Mitä kauemmas, sitä läheisemmäksi… – Kuulehan nyt, rakas lapsenlapseni! Jos minä todella olen teille tällainen este, niin ei auta kuin yksi asia. En lähde enää tyttärien luo, enkä kavereille tai ystävättäriin vaeltelemaan. En minä mitään uutta ukkoa tarvitse, katsos nyt, mitä keksivät! Että vanhalla iällä naimisiin pitäis päästä! – Mummu, tätähän minä ja äitikin ollaan jo pitkään puhuttu! Muuttaisit palvelutaloon – kirjoitat vain talon minun nimiin, niin sulle järjestyy siellä oma huone, äiti hoitaa loput. Saat kavereita ja et häiritse meitä. – En lähde täältä mihinkään. Sanonpa sinulle suoraan, Saku. Jos minä sinua häiritsen, tuossa on ovi ja seitsemän tietä vapaana. Olet nuori, fiksu poika – hanki itsellesi asunto ja asu, miten huvittaa. Jos et viitsinyt opiskella, mene töihin. Voi vaikka uusi tyttöystävä olla joka päivä. Minä olen vanha ihminen, täytän ensi kuussa 65, minulle tarvitaan rauhaa ja hiljaisuutta. Kyllä on tullut reissattua nämä vuodet, mutta nyt riittää – kotiin on aika palata. Ei tämä mene näin päin, lapsenlapsi, että ajetaan minut omasta kodistani, ja eletään minun eläkkeelläsi omien tyttöystävien kanssa täällä. Ei se minun eläkkeeni veny loputtomiin. Annan viikon aikaa, Saku – jos et löydä asuntoa, mene ystäviesi tai tyttöystäväsi luo. Tai mikä sen viimeisimmän nimi nyt olikaan, kyllä se unohtuu kun vaihtuu niin usein – mutta tänään teitä täällä ei enää nähdä! Että piti tämäkin kuulla: vanhoilla päivillä lähettämässä minua vanhainkotiin tai etsimässä uutta miestä! Kärttyinen Saku koetti vielä sanoa jotain, mutta Lidia – tai Leena, kuten kylällä häntä kutsutaan – oli jo mennyt omaan pieneen huoneeseensa ja vetänyt oven perässään kiinni. Päätäkin jomotti niin, että teki mieli ottaa särkylääke – mutta vesi oli loppunut. Hän vilkaisi pöytää, ja siellä oli vielä viimeinen tilkka kivennäisvettä pullossa. *** Leena ei olisi itsekään uskonut, että saisi sanottua kaiken tämän – vuosien ärtymys purkautui hetkessä. Hän oli kaksi vuotta juossut tyttärien perässä ja majailut milloin kenenkin nurkissa, kunnes huomasi, etteivät kutsut enää tulleet sydämestä. Ja nyt, omassa tuvassaan, piti nuoren Sakun ja tämän tyttöystävien pyörittää taloa, kun mummu oli olevinaan vain esteenä – yski, köhi ja pilasi nuorten romantiikan. ”Mummu, kävisit välillä ystävillä, niin saisimme olla Daanan, Maijan, Sofian tai Iidan (yliviivaa tarpeeton – näitä riittää) kanssa rauhassa.” Alkuun nämä vierailut olivat kivaa, mutta kun kyläpaikkaa alkoi kulua puhki, eivät kaverit enää ilostuneet. *** Kunnes Leenan isompi tytär sai vauvan kaupungissa ja