Kuule, istu alas, sillä nyt kerron sulle tarinan, joka on tahra sydämessäni vieläkin, vaikka vuosia on mennyt. Tämä on vähän niitä jos olisit mulle kymmenen vuotta sitten kertonut -tyyppisiä juttuja.
Kaikki alkoi, kun olin 18 ja ihastuin korviani myöten Wilma-nimiseen tyttöön. Wilma oli 14, niin ujo ja silmissään semmoinen lempeä vilpittömyys, että hyvä ettei itku tullut, kun näin ensimmäisen kerran hänet koulun diskoillassa Helsingissä. Eihän siinä mikään auttanut Wilma ei edes suostunut tapaamiseen ensin, vaan ordnailin yhteistä iltaa hänen kaverinsa kautta kuin joku salapoliisi. Jokaisen jampan numeroa pengoin, että saisin kiinni, ja lopulta Wilma suostui, mutta totta kai äidin lupa piti ensin saada.
Menin sinne Wilman ovelle ihan hermoheikkona. Ja tiedätkö, hänen äitinsä oli ihan letkeä tapaus tyyppi, jolla juttua riitti ja huumorintaju kohdillaan. Sain Wilman lainaan pariksi tunniksi ja me lähdettiin Porvoon puistoon kävelylle, molemmat hermostuneina, puhuen säästä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sitten, sellaisessa hiljaisessa hetkessä, Wilma sanoo: Vesa, minulla on poikaystävä, vaikka rakastan varmaan enemmän häntä kuin hän ansaitsee. Se poika kyllä pyörii muidenkin tyttöjen kanssa. Ehkä meistä voisi tulla ystäviä? Nauratti ja vähän hämmentyikin miten suloisesta tytöstä voi samalla olla näin suorasukainen? Olin tietysti entistä koukussa.
Niistä puistotreffeistä tuli tapa, ja pian oltiin Wilman kanssa melkein erottamattomia. Äitini, Irja, ihastui myös Wilmaan. Hän tuli meille kylään, ja äiti opetti, miten täytetään kanelipullat ja neulottiin yhdessä villasukat. Joskus he unohtuivat juttelemaan pitkiksi toveiksi, ja minä jäin syrjään kuin varjo.
Kun Wilma täytti 18, päätettiin, että nyt aletaan puhua hääsuunnitelmista. Ei meillä eikä meidän perheillä ollut epäilystäkään, etteikö meistä tulisi aviopari. Häät sovittiin syksylle.
Kesä tuli. Wilma lähti Lappiin mummon luo ja minä jäin mökille Tuusulan rannalle huolehtimaan äidin yrttimaasta ja mansikoista. Olipa eräänä päivänä paahteista, kun ihan yllättäen pihan portilta kuuluu: Nuori mies, saisiko lasin vettä? Käännän päätä ja pihalla seisoo ehkä kolmekymppinen nainen, sotkuinen tukka, vanhat Helly Hansenin housut. En tunnistanut häntä ollenkaan. Tietenkin annoin vettä kaivosta.
Nainen kiitti ja ojensi minulle pullollisen omaa kotitekoista puolukkalikööriä. Ota kiitoksena, ei tällä kylässä kaihdeta. Naureskelin ja otin pullon. Illalla, kun olin yksin mökillä, korkkasin sen. Jos äiti olisi ollut paikalla, eihän se olisi antanut. Mutta nyt olin yksin.
Jo seuraavana päivänä sama nainen ilmestyi uudestaan. Istuttiin keittiön pöydän ääreen hänen nimensä oli Aino, paikallinen puolituttu. Tarjosin voileipiä, avattiin taas vähän sitä puolukkalikööriä ja illan mittaan tapahtui jotain, mistä en ole eläessäni täysin toipunut. Aino vei minua kuin pässiä narussa. Ihan kuin joku olisi sanonut päässäni, että nyt on vaan mentävä vaan, ajatus sumeni.
