Olin tässä parisuhteessa viisi vuotta – kaksi vuotta olimme naimisissa ja kolme vuotta asuimme yhdessä. Kihlojen aikaan suhteemme oli lähes koko ajan etäsuhde: näimme toisiamme kolmen kuukauden välein, ja yhtenä vuonna tapasimme vain kahdesti hänen työnsä vuoksi. Se ei tuntunut ongelmalta – päinvastoin, koin sen täydellisenä suhteena. Ikävöimme toisiamme, itkimme puheluissa ja rakastimme viestein sekä videopuheluissa. Emme koskaan riidelleet. Kumpikaan ei ollut mustasukkainen. Meillä oli oma tilamme: hän saattoi lähteä kavereiden kanssa syömään ja minä juhliin – se ei haitannut. Hän auttoi minua valitsemaan vaatteita, sanoi suoraan, jos mekko ei imarrellut minua. Ei koskaan ollut kontrolloiva, vaan päinvastoin, ylpeä minusta ja kehostani. Kaikki tuntui terveeltä, rauhalliselta ja täydelliseltä. Eräs joulukuu oli erityisen rankka, sillä tiesimme, ettemme näkisi toisiamme jouluna emmekä uutena vuotena. Olimme surullisia ja pettyneitä. Silloin hän ehdotti, että muuttaisimme yhteen – että muuttaisin hänen kaupunkiinsa. Mietin ja puhuin perheeni kanssa; he antoivat tukensa. Irtisanouduin töistä ja muutin hänen luokseen. Ensimmäiset kuukaudet menivät hyvin. Ensimmäinen vuosi oli sopeutumista – opettelimme toistemme tapoja, arkea, vahvuuksia ja heikkouksia. Olin työtön, joten hoidin kotia. Kaikki sujui luontevasti. Toinen vuosi oli vielä parempi – olimme tiivis tiimi ja rakastuneita. Halusimme olla koko ajan yhdessä, olimme kuin vastavihityt. Tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Kolmantena vuotena alkoi kaikki kuitenkin muuttua. Hän alkoi tulla myöhään kotiin. Olimme pitäneet sijaintojamme jaettuina, mutta yhtenä päivänä hän sulki jakamisen ilman selitystä. Hän palasi kotiin aamuyöstä, vaikka olisi pitänyt olla töissä kahdeksalta. Ei enää selittänyt mitään – riidat muuttuivat arjeksi. Eräänä päivänä tapahtui jotain, joka jätti jäljen: löysin valkoisesta paidasta meikkiä – meikkivoidetta ja huulipunaa kauluksesta ja hihasta. Pyysin selvitystä, ja silloin hän sanoi sanat, joita en koskaan unohda: hänen piti etsiä muualta sitä, mitä en enää hänelle antanut, koska olin muuttunut tylsäksi, ajattelin vain siivoamista ja järjestelyä. Se riitti. Hän ei myöntänyt suoraan pettäneensä, mutta ei myöskään kieltänyt. Ruhjoudun täysin. Itkin jatkuvasti, fyysistäkin kipua rinnassa. En tiennyt mitä tehdä. Päätin tehdä jotain itseni vuoksi ja palasin salille, jossa olin aiemmin käynyt. Siellä tutustuin yhteen mieheen. Juttelimme ja eräänä päivänä hän kutsui minut drinkille – minä ehdotin jatkoa hänen luokseen. Molemmat tiesimme, mistä oli kyse. Sinä päivänä kotona en pystynyt unohtamaan ajatusta: ”Olen pettämässä. Hän ansaitsee sen.” Mutta heti seuraavaksi ajattelin: ”En halua olla samanlainen kuin hän.” Päätin lopettaa ensin. Odotin, että mieheni saapuu lounaalle. En päästänyt häntä edes makuuhuoneeseen, istutimme ruokapöytään, ja kerroin, että suhteemme ei toimi, hän on pettänyt minua, en halua tietää kenen kanssa enkä kuinka kauan. Kaikki loppuu tähän. Hän yritti vähätellä, sanoi ettei tuo nainen ollut tärkeä, että voisimme korjata asiat. Sanoin, että en halua jatkaa. En kertonut, että olin tavannut jonkun tai että minulla olisi tunteita jotakuta toista kohtaan. Sanoin vain, että lähden. Kamat olivat valmiina. Hän kysyi, minne menen ja onko joku vastassa. Sanoin, ettei sillä ole väliä – katson mitä teen. Lähdin laukkujeni kanssa ja menin sen toisen miehen luo. Kun hän näki minut matkatavaroiden kanssa, hän säikähti. Selitin juuri jättäneeni mieheni, ja seuraavana päivänä palaan vanhempieni luokse kotikaupunkiin. Halusin vain olla hänen kanssaan sen yön. Hän suostui. Se yö oli elämäni voimakkain kokemus. En tiedä, oliko se vihaa, surua vai vuosien patoutunutta tunnetta – mutta se oli täysin erilaista kuin mikään ennen, edes aiemman mieheni kanssa. Seuraavana päivänä ostin lipun ja palasin takaisin kotikaupunkiini. Ei ollut minne mennä, joten palasin lapsuudenkotiini. En halunnut tietää mitään ex-miehestäni. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten. Nyt olen yksin, käyn töissä, asun vuokralla, enkä kadu päätöstäni. Olin lähellä pettää – mutta osasin pysähtyä ajoissa, lopettaa ensin, enkä muuttunut siksi, mitä hän oli minulle.