avioarkeen liittyi kylmäkiskoisuus: vävykokelas – vain kymmenisen vuotta appiukkonsa nuorempi – valitti: ”Ei noita nakkeja enää osteta, Lidia! Ja kerran olet kotona, mikset tee kunnon kotiruokaa? Lihapullia vaikka… Ja sitten menee rahaa taas turhiin hankintoihin! Ja kyllä lihaakin pitää olla, en mikään lehmä ole, heinää syömään!” Kaikesta löytyi moitittavaa – miksi pitää palkata lapselle mummon ollessa elossa edes yksityisopettaja? Puhelimetkin pitäisi olla kiinni eikä mummun höpöttää turhaan… ja vanhempi tytär häpesi mummua koulukavereiden edessä, kun vaatteet eivät olleet ”muodin huippua”. Ja kun kuopus meni päiväkotiin, ei mummun enää tarvittu – vävy ilmoitti: ”Kiitos Lidia, nyt voi palata omaan kotiin.” Mutta koti oli kaikkea muuta kuin oma: Sakulla, tyttärentyttären pojalla, oli sinne jo vakiintunut ”valtakausi” – tyttöystävä mukana, sotkua ja velkaa, sähköt uhkasivat katketa. Mummu otti lainan, maksoi laskut, siivosi ja nautti hetken rauhasta. Mutta Saku ei ollut enää tyytyväinen: talo kun on pieni, ja mummu pilaa yksityisyyden. Taas kutsuttiin apuun, kun nuorempi tytär sai vauvan, ja niin Leena riensi – kunnes vaihtui jälleen tarpeettomaksi. Palasi kotiin, taas nurkuva Saku vastassa. Vielä Leena olisi kestänyt, ellei yksi tapaus olisi saanut mittaa täyteen: Oli kummilla synttärit – Saku totesi, että olisi parempi, kun jäisit sinne yöksi, ”saisi mekin hengähtää”. Mutta mummu ei suostunut yöksi: koti on koti. Myöhemmin kummat Katja joutui selittämään, että tyttären soitosta toivottiin, että mummu jäisi yöksi – Sakun mielestä mummu häiritsi heidän illanviettoaan. Eikä siinä vielä kaikki, tyttäret olivat jo kyselleet, josko löytyisi joku leskipappa, johon mummun voisi lähettää naimisiin… Leena kertoi koko tarinansa: isommasta, nuoremmasta tyttärestä, Saku-välistä. Että hän ei ole isäntä omassa kodissaan, ja että Saku on ollut talonvaivana siitä lähtien, kun ei opiskelut innostaneet eikä armeijaan kelvannut. Mutta Leena ei jäänyt kummilleen – meni tuskastuneena kotiin ja sanoi kaiken Sakulle suoraan. Saku vetosi äitiin, että mummu oli ”seonnut päästään”, mutta Leena pysyi lujana. Saku muutti pois, vielä ovella todeten, ettei apua mummulle enää anna. Leena jäi yksin – mutta nyt yksinolo oli rauhaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän sai hengittää vapaasti. Tyttärien lapset saavat tuoda Leenan luo – iloinen mummu kyllä heistä huolehtii, mutta enää hän ei lähde kenenkään apuun. Omassa talossaan Leena on isäntä. Hän sanoo, että mitä kauemmas pääsee, sitä läheisempi on omalle kodille. Eikä hän enää luovu rauhastaan.

