Keijukainen
Jopa kuudennella luokalla oli jo aivan selvää, että Aila Koskinen tulisi jonain päivänä olemaan mitä mainioin lääkäri. Silloin kävi nimittäin niin, että naapurin poika putosi keinusta niin, että polvi ja otsa menivät rikki. Näky oli hätkähdyttävämpää kuin väestölaskennan tulos Salossa, mutta 12-vuotias tyttö ei ollut moksiskaan.
Marjo, tuo vettä, side ja desinfiointiainetta! komensi Aila ystäväänsä, joka asui heidän talonsa vastapäätä leikkikenttää. Marjo kiiti kotiin kuin orava.
Kun pojan äiti, täti Pirjo, joka jotenkin oli saanut vihiä asiasta, saapui kauhuissaan paikalle, oli Aila jo ehtinyt pestä, puhdistaa ja sitoa haavat niin englantilaisella kuin suomalaisella tehokkuudella. Äidin hämmennys oli loputon, kun hän kuuli, kuka apuhoitajan virkaa toimitti.
Sinustahan tulee vielä lääkäri. Eikä mikä tahansa lääkäri, vaan tosi hyvä sellainen. Pysytit pään kylmänä tuollaista ei kaikilta lääkäreiltäkään saa, totesi täti Pirjo päätään pudistellen.
Aila oli kuin matkailijoiden kulta telttaretkillä. Kukaan ei tietenkään halunnut revähdyttää nilkkaansa tai kaatua kivikkoon, mutta Aila Koskisen kanssa sekin tuntui vähän vähemmän pelottavalta.
Siitä se ura sitten lähti: ensin tuli lääketieteellinen tiedekunta Turussa, sitten erikoistumista, kursseja, tenttejä ja vielä lisää kursseja. Yhtenä päivänä tuli aika toimia koko diagnostiikkaosaston vt. vastuulääkärinä. Virallinen titteli oli pitkä kuin joulukuinen yö.
Nyt Aila Annikki Koskinen sittemmin Lehtonen sai kyllä arvostusta töissään. Työporukka oli oikea helmi, paitsi ehkä ylilääkäri Erkki Juhani Karhunen, joka oli varsinaiset valittajien valittaja ja energiavampyyri, sellainen jonka mielestä kinastelu aamutapaamisissa on parempaa kuin tuore korvapuusti. Aila yritti pysyä rauhallisena ja olla provosoitumatta, mutta sepä olikin helpommin sanottu kuin tehty!
Lohtua toi vain se, ettei heitä onneksi laitettu istumaan kahville vierekkäin kuin kerran viikossa. Silloin käsiteltiin uusien potilaiden diagnoosit lääkärikokouksessa, jossa tunnelma oli yleensä kireä kuin isän housunnappi joulupäivän ruokailun jälkeen.
Karhunen tykkäsi argumentoida Ailan kanssa ja saattoi heittää sellaisia ivallisia kommentteja, että harvalla olisi posket kestäneet. Aila ohitti nämä piikit niin kuin suomalainen ohittaa moottoritiellä hitaan rekan, mutta Karhusesta näki, että se vain pisti vettä myllyyn.
Ihan mahdoton mies, Aila valitti miehelleen Tapani Lehtoselle illallista syödessä. Vannon, yritän olla rauhallinen, mutta tuntuu kuin Karhunen olisi ottanut päämääräkseen saada minut tolaltani.
Luota minuun, sinä kyllä vielä voitat, virnuili Tapani. Sähän olet diplomi-insinööri diplomaattisuuden suhteen.
Niin äiti, nyökkäsi teini-ikäinen Eetu haarukka kädessään. Jos joskus kyllästyt lääkärin hommiin, on diplomaatin pesti auki. Ja ne tienaavatkin enemmän, kuulemma.
No tuotahan pitää harkita, Aila nauroi.
Aila oli todellinen diplomaattinen peruspesijä. Mutta ihminen hänkin oli, ei robotti. Ja ihmisen kestokyvyllä on rajansa. Hän tunsi, että ennemmin tai myöhemmin korkki lentää, ja silloin on syy hyvä.
Kuten arvata saattoi, seuraavassa lääkärikokouksessa mentiin taas klassisen kaavan mukaan. Kun Aila raportoi erään noin kuusikymppisen naisen, nimeltä Verna, sairaskertomuksen, piti yleensä potilaan lähteä ulos ja jälkiporina käydä lääkärikäytävällä kahdenkeskisesti.
Mutta Verna, jonka ilme kertoi enemmän kuin Yleisradion sääkartta, tarttuikin puheenvuoroon:
Sanokaa nyt, onko tämä tosi paha? Onko minulla mahdollisuus parantua? Minulla olisi vielä orpotytär kasvatettavana.
Potilaan ääni värisi ja oli kuin tyttö olisi laulamassa tangoa tangomarkkinoilla, eikä eturiviin ollut yhtään ketään niin paljon toivoa oli hänen katseessaan.
Aila oli juuri aikeissa toivottaa tsemppiä ja lämpöä, kun Karhunen ärähti:
Teillähän on diagnoosina pitkälle edennyt tauti! Kukaan järkevä lääkäri ei tässä vaiheessa anna enää mitään takeita! Miten te nyt vasta…?
Potilas jähmettyi. Karhunen ei kuitenkaan suostunut hiljenemään.
Kyllä minä tunnen teidänlaisenne! Ensin sinnitellään kotikonstein, sitten kun alkaa oikeasti sattua, tullaan lääkäriin! Me emme ole mitään taikureita!
