? Anja räpäytti silmiään. Naamio värähti hetkeksi. – Mitä tarkoitat, Lasse? – Kävin isän luona. Hän hääti minut. Miksi? Satu katsoi, kuinka anopin ilme muuttui. Kuinka huolehtivan mummin naamiosta katosi hymy, silmät harhailivat avuttomina Satuun ja takaisin Lasselle. – Lasse-kulta, tämä on kaikki sinun äitisi syytä, hän… – Sinä sanoit, että äiti ei anna meidän olla yhteydessä. Että hän kieltää isää soittamasta. Että isä kaipaa minua. – Lasse puristi nyrkkejä – rystyset valkoisina. – Miksi hän sulki oven nenäni edestä? Miksi en edes kelvannut juttukaveriksi? Miksi hän katsoi kuin olisin vieras? – Sinä et ymmärrä, hänellä on vaikea vaihe nyt… – Ehkä äiti puhuikin totta? – Lasse korotti ääntään, ja Anja-mummi perääntyi. – Että minä en merkitse isälleni mitään? Että koko meidän perhe oli hänelle yhdentekevä? Hänellä on nyt uusi vaimo ja vauva ja kaikki ovat onnellisia. Mitä minä enää olen? Ylimääräinen, josta ei välitetä? Mummin ilme terästyi, leuka nousi, silmissä kiilsi jotain loukkaantunutta. – Tuollaista sinun äitisi on sinulle syöttänyt! – hän osoitti Satuun. – Kaikki on hänen syytään, hän hajotti perheen, hän… – Lopeta! Lassen huuto kaikui rappukäytävässä. Satu säpsähti. – Sinä valehtelet kaiken! Olen saanut tarpeekseni valehtelusta! Kaksi vuotta kerroit satuja isästä, vaikka hän ei kertaakaan soittanut, edes syntymäpäivänä. En tule enää. Älä soita minulle. Jos isä luopuu minusta – minä luovun myös. Teistä molemmista. – Hän kääntyi, tarttui Satua kädestä. – Mennään kotiin, äiti. Anja-mummi jähmettyi ovelle, kalpeana, suu auki. Satu näki ensimmäistä kertaa hänet niin – avuttomana, säälittävänä, ilman tuttua suojakilpeä. – Näkemiin, – Satu sanoi ja sulki oven perässään. Kotona Lasse söi kaksi palasta kylmää pitsaa ja joi kolme kupillista kuumaa teetä vadelmahillon kanssa. Istui sohvalla ruutuviltin alla, hiljaisena, punainen nenä loistaen. Ulkona oli jo pimeää, lampun lämmin valo leikki hänen kasvoillaan. – Äiti. – No, poika? – Anteeksi. Satu laski oman kuppinsa sohvapöydälle. Katsoi poikaansa – laihoja hartioita, pörröistä tukkaa, itsepäisyyttä kulmien välissä. – Sinä teit aina kaikkea, yritit minun puolestani. Työskentelit, keitit, leikit kanssani. Mutta minä… kuuntelin vain mummia. Uskoin häntä, en sinua. – Lasse laski katseensa ja nyppi peiton hapsuja. – Ei enää ikinä. Alan ajatella itse. Uskoa siihen mitä itse näen, en siihen mitä puhutaan. Satu hymyili, liukui lähemmäs, pörrötti pojan tukkaa. Hän ei väistänyt. Päinvastoin – nojasi äitiin kuten pikkupoikana. Opetus oli kova. Ehkä liiankin kova. Mutta taisi mennä perille…