Miksi elämä kohteli häntä näin
Vuosi vuodelta vanhetessani tajusin yhä selvemmin, että en halua elää kuten äitini, Sirkka. Hän oli yhä nuori nainen, mutta näytti paljon ikäistään vanhemmalta. Kaiken syy oli hänen alati humalainen miehensä, Jari.
Olin seitsemäntoista. Kun valmistuin lukiosta, en uskaltanut lähteä mihinkään opiskelemaan en uskaltanut jättää äitiä yksin. Olisin jo kauan sitten karannut kotoa, mutta säälin häntä. Kukapa hänen puolestaan pyyhkisi poskelta kyynelen, laittaisi kylmän pakkauksen mustelmaan tai tarjoaisi vesilasin? Jos lähtisin, kuka häntä auttaisi, kun isä taas suuttuisi ja repisi kodin rikki?
Tänäkin iltana isä palasi humalassa ja rojahti keittiön pöydän ääreen. Sirkka toi hänelle lautasellisen kalakeittoa, mutta pian lautanen lensi lattialle, melkein osui äitiin.
Tämä sun soppas kyllästyttää jo, hoki Jari sekavin silmin.
Säntäsin auttamaan äitiä keräämään sirpaleita, kun isä tönäisi Sirkan syrjään polvellaan. Minulle hän tokaisi lyhyesti:
Huomenna lähdetään aikaisin ongelle, tuodaan tuolle akalle kalaa jospa sais sitä keittoaan keittää.
Salaisesti toivoin, että isä unohtaisi koko onkireissun, mutta heräsin jo aamulla, kun hän tuli nykimään peittoa:
Ylös siitä nyt parhaat kalat nappaa aamunkoitteessa!
Keräsin itseni nopeasti. Ovella Sirkka ilmestyi maitosaavin kanssa, oli juuri lypsänyt lehmän.
Katoitko ulos ollenkaan? hän kysyi isältä. Kohta nousee ukkonen, et mihinkään tällaisella säällä joelle lähde!
Hän laski maitosaavin lattialle ja asettui eteeni:
En päästä sinua, hukutat vielä tytön.
Jari tönäisi äitiä niin, että tämä kaatui ja kaatoi saavin. Tyly hymy huulillaan hän tempaisi minut mukaansa ja tyrkkäsi ulos. Näin pimeän pilven vyöryvän talon takaa. Kun istuimme veneeseen, puhalsi ensimmäinen kova tuuli. Pelotti. Jari souti kuitenkin entistä kovemmin keskelle, lähelle vastarantaa siellä syvemmällä kuulemma kala syö parhaiten.
Olimme melkein perillä, kun tuuli vain yltyi ja sade alkoi piiskata. Puristin veneen laitoja.
Kuule hei, mun isä sanoi aina, että tällaisella kelillä saa parhaan saaliin! hän huusi. Vastaranta näkyi jo hyvin.
Isä nousi seisomaan heittämään onkea. Silloin tuuli tempaisi veneen ja laineet löivät yli. Jari menetti tasapainonsa, kaatui ja humahti veteen. Näin kuinka aallot löivät hänen ylitseen, hän räpiköi avuttomana. Koetin tarttua airoon ja ojentaa sitä, mutta lensin itse veteen; vene kaatui ja iski pääni johonkin.
Heräsin oudossa kodassa, makasin sängyssä. Huone oli pieni ja haisi kosteudelle. Sisään astui partainen mies. En pystynyt edes liikkumaan kunnolla.
Nyt heräsit, hyvä niin, hän sanoi ja alkoi sytyttää uunia. Vajosin takaisin uneen ja näin unta nuoresta äidistäni.
Seuraavan kerran herätessäni partamies taas tuli viereeni ja ruokki lusikalla jotakin kitkerää keittoa. Juo, kyllä olo helpottuu, syödäkin pitäisi, hän sanoi.
Aikaa kului paljon. Vihdoin voimat palasivat sen verran, että nousin, vaikken kunnolla pysynyt jaloillani. Katsoin ikkunasta ulos oli jo syksy pitkällä. Suuri pyjama ylläni menin peilin ääreen hiukseni oli palmikolla mutta sotkuiset. Olin jossain hirsitalossa, nälkä kurni vatsassa; menin toiseen huoneeseen.
Kappas, siinäpä sinä jo tönötät tule pöytään, ota leipää, mies kehotti sekoitellen pattaa. Ruoka tuoksui voimakkaasti.
Istuin nolona ja hämmentyneenä pöydän ääreen. Hän laski keiton eteen ja aloitti itsekin syömisen.
Miten minä olen täällä? sain vihdoin kysyttyä.
Syö ensin. Kysytään sitten, hän vastasi.
Noudatin, en uskaltanut vastustaa.
Muistatko sinä mitään? hän painoi.
En, pudistin päätäni.
Sellaista se sitten on Sinun muistis mennyt. Pelastin sinut joesta, olit hukkua.
En muistanut mitään, en edes nimeäni.
Nimi kai sentään on muistissa? Pudistin taas päätä.
No jopas Mutta olet minun vaimoni, Aino sinä olet.
Ei voi olla, huudahdin kauhuissani.
Kyllä voi, hän virnisti kylmästi. Mennäänkamariin, muistutan sinua Olet ollut sairaana pari kuukautta.
Hän veti minut sinne, missä olin makaillut. Yritin rimpuilla, mutta paiskasi sänkyyn. Sinä kiittämätön; hoidin sinut takaisin elävien kirjoihin, muistat nyt kuka sinua elättää!
