Omat vuoteni on eletty
Vielä parempi olisi, jos veisitte pojan hoitopaikkaan kuin kissanpennun. Mikäs siinämaksatte, ja menoksi vaan, vapaudesta nauttimaan, ärähti myrkyllisesti Aino-Maija, Andreaksen äiti.
Maarit, nyrpeänä, puristi huuliaan ja tempaisi matkalaukun vetoketjua. Turhaan. Ketju jumitti. Samoin kuin ne toistuvat väitteet, jotka anoppi kaivoi esiin joka kerta, kun nuoret aikoivat lomalle.
Äiti, lopeta nyt, yritti Andreas hieman anteeksi pyydellen. Eero on menossa myös lomalle, ihan maalle. Ei mitään vieraita ihmisiä, vaan minun äidilleni ja isälleni. Saa raitista ilmaa, puutarhatöitä, pieni uima-allas ja maitoa suoraan lehmistä. Parasta tuossa iässä.
Eihän se loma ole, vaan maanpako! Aino-Maija kohotti käsiään teatraalisesti. Kolmevuotiaalle lapselle tärkeintä ovat vanhemmat! Ja vanhemmat? Ne lähtevät Helsinkiin museoihin notkumaan! Eikös poikakin tarvitse kulttuuria ja kehitystä?
Maarit sai viimein vetoketjun kiinni, suoristautui ja katsoi kylmän viileästi anoppia silmiin.
Juuri nyt ei tarvitse, vastasi hän viileällä äänellä. Eniten hän tarvitsee päivärytmiä, päiväunet ja potan lähettyville. Ei yhdeksän tunnin lentoa vaihdolla, jetlagiä sekä kaupungissa ryntäilyä. Milloin te, Aino-Maija, viimeksi edes kävelitte Eeron kanssa puistossa?
Minä olen oman poikani kanssa kaiken kokenut! anoppi oikaisi selkänsä. Aina vein hänet mukaankin, minne meninkin. Ja hyvinhän siinä kävi! Mutta te, te ajattelette vain omaa mukavuuttanne. Pitäisi joskus miettiä muitakin, eikä vain itseä.
Niinpä, ääni värähteli Maaritin kurkussa. Muitakin! Niitä, jotka matkustavat lentokoneessa meidän kanssa ja kuuntelevat parituntisen Eeron raivoa. Tai niitä, jotka tulevat opastetulle kierrokselle, eivätkä halua kuulla “Oon väsynyt, janottaa, pissattaa, jalkoihin sattuu, milloin mennään kotiin”. Loma kolmevuotiaan kanssa ei ole loma, Aino-Maija. Se on kidutustaEerollekin.
Anoppi painoi huulensa tiukaksi viivaksi ja käänsi selkänsä.
Niinpä tietysti. Olette leikkineet vanhempia tarpeeksi. Kyllä teidän puheistanne selviää, ettei sitä poikaa oikeasti enää edes haluta… Kyllä sitä, joka oikeasti haluaa, aikuiset voivat joustaa lapsen mukaan.
Maarit sulki silmänsä ja laski mielessään sataan rauhoittuakseen. Jospa Aino-Maija olisi ollut mukana siinä viime kesän matkassa, ehkä olisi pitänyt suunsa kiinni. Mutta mistäs hän sen tietäisi, kun ei juuri koskaan ollut läsnä arjessa?
Maarit muisti tuon reissun liiankin hyvin. Vasemman silmän hermo nyki kuukauden reissun jälkeen.
Se oli viime kesänä. Henuorina ja hyväuskoisinapäättivät mennä ystävien mökille, sadan kilometrin päähän. Ystävillä oli myös tytär, hiekkalaatikko pihassa ja valtava omenapuu. Kaikki kuulosti niin lupaavalta.
Mutta kaikki meni heti alusta lähtien myttyyn.
Auto ei käynnistynyt. Ystävät jo odottivat, makkaraa marinoitiin Oli pakko nopeasti etsiä junaliput.
Sääkin päätti kiusata. Lämpötila nousi lähes +35 asteeseen. Vaunussa ei toiminut ilmastointi, ikkunat kyllä olivat auki, mutta se oli täysin turhaaihmisiä oli niin paljon, ettei omena olisi mahtunut lattialle pyörimään. Hiki valui, henkeä tuskin sai.
Eero kesti tasan kymmenen minuuttia. Ja siitä eteenpäin hän alkoi kitistä. Sitten valittaa kuumuudesta ja tylsyydestä. Sitten halusi juoksennella käytävillä.
Päästä! Eero huusi, kiemurrellen Andreaksen sylissä. Haluan tonne!
Eero, ei voi nyt. Siellä istuu muita tätejä ja setiä, sähisi punakka Andreas, pidellen poikaa lujassa otteessa.
En halua istua! Aaaa!
Eero osasi huutaa tosissaan. Hänen huutonsa peitti alleen jopa junan ryskeet. Matkustajat alkoivat ensin vilkailla vähän säälien, sitten ärsyyntyneenä, ja puolessa tunnissa jo aivan avoimen vihaisina. Valkopaitainen nainen motkotti, ja Eero pyyhkäisi raivostuneena mehupussillamehua roiskahti Andreakseen, Maaritiin ja myös naisparkaan.