Olin tässä suhteessa viisi vuotta. Olimme olleet naimisissa kaksi vuotta ja asuneet yhdessä kolme vuotta. Kihlausaikana suhteemme oli lähes koko ajan etäsuhde. Näimme toisiamme kerran kolmessa kuukaudessa, ja oli vuosi, jolloin tapasimme vain kahdesti hänen työnsä vuoksi. Silloin en pitänyt sitä ongelmana. Päinvastoin se tuntui täydelliseltä suhteelta. Kaipasimme toisiamme, itkimme puheluiden aikana, ja vaihdoimme jatkuvasti rakkaudentäyteisiä viestejä ja videopuheluita. Emme koskaan riidelleet. Hän ei ollut mustasukkainen, enkä minäkään. Kunnioitimme toistemme omaa tilaa. Hän saattoi mennä iltaa viettämään ystävien kanssa ja minä juhliin, eikä sillä ollut väliä. Hän auttoi minua jopa valitsemaan vaatteita. Ja emme puhu provosoivista vaatteista usein hän saattoi sanoa, että jokin mekko oli liian tiukka ja että jokin toinen sopisi minulle paremmin. Hän ei koskaan yrittänyt kontrolloida minua. Päinvastoin hän vaikutti ylpeältä minusta ja ulkonäöstäni. Kaikki tuntui terveeltä, rauhalliselta ja täydelliseltä.

Eräs joulukuu oli erityisen vaikea, sillä tiesimme, ettemme voisi viettää joulua emmekä uutta vuotta yhdessä. Olimme surullisia ja pettyneitä. Tuolloin hän ehdotti, että muuttaisin hänen luokseen asumaan ja jättäisin Helsingin taakseni. Mietin asiaa, puhuin perheelleni, ja he sanoivat, että jos se on minun toiveeni, niin hyvä on. Irtisanouduin työstäni ja muutin hänen luokseen Tampereelle.

Ensimmäiset kuukaudet menivät hyvin. Ensimmäinen vuosi oli totuttelua opimme toistemme outouksia, sitä miten heräämme, millaisia olemme nälkäisinä, miten reagoimme erilaisiin asioihin ja mikä ärsyttää meitä. Koska olin työtön, pidin kodista huolta. Kaikki sujui mutkattomasti.

Toinen vuosi oli vielä parempi. Olimme kuin tiimi, ja suhteemme oli täynnä intohimoa ja uudenlaista läheisyyttä. Halusimme olla koko ajan yhdessä. Kun hän ei ollut töissä, olimme erottamattomat. Olimme kuin vastavihityt. Kaikki toimi ja tunsin, että olin tehnyt oikean ratkaisun.

Kolmantena vuonna jokin alkoi kuitenkin muuttua. Hän alkoi viipyä töissä tai kaupungilla myöhään. Olimme tottuneet jakamaan sijaintimme puhelimessa, mutta yhtäkkiä hän oli poistanut sen käytöstä kertomatta minulle mitään. Hän tuli kotiin joskus viideltä tai kuudelta aamulla, vaikka hänen piti olla töissä jo kahdeksalta. Hän vain peseytyi, söi aamiaista ja lähti taas. Lopetti selittämisen kokonaan. Riitoja tuli yhä useammin.