Mitä kauemmas, sitä läheisemmäksi

Kuules nyt, rakas lapsenlapseni! Jos minä kerran teitä näin kovasti häiritsen, niin ei tässä enää montaa vaihtoehtoa ole. En enää lähde tyttärieni luo asumaan, enkä aio juoksennella ystävien tai tuttujen nurkissa.
Eikä minun tarvitse mitään uutta miestä tässä iässä ryhtyä hakemaan, katsos nyt mitä keksittekin! Että minulle ukko vanhoilla päivillä!

Mummi, tätähän minä ja äiti ollaan yritetty sulle sanoa ties kuinka pitkään! Mene nyt sinne veteraanitaloon. Yksi paperi vain, ja siirrät talon minulle, niin saat siellä oman huoneen. Äiti puhuu paikan valmiiksi. Siellä olisi seuraakin, naapureita lähellä, etkä olisi tiellä.

En minä talostani mihinkään lähde. Kuule, Aleksanteri, jos minä häiritsen sinua, niin tuossa on ovi ja seitsemän polkua. Nuori mies olet, sinulla on pää tallella. Hae itsellesi vuokra-asunto ja asu ihan niin kuin haluat.
Et halunnut opiskella, mene töihin sitten. Kutsu vaikka joka ilta uusi tyttö kylään. Minä olen vanha ihminen, kuukautta vaille 65, tarvitsen vain rauhaa ja hiljaisuutta.
Nyt on kierrelty ja kaarreltu jo muutama vuosi, nyt riittää; kotiin on aika palata. Ei tämä ole oikein, että te minua omasta kodistani pois hoputatte, ja elätte minun eläkkeellä vielä tyttöystävienne kanssa.
Ei se eläkekään veny. Viikko aikaa, Aleksanteri. Jos et löydä asuntoa, mene sitten kavereille tai tytöillesi, mutta minunkin kattoni on minulle. Näin sitä nyt ollaan etsin minä ukkoa muka tai vanhainkotiin vaan lähettämässä!
Poika siinä koitti jotain vielä soperrella, mutta Lidia ei enää kuunnellut. Hän käveli hiljaa huoneeseensa ja laittoi oven kiinni perässään. Päätä särki kovasti.
Olisi pitänyt ottaa burana, mutta olisi pitänyt mennä keittiöön hakemaan vettä eikä millään jaksanut enää kohdata Aleksanteria.
Katsoessaan pientä huonettaan Lidia huomasi pöydällä mineraalivesipullon. No, sehän riittää, siitä saa juuri kunnon huikan.

***
Lidia ei tiennyt itsekään, miten oli rohjennut puhua tuolla tavoin. Ehkä vaan oli kertynyt tarpeeksi ärtymystä, että nyt kaikki pulpahti ulos.
Kaksi pitkää vuotta hän oli vaiennut, kestänyt ja juossut vuoroin toisen ja toisen tyttären luo, vain päästäkseen taas kotiin heti ensimmäisen vihjauksen jälkeen.
Nyt taas pojanpoika, parikymppinen Aleksanteri, määräili hänen kodissaan. Milloin tytöt vaihtuvat, milloin mummo hengittää liian kovasti seinän takana ja pilaa nuorten romantiikan.
Mummi, käy vaikka kylässä jossain, niin me Aleksin, Maijan, Inkerin, Sirkan (nämä vaihtuvat usein) kanssa saadaan olla kahdestaan.
Ja mummi sitten meni milloin serkulle, milloin kaverille, milloin entiselle työtoverille, istui iltaa pitkälle, jottei häiritsisi nuorten menoa.
Aluksi näistä vierailuista oli iloa, mutta kun niistä tuli parin kerran viikossa toistuva tapa, ilo muuttui taakaksi. Lidia ymmärsi, ettei häntä enää kaivattu.

***
Kun oli jo kotiinkin paluumatka muuttunut vieraaksi, syntyi vanhemmalle tyttärelle lapsi. Elämä Helsingissä, asuntolaina ja koululainen eivät juuri mahdollistaneet pitkää äitiyslomaa silloin mummolla oli tilausta.
Lidia matkasi tyttären perheeseen.
Aluksi kaikki sujui mainiosti: lämmin ruoka, siisti asunto, lapsilla hoitaja mutta kuukauden-parin päästä alkoi vävy, joka muuten oli vain kymmenen vuotta nuorempi kuin appiukkonsa, nurista.
Lidia Terttula, älä enää osta näitä makkaroita, niistä saa vaan vatsanväänteitä. Mikset tee kunnon kotiruokaa, kuten lihapullia tai pihvejä? Olet kuitenkin koko päivän kotona.
Ja sitä paitsi, ruokaan ja kotitarpeisiin menee nyt ihan liikaa rahaa. Emme me tienaa niin paljon kuin sinä kulutat. Säästääkin pitäisi.
Lidia Terttula, en minä lehmiä rupea laiduntamaan, vähän muutakin kuin salaattia pitäisi saada. Säästäminen on hyvä juttu, mutta lihaa pitää olla lautasella.
Aina sama jatkui. Sinähän Lidia, istut kotona lasten kanssa, voisit siinä sivussa auttaa vanhempaa lapsenlasta koulussa miksi meidän pitää palkata opettajakin, kun mummo on kotona!
Valitusta tuli puhelimienkin käytöstä mitä siellä nyt aina pitää puhua.

