Kulkijat sydämelläni – kuin Ninnalla olisi ollut valta kohtalooni – Poika, jos et jätä tuota röyhkeää naista, et ole enää poikani! Se Ninna on sinua viisitoista vuotta vanhempi! – äitini toisti yhä uudelleen. – Äiti, en pysty. En vaikka haluaisinkin… – vastasin. …Minulla oli ihana tyttöystävä, 14-vuotias Leena. Puhdas, vaatimaton, ihana Leena. Tapasimme koulun diskossa, olin silloin 18. Leena jäi heti mieleeni – olisin vaikka itkenyt hänen puolestaan! Järjestin tapaamisen hänen ystävänsä kautta, mutta hää hylkäsi minut ensin. Sain kolmannen kautta Leenan puhelinnumeron, soitin ja anelin tapaamista. Lopulta hän myöntyi, mutta varotti: tule pyytämään lupaa äidiltäni. Seisoessani Leenan oven takana jännitin ja punastelin. Hänen äitinsä oli huumorintajuinen ja sydämellinen, ja uskoi ”aarteensa” minulle kahdeksi tunniksi. Kävelimme puistossa ja kaikki sujui viattomasti, kunnes Leena yllätti: – Vova, minulla on jo poikaystävä, josta pidän, mutta hän on hirveä naistenmies. Olen kyllästynyt siihen. Ehkä voimme olla kavereita? Oletko mukana? Olin utelias, jopa enemmän kiinnostunut Leenasta. Kaksi tuntia lensi ohitse ja palautin Leenan onnellisesti hänen äidilleen. …Ajan myötä en voinut enää elää ilman Leenaa. Äitini rakastui myös tähän ”auringonpaisteeseen”. Leena vieraili meillä usein, ja äitini opetti hänelle naisten kikkoja ja viisauksia – joskus niin, että minut unohdettiin kokonaan! Kun Leena täytti 18, aloimme suunnitella häitä. Syksyllä olisi suuri päivä. …Kesä koitti. Leena lähti maalle mummonsa luo, minä jäin auttamaan äitiä mökillä. Eräänä päivänä kastelin tomaattipenkkejä, kun joku huusi: – Nuori mies, saanko vettä? Käännyin: outo, rähjäinen nainen, ehkä 35-vuotias, tulta silmissään. Tarjosin lähdevettä, johon nainen kiitteli vuolaasti ja ojensi pullon itse tehtyä likööriä: – Kiitos! Tässä palkaksi, ota vaan rohkeasti. Illalla join pullon yksikseni – äiti oli kaupungissa, muuten eihän hän olisi ikinä antanut minun juoda sitä. Seuraavana päivänä sama nainen palasi. Jutustelimme, hänen nimensä oli Ninna ja hän asui lähellä. Kutsuin hänet sisään, ja taas oli kaapissa samaa likööriä. Pienet tarjoilut ja juttu luisti. Ninna otti minut vallalleen – olin kuin vasikka narussa tämän naisen edessä. Heräsin vasta kun äiti ravisteli hereille: – Vova, mitä täällä oikein on tapahtunut? Kenen kanssa olet juonut? Miksi sänkysi on kuin villihevoset olisivat vetäneet kilpaa sen yli? Koitin selittää mutten saanut sanaa suustani. Myöhemmin muistin – ja häpesin Lenan