Kerran tapahtui jotakin, mikä jätti pysyvän jäljen minuun. Löysin valkoisesta paidasta meikinjälkiä. Meikkivoidetta ja huulipunaa kauluksessa ja hihassa. Se ei ollut pieni tahra, vaan selvä merkki. Kysyin selitystä. Ja silloin hän sanoi jotain, mitä en koskaan unohda hänen oli täytynyt hakea ulkopuolelta sitä, mitä en enää antanut hänelle, koska olin muuttunut tylsäksi, keskittynyt vain kodinhoitoon ja siisteyteen. Se riitti minulle. Hän ei suoraan sanonut “kyllä, petin”, mutta ei kieltänytkään. Hän myönsi sen sanomatta sitä ääneen.

Rompahdin täysin. Itkin lakkaamatta. Tunsin fyysistä kipua rinnassani. En tiennyt, mitä tehdä tai miten päästä irti tilanteesta. Päätin ryhtyä tekemään jotain oman itseni vuoksi. Palasin salille. Olin käynyt salilla aiemmin, mutta yhteiselämän alettua olin jättänyt treenaamisen. Siellä tutustuin erääseen mieheen. Aloimme jutella. Oli mukavaa. Yhtenä päivänä hän kutsui minut juomaan, ja tällä kertaa minä ehdotin, että menisimme hänen luokseen. Hän suostui siihen. Olimme sopineet tapaavamme iltapäivällä molemmat tiesimme, mistä oli kyse.

Samana päivänä, kun olin jo kotona ja olin tavannut tämän miehen aamulla kuntosalilla, ajatus ei jättänyt minua rauhaan: “En voi tehdä tätä. Pettäisin häntä. Hän ansaitsee sen.” Samalla tajusin: “Ei, en halua olla samanlainen kuin hän.” Päätin lopettaa suhteen ensin.

Odotin, että mieheni tuli lounaalle kotiin. En päästänyt häntä edes makuuhuoneeseen. Istutimme ruokapöydän ääreen ja kerroin hänelle, että tämä suhde ei enää toimi, että hän on pettänyt minua, enkä halua tietää kenestä on kyse ja milloin kaikki alkoi. Kerroin, että kaikki päättyy tähän, nyt. Hän kehotti minua rauhoittumaan ja vähätteli, ettei toinen nainen ollut mikään tärkeä, ettei ollut minun veroinen, että voisimme vielä korjata kaiken. Sanoin, etten halua jatkaa enää.

En kertonut hänelle, että olin tavannut toisen tai että tunsin vetoa toista kohtaan. Sanoin vain, että lähden. Matkalaukkuni olivat jo valmiina. Hän kysyi, minne menisin, onko minulla joku siellä. Sanoin, ettei sillä ole väliä katson myöhemmin, miten asiat järjestyvät.

Lähdin siitä kodista laukkuni kanssa ja suuntasin toisen miehen luo. Kun hän näki minut matkatavaroiden kanssa, hän hätkähti. Selitin, että olin juuri eronnut aviomiehestäni ja seuraavana päivänä palaisin takaisin Ouluun, kotikaupunkiini. Halusin vain olla hänen kanssaan tuon yön. Hän suostui.

Se yö oli voimakkain kokemus, mitä olen elämässäni kokenut. En tiedä, oliko kyse vihasta, kivusta vai vuosien patoutumista, mutta se oli aivan erilaista kuin mikään, mitä olin aiemmin kokenut ex-mieheni kanssa.

Seuraavana päivänä ostin junalipun, hyppäsin Pendolinoon ja palasin Ouluun. Minulla ei ollut paikkaa, johon mennä, joten palasin vanhempieni luo. En halunnut kuulla enää mitään entisestä aviomiehestäni. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten. Nyt olen yksin, olen taas työelämässä, asun vuokralla, enkä kadu päätöstäni yhtään. Olin hetken lähellä pettää. Mutta tiesin lopulta pysähtyä, päättää ensin ja etten koskaan muuttuisi samaksi ihmiseksi kuin hän oli minulle.

Elämä opetti minulle, että rehellisyys itseään kohtaan on tärkeämpää kuin hetkellinen helpotus ja vahvuus löytyy siitä, ettei anna toisen tekojen määrittää omaa käyttäytymistään. Jokainen meistä luo oman tarinansa minä halusin, että minun perustuu rehellisyyteen ja itsenäisyyteen.