Kaikki puoliksi
Kaisu, meidän täytyy puhua kuluista. Oikeastaan, sinun kuluistasi olet aikamoinen tuhlari.
Olin juuri nostamassa kahvikuppia huulilleni, kello oli tuskin seitsemän aamulla. En ollut vielä ehtinyt herätä kunnolla, kun Joonas seisoi jo keittiön ovella ilmeellä, kuin olisi aikeissa lukea minulle tuomion.
Mitä kuluista sinä puhut? Ja miksi muka olen tuhlari? sain silti hörpättyä, vaikkei kahvi enää maistunut miltään.
Sinä ostat itsellesi liikaa. Joka viikko joku pussi, paketti. Välillä mekko, välillä joku voide, joka maksaa viisikymppiä.
Laskin kupin hiljaa pöydälle. Olipa tilitys heti aamusta, ilman mitään ennakkoa saati huomenta rakas.
Voide maksoi neljäkymppiä, jos numeroilla on väliä. Ja ei todellakaan joka viikko, korkeintaan joka toinen kuukausi.
Kaisu, meillähän on yhteinen talous.
Tuo sävy kuin opettaja, joka yrittää toisella luokalla saada kertotaulun perille. Purin hampaat yhteen. Laskin viiteen. Ei auttanut.
Joonas, muistanko väärin vai paljonko meneekään sun autoon kuukaudessa?
Hän kurtisti kulmiaan, ei ollut odottanut vastaiskua näin aikaisin.
Se on eri asia.
Niinhän se. Bensa, pesu, öljy, vakuutukset, huollot. Enpä muuten ole koskaan ajanut sillä sun bemarilla. En kertaakaan.
Mä käyn sillä töissä, Joonas sanoi risti kädet. Se on työväline.
Naurahdin, enemmän hermostuneesti kuin hauskasti.
Työväline? Entä mun vaatteet ja kosmetiikka? Mihin ne sitten ovat? Oon kuitenkin toimistotöissä, tapaan asiakkaita, en voi tulla virttyneessä paidassa ja kuivunein kasvoin.
Mutta eikö voisi vähän säästää?
Totta kai. Voin käyttää samaa jakutakki kolme vuotta putkeen. Ja sä voisit myydä bemarisi ja ostaa vaikka 20 vuotta vanhan Corollan. Vie sekin töihin, eikö niin?
Joonas avasi suunsa, sulki. Hieraisi otsaansa.
Vääristät nyt asioita.
En, sä teet sitä. Sun menot on sijoituksia, mutta mun menot on tuhlailua. Kovin kätevä logiikka.
Hän seisoi hetken epäröivänä, sitten huitaisi kädellään ja lähti ovesta. Kuulin, kun ulko-ovi napsahti perässä kiinni.
Kahvi jäähtyi lopullisesti. Kaadoin jämät lavuaarista alas ja painoin otsani kylmää keittiölaattaa vasten.
Mainio aloitus päivälle, todella…
Töissä Vera meinasi tukehtua salaattiinsa, kun kerroin.
Hetkinen, ihan oikeastiko se sanoi tuon? Aamulla?
Pyörin haarukalla kotletin ympärillä lautasella. Ruokahalu oli jäänyt aamun jännitteeseen, eikä ollut löytynyt vieläkään.
Ihan oikeasti. Kuppi jäi vielä kesken.
Tuohan on klassikko. Vera nojautui tuolissa ja siristi silmiään. Mun exäkin kokeili samaa. Että kaikki puoliksi. Oikein reilusti ja modernisti.
Ja mitenkäs kävi?
Minä laskin sille nopeasti. Sanoin: Sä syöt tuplasti enemmän kuin minä. Aamulla meikäläiselle jogurtti, sulle neljä kananmunaa ja pekonia. Lounaalla mun kasviskeitto, sulle kaksi annosta pääruokaa. Että maksa vaan sitten ruuat suhteessa.
Hymähdin. Vera olisi ollut rautainen lakimies perustelut aina kohdillaan.
Tajusiko?
Ja miten vielä! Pari päivää se kulki laskimen kanssa, keräili kuitteja. Sitten hiljeni. Kuukauden päästä me jo erotttiin.
Koska siitä vai?
Se oli enemmän oire. Vera kohautti olkapäitään ja palasi salaattiinsa. Jos mies alkaa penko sun senttejä, se ei ole enää sun puolella. Se eläen jossain omassa päässään.
En sanonut mitään. Veran sanoissa oli jotain, mitä en olisi halunnut myöntää.
Illalla kuljin kotiin hitaammin kuin tavallisesti. Jäin tarkoituksella yhtä pysäkkiä aiemmin pois ja kävelin. Ilma tuoksui märältä asfaltin ja vähän karvaalta joko lehdiltä tai pakokaasulta. En halunnut edes miettiä, mitä kotona odotti.
Kotona oli hiljaista. Joonas ei ollut tullut vielä. Vaihdoin vaatteet, otin kanapaketin ja kasviksia jääkaapista, aloin kokata. Kädet liikkuivat automaattisesti leikkaa, suolaa, pannulle. Ajatukset olivat tyhjiä, ja se oli oikeastaan rauhoittavaa.
Joonas tuli vähän kahdeksan jälkeen. Kurkkasi keittiön ovesta, jäi seisomaan.