puolesta… Vielä viikon päästä Ninna tuli taas. Olin… iloinen hänen tulostaan. Äiti paiskoi nyrkkiä tuvan portailla: – Mitä asiaa sulla on, nainen? Mutta vein äidin sisälle rauhoittumaan. – Äiti, ehkä hän haluaa vain vettä, mitä suotta tuomitsemaan? – Hah, sehän on se Ninna-perhonen kylältä! Kaikki koiratkin tuntee sen – juoksentelee mökeillä ja viettelee miehiä! Sillä on mielessä vain yksi asia! – äiti raivosi. Äiti ei tiennyt, että olin jo langennut – taikajuoman lumoissa. Eihän Ninna ollut minulle oikeasti rakas, mutta silti seuraan juoksin koko ajan. Unohdin Leenan. Kun lopulta kerroin Ninnalle kihlatustani, hän sanoi vain: – Vova, ensirakkaus ei ole morsian. Häät peruuntuivat. Äitini kertoi kaiken Leenalle: – Anna anteeksi Vovalle. Hän ei tiedä, mitä tekee. Elämä menee hukkaan tuon naisen kanssa. Sinä, lapsi, jatka elämääsi. Leena meni myöhemmin naimisiin. Äiti yritti erottaa minut Ninnasta ja pyysi sotilasvirastoa kutsumaan minut armeijaan. Niin jouduin palvelukseen Afganistaniin. Palasin kolmesta sormesta köyhempänä, henkisesti särkyneenä. Ninna odotti silti – meillä oli jo poika. Sodan aikana haaveilin viidestä lapsesta. Äiti vihasi Ninnaa, mutta sukkuloi Lenan ja tämän tytön ympärillä, ja oli omalla tavallaan varma, että tyttö oli minun. Olisin ollut onnellinen, mutta totuus oli toista. Kävin töissä pohjoisessa, Ninna ja kolme lasta seurasivat. Perhe kasvoi viiteen lapseen, mutta pohjoisen ankarissa oloissa menetimme yhden. Palasimme juurille. Alkoi kaivata Leenaa. Haalin äidiltä numeron, sain jopa osoitteen, mutta äiti varoitti: älä sotkeudu Leenan elämään. Soitin tiedoilla, Leena kutsui vierailulle miehensä kanssa, ja minut esiteltiin vanhana ystävänä. Kun miehensä lähti yövuoroon, jäimme kahden. – Kerro, miten menee? Leena kysyi katsellen syvälle silmiin. – Anna anteeksi, Leena, niin kävi. Nyt ei voi enää muuttaa mitään. – Ei tarvitsekaan muuttaa, Vova. Tavattiin, muistellaan nuoruutta ja siinä se. Ole lempeä äidillesi, hän on kärsinyt vuoksesi. Leena sanoi. En voinut irrottaa katsettani Leenasta. Otin hänen kätensä – rakastin yhä. Suutelimme, mutta Leena sanoi: – On myöhä, Vova, sinun täytyy lähteä. Kohtaamisemme jatkui salaa kolme vuotta, kunnes Leena perheineen muutti pois ja kaikki katkesi. Ninnasta erosin lasten kasvettua – äidillä oli ollut alusta asti oikea aavistus. Kulkenut nainen, joka talloi sydämeni ja kohtaloni. – Kuinka veden keittäisit, vesi aina vedeksi jää. Minulle oma lapsi on silti vain yksi. Ensimmäinen poikani…