Kun heräsin, äitini seisoi sängyn vieressä: Vesa, mitä täällä on tapahtunut? Kuka täällä yötä vietti? Miksi lakanat ovat kuin poro olisi käynyt juoksemassa niiden päällä? Olin ihan pökkyrässä enkä saanut sanaa suustani.
Viikon päästä Aino tuli taas käymään, eikä mikä pahinta minä olin iloinen. Äiti raivostui, kun näki, kuka ovella oli: Poika hyvä, kaikki Kesälahden koiratkin tuntee ton Ainon! Se käy mökeillä pyörähtämässä, et usko miten monen sydänsuru on sen aikaansaamaa! Viekas nainen, älä päästä sisään! Mutta äiti ei enää ymmärtänyt, että nyt oli jo myöhäistä. Olin niin koukussa siihen puolukkalikööriin ja Ainoon, että Wilma unohtui kokonaan.
Kun kerroin Ainolle kihlauksestani, hän sanoi vain: Ensimmäinen rakkaus on vain muistoa. Häät peruttiin. Äiti kutsui Wilman meille ja kertoi kaiken: Anna anteeksi Vesalle, kyllä se vielä huomaa, että on menossa hunningolle. Mutta älä odota häntä, elä omaa elämääsi. Wilma löysi onnen, meni naimisiin ja sai lapsen.
Äiti halusi pitää minut poissa Ainon vaikutuspiiristä ja kävi pyytämässä, että armeijaan voisi lähteä vähän aiemmin. Niin kävikin, ja päädyin rauhanturvaajaksi Kosovoon. Turha puhua, mitä kaikkea siellä näin ja koin. Palasin kotiin kolme sormea menettäneenä, vähän kevyemmällä sydämellä, mutta kovemmalla mielellä.
Aino odotti. Meille oli syntynyt poika. En ollut koskaan varma, mitä tunsin halusin lapsia, sainkin aika liudan. Sitten muutettiin pohjoiseen Ouluun, kun sinne duuni vei, ja lapsia tuli lisää. Lopulta viides lapsemme menehtyi keuhkokuumeeseen, ja palattiin Etelä-Suomeen, omien koivujen alle.
Mielessä pyöri Wilma aina vaan enemmän ja enemmän. Kyselin äidiltä hänen numeroaan sain ja soitin. Wilma kutsui kylään, esitteli miehelleen vanhana koulukaverina. Istuttiin pöydän ääressä syömässä leivoksia ja juomassa pullollinen puolikuivaa kuohuviiniä, tytär oli mummolassa. Wilma katsoi minua pitkään ja kysyi: Miten sinä oikeasti voit? Kerroin, että neljä lasta ja paljon epävarmuutta. Wilma hymyili haikeasti: Minusta ei enää tarvitse huolehtia, Vesa. Mutta muista rakastaa äitiäsi hän on ikävöinyt sua.
En voinut olla koskematta Wilman käteen. Se oli ohut ja lämmin. Sanoin: Wilma, rakastan sua yhä kuten ennenkin, mutta meidän oli kai tarkoitus kulkea omia polkujamme. Wilma hymyili ja sanoi: Menehän nyt kotiin, Vesa.
Niin alkoi meidän salainen vanha lempi, joka jatkui muutaman vuoden. Lopulta Wilma muutti perheensä kanssa toiseen kaupunkiin, eikä yhteyttä enää tullut.
Ainon kanssa erosimme, kun lapset aikuistuivat. Äitini oli oikeassa. Aino jäi vieraaksi sydämelleni en tiedä hänen tarinaansa, mutta minun polkuni kulki ohi hänen.
Lopulta, vaikka lapsia tuli ja meni, niin vain yksi jäi ihan oikeasti minun omaksi lapsekseni se ensimmäinen poika.
Sellaista se elämä on, ystävä hyvä. Joskus, vaikka kuinka veistäisit vettä, jää se vesi silti vedeksi.