Kipu ja nöyryytys veivät loputkin voimani, itkin kuin varjo itsestäni. Jossain kaukana surisi moottorisaha. Hetken kuluttua hiivin, puin ylleni suuren takin, yritin hiipiä pihalle ja juoksin kohti metsää ja rantaa. Siellä näin veneen moottorillisen mutta takaani kuului oksien rasahtelua. Partamies juoksi ja kaatoi minut maahan.
Nostaessaan minut takista hän murahti:
Koita nyt asettua. Sekoilitko, kun halusit karata? Olet menettänyt muistisi, olin jo varma ettet selviydy. Yrititkö muka paeta? Ei onnistu. Panen sinut saunaan, lämmittele nyt siellä. Muista edes minun nimeni; olen Tapio.
Kuljin kuin sumussa kiltisti takaisin. En muistanut mitään, joten en enää yrittänyt karata tai vastustella, voimat olivat kadonneet pitkän taudin myötä. Päätin kuitenkin etsiä oikeaa hetkeä.
Miksi minun kohtaloni on näin julma? mietin päivästä toiseen.
Tapio laittoi minut tekemään kotityötä: piti olla aina puhdasta, vaatteet siisteinä, ruoka valmiina, navetta siivottu. Pahinta oli, kun hän työnsi minut väkisin sänkyyn. Jos vastustin, hän löi. Tajusin, että parempi alistua.
Aika kului. Tapio kävi kalassa, metsästi ja myi saalista Seinäjoen torilla. Kun hän oli poissa, pystyin hetken hengähtämään vanhoja kirjoja lueskellen. Kun Tapio palasi, pelko palasi.
Eräänä päivänä, hakiessani risuja rannalta, huomasin veneen kiinnitettynä ketjulla. Muistin hyvin avaimen, joka roikkui keittiön naulassa. Kerran, kun Tapio nukkui päivällisuniaan, nappasin avaimen ja puin lämpimästi. Kauan temusin lukon kanssa, pääsin veneeseen ja työnsin irti, kun takaapäin kuului laukaus. Katsoin Tapio seisoi haulikko sylissä.
Takaisin maihin heti, muuten ammun!
Palasin. Hän kiskoi minut veneestä ja löi maahan, kunnes heräsin taas kamariini.
Etkö usko hyvällä? Vien sinut navettaan ja laitan ketjuun, siellä asut seuraavaksi
Viikko kului. Tunsin, että pian menetän järkeni. Kun voimani palasivat, sain äkillisen pahoinvoinnin ryntäsin ulos. Tapio katsoi epäluuloisena.
Oletko raskaana?
Pian tajusimme molemmat odotin lasta. Tapio lakkasi lyömästä ja rankaisemasta. Hän jätti minut raskaammista töistä rauhaan. Kerran hän lähti taas myyntireissulleen toiselle puolen jokea.
Kävelin rantaan, marraskuun viimassa. Silloin kuulin veneen moottorin. Rantautui vene, muttei Tapion, vaan vieraan miehen.
No mutta, Ainohan se siinä! hän henkäisi.
Se on väärin, minä olen Aino, vastasin.
Älä hölmöile! Olet Mervi! Olet naapurin tyttö, tuntenut sinut lapsesta… Äitisi Sirkka hautasi isäsi, ja sinut kaikki luuli hukkuneen. Hän on murehtinut sinua loppuun, enkä edes tiedä miten kuvailisin… Olen naapuri-Matti. Etkö muista?
Asun täällä mieheni kanssa, mutisin.
Täällä ei kukaan ole asunut, mutta lähdetään tule pian veneeseen, kerro kaikki… Pelkään Tapion tappavan minutkin.
Veneellä päästiin toiselle puolen, laukauksia kuului rannalta. Juoksimme mökkiin. Siellä näin unen naisen, jonka olin nähnyt aiemmin äitini Sirkka.
Tytär rakas! Sirkka juoksi halaamaan. Matti, mistä löysit tyttöni?
Äiti oli pakahtua onnesta. Matti kertoi löytäneensä minut mutta en muistanut mitään. Yhtäkkiä muistot alkoivat palata pätkittäin: isä, äiti, järvi… Muistin lopulta kaiken, myös veden varaan jäämisen. Kerroin Tapion pelastaneen minut ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Jos hän löytää meidät, hän tappaa meidät kummatkin. Se ei ole ihminen, vaan susi vaatteissa…
Naapurin Rouva Leena tuli paikalle tukemaan. Sirkka, teidän täytyy lähteä siskoni luo Pihlajavedelle asuu yksin ja ottaa kyllä vastaan.
Pakkasimme, Matti vei meidät autollaan. Vilkaisimme vielä mökkiä, johon elämä oli jäänyt. Tapio kävi etsimässä, löysi vain lukitun oven.
Ketä etsit? Leena kysyi.
Tunnen erään naisen, onko hän muuttanut?
En tiedä, Leena vastasi. Näki ettei mies uskonut mutta tämä lähti pois.
Myöhemmin Matti auttoi myymään Sirkan vanhan talon ja hankki rahoilla uuden pienen mökin Pihlajavedeltä. Hän toi vaimonsa Leenan avuksi auttoivat maalaamaan ja kunnostivat kylmän tuvan.
Vähitellen sain elämäni ja muistini takaisin. Tapion aiheuttamasta painajaisesta muistutti vain pieni poikani, Mikael. Rakastin häntä yli kaiken, samoin mummi Sirkka. Elämä kantoi jälleen erityisesti kun vieressä kasvoi uuden elämän mahdollisuus. Lähistön mies, Jari-Pekka, haaveili minusta, ja mietin, miten tekisi minulle kosinnan.
Opetus, jonka sain: koskaan en enää anna kenenkään sammuttaa ääntäni tai toivoani ja vaikka kohtalo olisi kova, toivo syntyy aina uudelleen, kun vain uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen kohti vapautta.