Eikä tytärkään ollut mikään kiitollinen: tyttö, kolmosluokalla vasta, mutta luonnetta kyllä piisasi. Et pukeudu muodikkaasti, mummi, nolaat minut kavereiden edessä, pakotat vielä opiskelemaankin!
Miksi tulit meille, mumma? Eikö sinulla muka ole oma koti? Mene sinne ja jätä meidät rauhaan!
Lidia ei sanonut mitään. Hän vain yritti miellyttää kaikkia. Osteli vävylle lihaa omista rahoistaan, antoi lapsenlapsille kolikkoja, ja jopa Aleksille siirteli pieniä summia, että pysyisi sähköt ja vesi maksettuina.
Tyttärelle turha valittaa kun tämä puolusti miestään. Ei ollut kauaa siitäkään, kun tyttö oli vienyt toisen perheen miehen ja synnyttänyt tälle kaksi lasta.
Joskus kun vävy ei ollut kotona, tytär vaan kuiskasi: Kärsi nyt äiti, minun parhaakseni tämä jaksa vähän, äiti Ja sillä siisti.
Kun nuorin lapsenlapsi pääsi päiväkotiin, ilmoitettiin Lidia Terttulalle suoraan: Kiitos nyt, mutta et meitä enää tarvitse. Mene takaisin kotiisi.
Lidia tunsi helpotuksen. Vihdoin taas omassa kodissaan, saisi päättää itse nukkumaanmenostaan ja muusta vaan kotona Aleksanteri oli jo valloittanut paikat, tällä kertaa tyttöystävän kanssa.
Ja sekös tarkoitti sotkua, maksamattomia sähkölaskuja ja tiskivuorta. Vesi uhkasi mennä poikki.
Eipä auttanut muu kuin ottaa pikavippi ja maksaa velat. Laittoi talon kuntoon. Sai hetken olla rauhassa. Mutta sitten poika taas valitti talo pieni, keittiökin ahdas, ei mitään yksityisyyttä kun mummo on kaitsijana.
Sitten nuorempi tytär sai lapsen. Älä muuta kuin tulet auttamaan, mumma.
Eikä siinä muu auttanut kuin pakata ja lähteä. Asui kolme kuukautta, kunnes huomasi taas olevansa ylimääräinen. Tällä kertaa päätti lähteä jo ennen kuin pyydettäisiin.

***
Ehkä Lidia olisi jaksanut vielä pitempäänkin, ellei yksi tapaus olisi katkaissut kamelin selän.
Oli taas juuri saanut kaiken järjestykseen kotona, mutta nytkin alkoi häiritä Aleksanteria.
Aleksanteri, menen käymään kummini luona tänään synttärit hänellä, palaan myöhään. Lukitkaa ovet, tulen takakautta sisään.
Miksi et jäisi yöksi? Etkö voisi kumminkin luona yöpyä, saisimme sentään hetken olla rauhassa?
Missä te oikein viikossa uuvutte? Olen ollut kotona vasta viikon!
Viikossa ehtii jo, usko vaan. Eikö tosiaan jäädä yötä?
En, tulen omalle vuoteelleni.