POLKI TALLASI ELÄMÄNI YLI

Poikani, jos et jätä tuota röyhkeää polkkaa, laske, ettei sinulla ole enää äitiä! Tuo Niina on sinua ainakin viisitoista vuotta vanhempi! äiti toisti jo ties monettako kertaa.

Äiti, en pysty, en osaa! Vaikka haluaisinkin… mutisin puolustukseksi.

Minulla oli ihana tyttö, Sini, neljätoistavuotias. Puhdas, ujo, kaivattu Sini. Kun tapasin hänet koulun diskossa, olin itse täyttänyt juuri kahdeksantoista. Katseeni jäi Sinissä kiinni sydän oli pakahtua.

Sain Sinin yhteystiedot hänen ystävänsä kautta en helpon kautta, mutta sainpa kuitenkin. Kutsuin Sinin treffeille. Tuliko hän? Ei tietenkään! Jahtasin kuin metsämies. Sain lopulta Sinin puhelinnumeron, soitin, pyysin kauniisti. Lopulta hän taipui. Mutta varoitti, että minun tulisi ensin pyytää äidiltään lupa.

Seisoin Sinin oven takana, hikisenä ja punastellen, jännityksestä sekaisin.

Sinin äiti oli hyväntahtoinen ja huumorintajuinen nainen. Hän uskoi minulle aarteensa kahdeksi tunniksi.

Kävelimme Sinin kanssa Töölönlahden rannassa, juttelimme ja nauroimme. Kaikki oli hyvin viatonta. Kunnes Sini yllättäen sanoi:

Ville, minulla on poikaystävä. Luulen, että rakastan häntä. Mutta se jätkä on kauhea naistenmies. En jaksa enää löytää häntä toisten tyttöjen seurasta. Minullakin on ylpeyteni. Entä jos kokeillaan olla kavereita, sinä ja minä? Sopisiko?

Kohotin kulmiani ja katsoin Sinia entistä uteliaammin. Sini ei ollutkaan vain viaton koulutyttö hän kykeni rakastamaan, ehkä enemmänkin. Kiinnostukseni häntä kohtaan vain kasvoi.

Kaksi tuntia kului kuin siivillä, saattelin Sinin takaisin hänen äidilleen.

Ajan myötä en osannut enää elää ilman sitä tyttöä.

Äitini kiintyi myös tähän “aurinkoon”. Sini vieraili meillä usein. Äiti opasti häntä elämän pienissä naisellisissa tavoissa ja nikseissä. Joskus he unohtivat minut kokonaan puuhiinsa.

Kun Sini täytti kahdeksantoista, aloimme puhua häiden mahdollisuudesta. Epäilyksiä ei ollut Sini, minä, ja molempien vanhemmat olivat yksimielisiä. Häät sovittiin syksyksi.

Kesä koitti. Sini lähti mummolaan Etelä-Pohjanmaalle. Itse vietin koko kesän mökillä, auttaen äitiä puutarhassa.

Kastelin tomaattipenkkiä, kun yhtäkkiä joku huusi:

Nuori mies, saisinko vettä juodakseni?

Käännyin: siinä seisoi nainen, ehkä kolmenkymmenenviiden ikäinen, hieman resuinen ja sekava, mutta silmissä paloi tuli, jota en ollut nähnyt naapurissa ennen. Ei kai sitä voisi kieltäytyä. Annoin hänelle kaivon raikasta vettä mukista.

Kiitos, poika! Meinasin nääntyä janosta. Mulla on omatekoista likööriä mukana. Ota pullollinen kiitokseksi älä hyljeksi, nainen painosti.

Annoin tuittupäälle pullon, hän kiitti ja jatkoi matkaa. Huutelin perään:

Kiitos vaan!

Illalla, yksin mökillä, otin hörpyn siitä likööristä. Äiti oli kaupungissa, muuten en olisi siihen mitään lupaa saanutkaan.

Seuraavana päivänä polkka palasi. Juttelimme hän kertoi nimensä, Niina. Hän asui läheisessä kylässä. Päästin Niinan mökkiin, hänellä mukanaan taas sama makea juoma. Tein meille salaattia ja voileipiä. Juttelimme, nauroimme pian oli pullo tyhjä. Siinä ne nykyhetken muistikuvat päättyvät. Tapahtunutta kadun vuosikymmeniä myöhemmin vieläkin.

Niina johdatteli minut kuin pojan. Olin täysin hänen otteessaan, kuin eksynyt vasikka. Olo oli aivan sumuinen, en ymmärtänyt mitään mitä tapahtui.

Seuraavana hetkenä herään äitini ääneen:

Ville, mitä täällä on tapahtunut? Kenen kanssa olet ollut? Miksi petisi on kuin villihevosen jäljiltä? ihmetteli huolestunut äiti.

Eväät olivat vähissä, päässä kumisi, kädet tärisivät. En saanut sanoista tolkkua. Illan mittaan palat alkoivat loksahdella: ahdistus painoi rinnassa Sinin takia

Ei mennyt viikkoakaan, Niina palasi. Ja minä olin jopa iloinen hänen paluustaan, olin ehtinyt ikävöidäkin. Äiti astui ovesta, kädet lanteilla:

Mitä teit täällä, nainen?

Vein äidin keittiöön.