Kunnon riita siitä tuli. Nainen huusi vähintään yhtä kovaa kuin Eero. Maarit yritti itku silmässä pahoitella ja tyrkyttää rahaa hyvitykseksi. Eero itki täyttä kurkkua, koska jäi ilman mehua, ja Andreas puri hampaitaan yhteen.
Puolitoista tuntia helvettiä.
Kun he viimein pääsivät asemalle, voimia ei enää ollut lomailuun. Eero jäi päiväunet väliin, kiukutteli iltaan saakka ja melkein kaatoi grillin mennessään. Paluumatkasta ei tullut sen helpompi.
Ja matkaa oli sentään vasta puolitoista tuntia. Aino-Maija haaveili viikosta kaupungissa kiertelyä nelivuotiaan kanssa? Ei kiitos. Ei kenellekään.
Ette te vain kasvatusta osaa! rakkain lausahdus Aino-Maijalta, kun Maarit yritti perustella.
Aino-Maija oli teoriassa lepertelevä kasvatuksen ammattilainen. Hän kävi kylässä kahden viikon välein, toi banaaneja ja suklaata (joista Eero sai allergian, siitä huomautettiin lukemattomia kertoja), leperteli muutaman minuutin ja lähti. Joskus otti kuvan Facebookiin.
Aino-Maija, mitä väliä teille, kenen kanssa Eero on, eihän hän teidän luonanne ole? oli Maarit kerran kysynyt keskellä tavanomaista kinaa.
En minä mikään pakollinen lastenhoitaja ole! Kyllä hänellä on vanhemmat, ne kasvattavat lapsen. Jos olisi tarvesairaala, työ, silloin auttaisin. Mutta nyt Te vain työnnätte lasta sinne ja tänne, kun ette tiedä enää, mihin menisitte lomalle.
Nämä erimielisyydet saattoi vielä kestää, mutta ne nakersivat pikkuhiljaa hermoja pohjia myöten. Anoppi oli kuin betonia: varma oikeassa olemisestaan, eikä halunnut edes kuulla perusteluita.
No, elämä on paras opettaja.
Neljä vuotta vierähti nopeasti. Eero täytti seitsemän. Ikä, jossa lauseet ovat johdonmukaisia, koulua käydään ja harrastetaan.
Aino-Maijan elämä muuttui synkemmäksi. Hän jäi leskeksi. Jos ennen asunto raikasi television ja puolison puheen äänistä, nyt kuului vain hiljaisuus. Ehkä siitä tyhjyydestä, ehkä halusta näyttää olevansa edelleen reipas, hän päätti yllättää suurimuotoisella tarjouksella.
Tuokaa nyt Eero minun luokseni, hän julisti. Ei hän enää ihan pieni ole, kyllä me toimeen tullaan.
Oletteko varma? varovasti kysyi Maarit. Eero on vilkas, kaipaa huomiota. Tai edes tietokonetta.
Älä sinä neiti neuvo, Aino-Maija tuhahti. Minä olen oman pojan kasvattanut! Kyllä yhden pojan selätän! Luetaan kirjaa, pelataan lottoa, kyllä me pärjätään ilman niitä teidän tietokoneita. Tuokaa vain!
Sydän syrjällään, sormet ristissä, jättivät he Eeron kahdeksi viikoksi. Itse lähtivät lomakylään. Vain viikonloppuloma, sillä Maaritilla oli vahva tunne, että se ei kauaa kestäisi.
Tunne oli oikeassa.
Aino-Maija kuvitteli idyllin: siististi kammattu lapsenlapsi selaa eläinensyklopediaa, mummo vieressä kutoa sukat ja kommentoi välillä viisaasti. Sen jälkeen syövät keiton ja kävelevät käsikynkkää puistossa.
Kaikki romahti puolen tunnin jälkeen vanhempien lähdettyä.
Mummo, tylsää! ilmoitti Eero. Onko sulla tablettia?
Ei ole. Ei minulla sellaista ole.
No pelataanpa zombi-apokalypsia! Sinä olet zombi, minä olen selviytyjä!
Mikä apokalypsi? mummo hämmentyi. Eero, piirrä vaikka. Ostin tuon värityskirjan sinulle.
En jaksa piirtää, se on vauvoille! Eero juoksi sohvapöytää ympäri. No pelataan! No muumuu! Leiki mun kaa! Katso! Katso! Et sä kato!
Hän ei pysähtynyt sekunniksikaan. Milloin lentokone, milloin kattilankansien soitto, milloin mummon houkuttelu johonkin outoon leikkiin. Eeroa eivät kiinnostaneet Chekhovin tarinat eivätkä vanhat palikat. Hän tarvitsi yleisön, pelikaverin ja yksityisanimaattorin yksissä nahoissa. Parin minuutin välein vaati: Mummo, miks, Mummo, tehdään, Mummo, katso!
Aino-Maija, tottuneena rauhalliseen tahtiin, oli lounaaseen mennessä kuin hiilivaunun purkanut.