Juhlat venyivät. Ensin käytiin kahvilla, sitten jatkettiin viettämään iltaa. Välttivät puhumasta suruista.
Juuri kun Lidia oli jo lähdössä kotiin, kummi sai puhelun; vilkaisi Lidiaa ja meni kuistille. Palasi pian ja kertoi, että soittaja oli Lidian tytär, Kaisa.
Kaisa? Mitä tapahtui, miksi ei soittanut minulle? Kaikillako kaikki hyvin? Lidia tarttui kännykkään, mutta kummi esti.
Älä soittele, kaikki hyvin. Kaisalta vain pyyntö, että jäät tänne yöksi.
Miksi ihmeessä? Sanoin Aleksanterillekin, että tulen kotiin.
Aleksanteri soitti äidilleen. Haluaa olla rauhassa itse. Äitinsä pyysi sinut tänne yökylään, että pojat saavat rauhaa. Jää nyt, hyvä seura ja saadaan jutella.

Ei tässä mitään hätää ole.

Tiedätkö, Lidia, kun kaikki on hyvin, ei äidit soita kummien perään, että pitäkää äiti yötä. Viime viikolla kysyi myös, onko tuttua vaaria, jolla olisi asunto. Saisi poika asua tyttöystävän kanssa, kun mummo niinsanotusti hengittää niskaan.

Niin Lidia kertoi kaiken. Miten asui vanhemman tyttären luona, miten joutui lähtemään, miten ei sopinut uudessakaan paikassa. Miten Aleksanteri ei saa yksityisyyttä. Hän sanoi elävänsä jo toista vuotta näin on oma koti, mutta ei silti ole tervetullut.
En minä ole kummassakaan kodissani emäntä. Aleksanteri muutti yläkouluikäisenä Kaisan luo Helsinkiin, mutta vävy teki heti selväksi, että poikaa ei tarvita. Palasi pian takaisin.
Ei päässyt armeijaan, ei lähtenyt kouluunkaan. Kaisa auttoi niin kauan kuin pystyi, mutta kun täytti kahdeksantoista, loppuivat tuet. Ja niin poika jäi tämän niskaan roikkumaan.

Lidia ei sitten jäänyt kummille yöllä, vaan palasi kotiinsa. Ja saman tien sanoi Aleksanterilleen kaiken, mitä oli vuosien mittaan kerännyt.
Tämä soitti äidille, että mumma on tullut hulluksi ja ajaa ulos, äiti soitti ja nuhteli, mutta Lidia sanoi suoraan: sama kuin pojalle.
Aleksanteri muutti pois, lähtiessään vielä huikkasi, ettei auta enää eikä hänen jalkaansa taloon astu.
Jäi Lidia vihdoin yksin ja iloitsi rauhasta. Nyt saa hengittääoli ollut koko ikänsä muita varten.
Niinä vuosina kun tytöt kasvoivat eikä sopivaa sulhastakaan löytynyt, kaikki olivat vastaan. Kun mies kuoli, kaikesta piti selviytyä yksin. Lapsilleen halusi hyvää, mutta näistä tuli vaativia. Jälkikäteen tajusi, ettei näin olisi saanut käydä.
Ei ole oikein, että vanha ihminen saa lähtöpassit omasta kodistaan. Mikä sellainen elämä on, jossa omassa keittiössäkin olet vieras?

Aleksanteri tuli myöhemmin pyytämään anteeksi.
Lidia oli hänet jo ajatuksissaan antanut anteeksi. Kutsui pojankin kylään niin usein kuin halusi, mutta yhdessä asuminen jäi. Nuori tarvitsee oman elämän, ja mulle riittää rauha.
Tyttäretkin kutsuvat, lapsenlikkaa tarvitaan. Mutta Lidia ei enää suostunut lähtemään.
Tuokaa lapset minulle, hoidan niitä mielelläni. Täällä ilma on puhdasta ja talo rauhallinen. Täällä minä olen emäntänä, eikä kukaan määräile.

Lidia sanoi aina, että mitä kauemmas elämä vie, sitä läheisemmäksi oma koti muuttuu. Ja ehkä se on juuri niin.