Äiti, älähän nyt. Ehkä nainen vain haluaa vettä juoda. Ei ole tapasi hääriä näin äkäisesti, sanoin sovintoa tarjoten.

Nainen? Sehän on Niina-Pohojankylästä! Jokainen koira tuntee sen täällä! Kiertää mökkejä, viettelee miehet! Roikale! Tuo vielä sinutkin tuhoon en anna anteeksi!

Äiti ei tiennyt, miten syvällä olin jo Niina oli lumonnut minut salaisella juomallaan. Tiesin etten rakastanut häntä mutta kuljin hänen perässään kuin varjo.

Sini jäi unohduksiin. Kun Niinalle mainitsin kihlattuni Sinistä, hän vain naurahti:

Ensirakkaus ei vaimoa tee.

Syksyn häät peruuntuivat.

Äiti kutsui Sinin meille ja kertoi kaiken.

Anna anteeksi, tyttöseni. Ville on höppänä, ei ymmärrä mihin on menossa. Hänillä ei ole tulevaisuutta yhdessä. Järjestä sinä elämäsi kuntoon, älä jää odottamaan, aneli äitini.

Sini meni onnellisesti naimisiin.

Äidillä oli yhä haave, että pääsisi eroon Niinasta. Hän kävi jopa kutsumassa minut armeijaan, vaikka minulla oli lykkäys. Pian paperit tulivat, ja minut määrättiin Kosovoon rauhanturvaajaksi. En ala kertoa, mitä kaikkea siellä opin Palasin kotiin kolme sormea oikeasta kädestä menettäneenä kevyt haava, mutta mieli oli muuttunut kylmäksi ja välinpitämättömäksi.

Niina oli odottanut. Meille syntyi poika. Sodan alla olin varma etten palaisi, piti jättää jälki maailmaan. Sieltä kaukaa unelmoin viidestä lapsesta.

Äiti vihasi aina Niinaa, mutta Sinin viereen hän oli lämmin. Äiti kutoi sukkia ja myssyjä Sinin tyttärelle. Hänestä tuntui, että se tyttö oli minun siitä olisin ollut ikionnellinen, mutta toisin kävi.

Sinillä oli kaikki hyvin. Hän kävi äidin luona kylässä, kyseli kuulumisiani. Äiti vain kohautti olkapäitään:

Voi Sini, Ville on edelleen sen kulkurin kanssa. En ymmärrä mitä poika näkee siinä naisessa

Vuosia myöhemmin Sini kertoi nämä äitini huokaukset minulle.

Lähdin töihin Perämeren pohjoisrannoille, Niina ja kolme lasta mukana. Siellä syntyi vielä kaksi lasta lisää. Unelmani toteutui minulla oli viisi lasta. Mutta kahden vuoden kuluttua menetin viisisataisen tyttäremme keuhkokuumeeseen Lapin talvi oli armoton. Pakattiin tavarat ja palattiin kotiin, synnyinseudun koivujen väliin. Siellä on helpompi itkeä.

Yhä useammin muistin Siniä, torjuttua morsianta. Suru painoi mieltäni. Kysyin äidiltä Sinin numeron hän antoi sen, mutta varoitti käskemään pysymään poissa Sinin perheen luota.

Soitin tapasimme heti. Sini oli kaunistunut, kutsui kotiinsa, esitteli minut miehelleen ja naurahti vanha lapsuudenystävä. Mies luotti vaimoonsa, lähti yövuoroon, jätti meidät kaksin.

Pöydällä puoliksi juotu samppanja ja hedelmiä. Sinin tytär oli mummolassa.

No niin Ville, nyt kerro itse, miten elämä on kohdellut Sini katsoi minua tarkasti.

Anna anteeksi Sini. Tältä tämä meni. Mitään ei voi enää muuttaa. Minulla neljä lasta änkytin.

Ei tarvitse mitään muuttaa, Ville. Nähtiin, muistettiin nuoruus se riittää. Sääli vain sinun äitiä. Pidä hänestä huolta, Sini pyysi lempeästi.