Ja siitä vasta alkoi vaikeudet. Aino-Maija oli laittanut erityisen lounaan: keittoa naudanlihasta. Jotain, mitä ei itselle koskaan keittäisi, mutta lapsenlapselle toki.
Eero vilkaisi lautasta kuin sieltä löytyisi roskia ja irvisti.
En syö tota.
Miksi et?
Siinä on sipulia. Keitettyä. En tykkää.
Mitä? mummo ällistyi. Se on terveellistä! Syöt nyt vaan!
En syö!
Mitä sitten haluat?
Makaronia ja juustoa. Ja makkaraa. Leikkaa vaan nakki niin, että siitä tulee mustekala.
Aino-Maija kohotti kulmakarvojaan. Siihen hän ei tottunut.
Tämä ei ole mikään ravintola! totesi hän kireästi.
Eero kohautti olkiaan ja lähti rakentamaan majaa tyynyistä, tuoleista ja lattiavalaisimesta.
Iltaan mennessä Aino-Maijan verenpaine vaihteli kuin vuoristorata. Eikä voinut mennä edes pötkölleen, kun Eero pomppi päällä huudellen Nouse, viholliset hyökkäävät!. Uutisiakaan ei saanut katsoa rauhassaEero vaati lastenohjelmia, eikä edes rauhoittunut niistä, vaan vilisti pitkin asuntoa kuin päättömät ukot.
Andreaksen ja Maaritan ilta oli toista maata. He istuivat mökin terassilla ja katsoivat auringonlaskua, kuuntelivat kuinka hiillos sihisi grillissä.
Kylläpä on hiljaista, huokasi Maarit silmät ummistaen. Melkein uskaltaisin sanoa, että ehkä epäiltiin anoppia turhaan?
Silloin Andreaksen puhelin soi.
No, äiti?
Tulkaa heti! rääkäisi Aino-Maija suoraan. Hakekaa pois, heti paikalla!
Äiti, onko jotain sattunut? Kaikki ok?
Tämä on painajainen! Poikannehän on kauhea! Hän hajotti puolet asunnosta! Ei syö mitään! Pomppii päälläni kuin heppatamma! Kohta lähtee tajuellei kolme varttia päästä tule, minä soitan lääkärin ja poliisin, hakekoot sekä minut että pojan. En enää jaksa! Odotan teitä!
Puhelu katkesi.
Maarit laski hiljaa viinilasin pöydälle. Viini jäi juomatta, makkara paistamatta.
Laitahan kamat, sanoi Andreas vaisuna. Se siitä meidän lomasta
Matkalla he istuivat hiljaa. Niin harmitti, että kyynelkin nousi silmäkulmaan: Aino-Maija itse oli tähän suostunut, ja nyt järjesti tällaisen kohtauksen.
He tuskin ehtivät ovikelloa painaa, kun ovi lensi auki. Aino-Maija seisoi kalpeana, valokorvaliinan haju leijui ympärillä. Näytti kuin olisi sodasta tullut.
Mutta Eero juoksi vanhemmilleen nauravana ja pirteänä.
Herranjestas, huokasi anoppi ja lähes työnsi pojan eteiseen. Ottakaa nyt! Älkääkä ikinä pyytäkö uudestaan! Tämmöisen kasvatitteei ole lapsi vaan hirviö! Sipulikin muka väärin, aina tylsää, pitää hypätä mummon päällä!
Hän on vain lapsi, äiti, Andreas totesi kuivasti ja tarttui poikaa kädestä. Toimelias, terve lapsi. Me kyllä varoitettiin sinua. Sinä sanoit, että pärjäät.
Luulin, että hän olisi normaali! Mutta sehän pitää viedä lääkäriin! anoppi painoi kättään rinnalleen. Menkää nyt, minun täytyy levätä, muuten käy huonosti.
Menomatkalla Eero asettui mukavasti auton penkille ja kysyi:
Äiti, mennäänkö taas pian papan Antin ja mummo Liisan luo?
Mennään pian, poika. Ihan varmasti mennään.
Kiva, mutisi Eero jo silmät painuen kiinni. Kun se mummo Aino on outo. Aina vaan huutaa, eikä osaa leikkiäkään. Ja ruoka on pahaa.
Se siitä. Anoppi ei koskaan enää ehdottanut yhteisiä matkoja tai kysellyt, miksi Eero ei tule viikonlopuksi. Lomalle lähdettäessä hän vain toivotti hyvää matkaa.
Niin Eero vietti kaikki lomat Maaritin vanhempien luona. Siellä sai kaivaa matoja papan kanssa, leikkiä sotaa ja syödä mummon keittoailman sipulia, koska mummo Liisa tiesi hänen makunsa.
Väleistä anoppiin ei tullut parempia, mutta Maarit oli siihen tyytyväinen. Ainakaan kukaan ei neuvonut, miten elämää pitää elää. Aino-Maija jäi oman oikeassa olemisensa kanssa, ja ne lasten tietokirjatkin jäivät hyllyyn, käyttämättöminä.