Et sitten tuhlannut tänään mihinkään ylimääräiseen?
En kääntynyt. Jatka sekoittamista.
En. En ostanut mitään.
Hän nyökkäsi ja meni vaihtamaan vaatteet. Katoin pöydän. Kaksi lautasta, salaattia, kanaa ja kasviksia. Kaikki kuten ennenkin, mutta annokset vähän pienempiä jääkaapissa ei ollut paljoa, ja kauppaan en ollut suostunut menemään.
Istuimme pöytään. Joonas katsoi lautastaan ja sitten minua.
Miten täällä on näin vähän ruokaa?
Laskin haarukan rauhallisesti lautasen reunalle ja katsoin miestäni pitkään ja tasaisesti.
Sinähän halusit puoliksi. No, tässä puoliksi.
Joonaksen silmät räpsähtivät. Haarukka jäi ilmaan matkalla suuhun.
Siis mitä?
Suoraan. Tein ruuan ja jaoin tasan. Tuossa on sun puolikas. Minä säästän omastani vielä huomiselle aamulle. Mietipä, mitä syöt aamulla kaikki jaetaan puoliksi, eikä minulla ole syytä käyttää enempää meidän tavaroita sinun osuudeksesi.
Joonas laski haarukan. Posket punehtuivat.
Kaisu, tämä on… väärin.
Väärin? nostin kulmiani ja nojauiduin taakse. Mikä tarkalleen on väärin? Sinähän tätä ehdotit. Minä vain toimin ohjeiden mukaan.
Tarkoitin muuta!
Mitä sitten? Että vain minun menoja pitää rajoittaa, mutta sinun ovat pyhiä?
Joonas vaikeni, näin hänen etsivän perusteluja turhaan.
Niin muuten, nostin vesilasin, paljonko sinulta meni tänään bensoihin?
Mikä siinä nyt on olennaista?
No, kuinka paljon?
Hän epäröi, laski mielessään.
No, lähestulkoon kaksikymppiä.
Selvä. Nousin pöydästä. Odota hetki.
Kävin eteisessä, Joonas kuuli kaapin avautuvan ja rapinaa. Palasin hänen lompakollaan.
Mitä oikein teet? jouloksikin hän nousi istuimelta.
Otan oman osuuteni.
Avasin lompakon, otin kaksikymmentä euroa, laitoin taskuun. Joonas vain tuijotti sanattomana.
Oletko ihan tosissasi, Kaisu?
Täysin. Panin lompakon hänen eteensä pöydälle. Sä käytit bensaan kaksikymppiä minä saan saman itselleni. Hyvin tasa-arvoista. Niin kuin halusit.
Mutta aivan järjetöntä!
Tämä on sinun idea, Joonas. Minä vain toteutan. Hymyilin ja istuin takaisin. Näin kerään vaikka mekon verran!
Joonas oli hiljaa. Hän vain puri leukaperiään ja tuijotti lautastaan. Minä söin rauhassa.
Hiljaisuudessa söimme loppuun.
Viikko venyi pitkänä. Joka ilta ruokaa tehtiin tarkalleen kahdelle, annoksia punnitsin tarkkuudella. Joonas vilkaisi lautasiaan ja minun annosta, kurtisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Aamuisin kysyin, paljonko bensaan menee. Illalla hain oman osuuteni.
Keskiviikkona Joonas alkoi kulkea töihin metrolla.
Perjantaihin mennessä hän näytti nälkäiseltä sudelta.
Lauantaina minulla oli omassa kirjekuoressa melkein kolmesataa euroa. Joonas söi työpaikalla välipalansa, kotiruuat eivät hänelle riittäneet. Tiesin tilanteen olin lasenut hänen rahansa illalla. Puoliksi, niin puoliksi.
Lauantaiaamuna Joonas istui keittiössä teekupin kanssa. Kun tulin keittiöön, hän katsoi minua varjot silmien alla.
Kaisu… Anteeksi. Olin väärässä.
Kaadoin itselleni kahvia ja istuin. Olin hiljaa, odotin jatkoa, lämmitin käsiä kupin ympärillä.
Koko juttu oli typeryyttä, huokaisi Joonas. Joku päähänpinttymä. Yritetäänkö unohtaa koko juttu?
Sovitaan näin, nyökkäsin helposti. Mutta muista: en ole edes laskenut tekemääni kotityötä.
Mitä työtä?
Ruuanlaitto, siivous, pyykinpesu, silittäminen. Jos laittaisin tuntihinnan, olisit vielä satasia velkaa lisää. Vähintään.
Joonas melkein tukehtui teehen joutui ottamaan nenäliinan.
Mutta en aio laskea niitä sanoin, hörppäsin kahvia ja katsoin yli kupin. Jos me sovitaan, ettei meidän elämästä tehdä kirjanpitoa jatkossa. Sovittu?
Sovittu, hän kiirehti vastaamaan. Lupaan. Ei enää laskentaa.
Hienoa, hymyilin ja otin piparin pöydältä. Joonas katsoi kuin olisi juuri välttynyt onnettomuudelta.
Ajattelin, että joskus miehen omat päähänpinttymät pitää vain viedä loogiseen päätökseen. Näyttää niiden typeryys arjessa ja kääntää tilanne voitoksi itselle. Siksi tämäkin liitto säilyy ja minä saan voittoni. Semmosta arjen matematiikkaa.