Tuijotin Siniä, silmät eivät tahtoneet irrota. Niin kaunis, yhä niin rakas. Otin hänen kätensä, suutelin hiljaa.

Sini, rakastan sinua niin kuin ennenkin. Mutta meidän rakkautemme katosi ohi. Kaikkea ei voi kertoa, elämää ei voi kirjoittaa uusiksi. Pyydän anteeksi, itkin.

Ville, sinun pitää lähteä. On jo myöhä Sini sulki oven.

Mutta en voinut lähteä vain noin.

Tunteet kuohuivat yli: sielu räpytteli, hullu kaipaus roihahti!

Aamulla hiivin pois. Sini nukkui makeasti.

Aloimme salaa tavata. Se kesti kolme vuotta. Sitten Sini muutti perheensä kanssa kehän toiselle puolelle yhteys katkesi ikuisesti.

Erosin Niinasta kun lapset kasvoivat. Oikeassa oli äidilläni polkka on polkka, tallaa elämän yli, jättää vain särön sydämeen.

Keitä vettä kuinka tahansa se pysyy vain vetenä.

Minulle jäi perheestäni ainoastaan ensimmäinen poika, ainoa oikea oma lapseni.

Rate article
vsematerialy
Kulkijat sydämelläni – kuin Ninnalla olisi ollut valta kohtalooni – Poika, jos et jätä tuota röyhkeää naista, et ole enää poikani! Se Ninna on sinua viisitoista vuotta vanhempi! – äitini toisti yhä uudelleen. – Äiti, en pysty. En vaikka haluaisinkin… – vastasin. …Minulla oli ihana tyttöystävä, 14-vuotias Leena. Puhdas, vaatimaton, ihana Leena. Tapasimme koulun diskossa, olin silloin 18. Leena jäi heti mieleeni – olisin vaikka itkenyt hänen puolestaan! Järjestin tapaamisen hänen ystävänsä kautta, mutta hää hylkäsi minut ensin. Sain kolmannen kautta Leenan puhelinnumeron, soitin ja anelin tapaamista. Lopulta hän myöntyi, mutta varotti: tule pyytämään lupaa äidiltäni. Seisoessani Leenan oven takana jännitin ja punastelin. Hänen äitinsä oli huumorintajuinen ja sydämellinen, ja uskoi ”aarteensa” minulle kahdeksi tunniksi. Kävelimme puistossa ja kaikki sujui viattomasti, kunnes Leena yllätti: – Vova, minulla on jo poikaystävä, josta pidän, mutta hän on hirveä naistenmies. Olen kyllästynyt siihen. Ehkä voimme olla kavereita? Oletko mukana? Olin utelias, jopa enemmän kiinnostunut Leenasta. Kaksi tuntia lensi ohitse ja palautin Leenan onnellisesti hänen äidilleen. …Ajan myötä en voinut enää elää ilman Leenaa. Äitini rakastui myös tähän ”auringonpaisteeseen”. Leena vieraili meillä usein, ja äitini opetti hänelle naisten kikkoja ja viisauksia – joskus niin, että minut unohdettiin kokonaan! Kun Leena täytti 18, aloimme suunnitella häitä. Syksyllä olisi suuri päivä. …Kesä koitti. Leena lähti maalle mummonsa luo, minä jäin auttamaan äitiä mökillä. Eräänä päivänä kastelin tomaattipenkkejä, kun joku huusi: – Nuori mies, saanko vettä? Käännyin: outo, rähjäinen nainen, ehkä 35-vuotias, tulta silmissään. Tarjosin lähdevettä, johon nainen kiitteli vuolaasti ja ojensi pullon itse tehtyä likööriä: – Kiitos! Tässä palkaksi, ota vaan rohkeasti. Illalla join pullon yksikseni – äiti oli kaupungissa, muuten eihän hän olisi ikinä antanut minun juoda sitä. Seuraavana päivänä sama nainen palasi. Jutustelimme, hänen nimensä oli Ninna ja hän asui lähellä. Kutsuin hänet sisään, ja taas oli kaapissa samaa likööriä. Pienet tarjoilut ja juttu luisti. Ninna otti minut vallalleen – olin kuin vasikka narussa tämän naisen edessä. Heräsin vasta kun äiti ravisteli hereille: – Vova, mitä täällä oikein on tapahtunut? Kenen kanssa olet juonut? Miksi sänkysi on kuin villihevoset olisivat vetäneet kilpaa sen yli? Koitin selittää mutten saanut sanaa suustani. Myöhemmin muistin – ja häpesin Lenan puolesta… Vielä viikon päästä Ninna tuli taas. Olin… iloinen hänen tulostaan. Äiti paiskoi nyrkkiä tuvan portailla: – Mitä asiaa sulla on, nainen? Mutta vein äidin sisälle rauhoittumaan. – Äiti, ehkä hän haluaa vain vettä, mitä suotta tuomitsemaan? – Hah, sehän on se Ninna-perhonen kylältä! Kaikki koiratkin tuntee sen – juoksentelee mökeillä ja viettelee miehiä! Sillä on mielessä vain yksi asia! – äiti raivosi. Äiti ei tiennyt, että olin jo langennut – taikajuoman lumoissa. Eihän Ninna ollut minulle oikeasti rakas, mutta silti seuraan juoksin koko ajan. Unohdin Leenan. Kun lopulta kerroin Ninnalle kihlatustani, hän sanoi vain: – Vova, ensirakkaus ei ole morsian. Häät peruuntuivat. Äitini kertoi kaiken Leenalle: – Anna anteeksi Vovalle. Hän ei tiedä, mitä tekee. Elämä menee hukkaan tuon naisen kanssa. Sinä, lapsi, jatka elämääsi. Leena meni myöhemmin naimisiin. Äiti yritti erottaa minut Ninnasta ja pyysi sotilasvirastoa kutsumaan minut armeijaan. Niin jouduin palvelukseen Afganistaniin. Palasin kolmesta sormesta köyhempänä, henkisesti särkyneenä. Ninna odotti silti – meillä oli jo poika. Sodan aikana haaveilin viidestä lapsesta. Äiti vihasi Ninnaa, mutta sukkuloi Lenan ja tämän tytön ympärillä, ja oli omalla tavallaan varma, että tyttö oli minun. Olisin ollut onnellinen, mutta totuus oli toista. Kävin töissä pohjoisessa, Ninna ja kolme lasta seurasivat. Perhe kasvoi viiteen lapseen, mutta pohjoisen ankarissa oloissa menetimme yhden. Palasimme juurille. Alkoi kaivata Leenaa. Haalin äidiltä numeron, sain jopa osoitteen, mutta äiti varoitti: älä sotkeudu Leenan elämään. Soitin tiedoilla, Leena kutsui vierailulle miehensä kanssa, ja minut esiteltiin vanhana ystävänä. Kun miehensä lähti yövuoroon, jäimme kahden. – Kerro, miten menee? Leena kysyi katsellen syvälle silmiin. – Anna anteeksi, Leena, niin kävi. Nyt ei voi enää muuttaa mitään. – Ei tarvitsekaan muuttaa, Vova. Tavattiin, muistellaan nuoruutta ja siinä se. Ole lempeä äidillesi, hän on kärsinyt vuoksesi. Leena sanoi. En voinut irrottaa katsettani Leenasta. Otin hänen kätensä – rakastin yhä. Suutelimme, mutta Leena sanoi: – On myöhä, Vova, sinun täytyy lähteä. Kohtaamisemme jatkui salaa kolme vuotta, kunnes Leena perheineen muutti pois ja kaikki katkesi. Ninnasta erosin lasten kasvettua – äidillä oli ollut alusta asti oikea aavistus. Kulkenut nainen, joka talloi sydämeni ja kohtaloni. – Kuinka veden keittäisit, vesi aina vedeksi jää. Minulle oma lapsi on silti vain yksi. Ensimmäinen poikani…