Täti Verna murtui ja poistui itkien. Aila potki itseään henkisesti nilkkaan, kun ei heti purrut Karhusta nilkkaan takaisin. Mutta jotenkin shokkia ei pystynyt karistamaan: tuollaista käytöstä vanhaa naista kohtaan eihän se ollut ihmisarvoista! Osastonhoitajakin pudisteli päätään epäuskoisena.
Vaikka periaatteessa naiset tunnustivat Karhusen olevan lääketieteellisesti oikeassa, tiesivät kyllä, että tapa puhua olisi voinut olla inhimillisempi. Käytöstapojakin olisi saanut vallan hyvin käyttää.
Ailalle riitti. Nyt tässä menee kyllä raja!
Erkki Juhani, anteeksi nyt vain, mutta tiedätkö itsekään mitä oikein teet?
Mitä muka? Mehän ollaan lääkäreitä, ei mitään keijukaisia. Sairaudet olisi hyvä hoitaa alussa pois, tiedät tämän itsekin, ärisi Karhunen.
Karhusen tyytyväisyyden näki jo siitä, miten hän vyörytti itseluottamustaan kuin talviaamun sumu Helsingin rautatieasemalla, mutta Aila purskahti:
Sinä olet oikeassa siinä, että alkuvaiheessa sairaus hoituu helpommin. Mutta minä näin vaivaa että Verna suostui ylipäätään hoitoon. Hän uskoi, että me voimme auttaa! Ja mitä teit? Kaadit kaiken toivon kuin juomalaulukilpailun tuomari! Hyvä hyvä…
Karhunen aikoi vielä yrittää vallata lattiaa, mutta huomasi pian, että peli oli jo pelattu. Karhunen oli tajunnut aiemminkin, että Ailaa ei nujerra ihan noin vain. Hän arvosti itseään ja sitä arvioi moni muukin.
Aila ei enää kuullut Karhusen murinoita, näki vain, kun osastonhoitaja jätti huoneen oven selälleen auki. Jäätyään kaksin Karhusen kanssa hän tajusi, ettei saanut kunnolla henkeä. Siinä sitä oltiin, samassa ilmassa kuin tämä energiavampyyri! Siinä tunnelmassa ei edes mustikkakeitto olisi helpottanut oloa.
Aila tuijotti kulmaan ja antoi hiljaisuuden laskeutua kuin ensipakkanen. Ei nyt varmaan työt paljon edisty.
Väsyneenä Aila olisi voinut purskahtaa itkuun, mutta päätti: No enpä anna tätä iloa Karhuselle!
Hän siirtyi ikkunan ääreen ja hetkeä myöhemmin ovi taas kävi. Karhunen tuli takaisin, tällä kertaa kädessään pullo väinönputken tinktuuraa ja kasvoillaan yhtä neuvoton ilme kuin kunnanjohtajalla budjettileikkauksia suunnitellessa.
Aila Annikki, tässä, ota vähän ja… anteeksi vain, taisit olla enemmän oikeassa tällä kertaa…
Erkki Juhani, kylmä fakta on, että sairaus pitää hoitaa ajoissa. Mut hei, meidän tehtävä on myös tarjota toivoa. Välillä se on ainoa asia mikä meillä on ja joskus siinä tapahtuu ihmeitä.
Joo, niin kai se on… Karhunen mutisi.
Tämän muutoksen näkeminen oli sama kuin keksiä uusi vastaus vanhaan kysymykseen: Miksi kananmunalla ei ole irtotakkia? Mutta Aila ei jäänyt ihmettelemään; nyt kun rauta oli kuumaa, piti takoa.
Erkki Juhani, haluaisin pysäyttää sinut tähän ei ikinä, ei koskaan sovi huutaa, eikä kyseenalaistaa kenenkään osaamista potilaan läsnä ollessa, vaikka olisi kuka tahansa vaikka Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja.
Juu, Aila Annikki, ymmärretty.
No hyvä jos ymmärretty, Aila tuumasi vilkaisten kelloaan. Päivä oli vielä alussa ja tekemistä riitti.
Tunnin kuluttua hän kävi katsomassa Vernaa. Yöpöydällä oli tuore tulppaanikimppu ja Verna hymyili.
Kuules, äsken kävi teidän ylilääkäri. Tuli oikein kukkien kanssa ja pyysi anteeksi. Ja lupasi, että tehdään kaikkemme että pääsen kuntoon!
Erinomaista! Aila hymyili ja silitti vanhan rouvan kättä. Te pääsette vielä vaikka millaisiin bileisiin. Olette meidän osaston queen bee!
Leikinlaskija, Verna nauroi.
Kuukauden päästä Verna oli tolpillaan. Lähdön hetkellä Karhunen toi suklaarasiaa ja ojensi punaisia ruusuja.
Tässä, hän sanoi vähän ujosti. Tyttärentyttärelle.
Kiitos, Verna hymyili.
Ja nämä teille. Kiitoksena ettei käy kenellekään ilmi, että minäkin osaan olla ystävällinen.
Olipa kiva yllätys! Verna totesi. Eipä kukaan ole tuonut minulle kukkia vuosiin. Kiitokset myös hienolle lääkäriporukallenne nostitte minut jaloilleni.
Melkein tekee mieleni sanoa: “Tulkaahan pian vierailulle taas”, sanoi Karhunen sitten kuitenkin. Mutta ehkäpä kuitenkin käykää vain kylässä, ette lääkärin hoitohuoneessa.
Porukka ympärillä tuijotti kuin Hirvensalmen torilla vappuaattona. “Mikähän tuulee nyt käy?” Kaikki olivat samaan aikaan hämmentyneitä, koska Karhusta ei olisi uskonut moisia sanoja.
Ailan ja Karhusen välit muuttuivat jos ei nyt ystävällisiksi niin ainakin lämpimän kollegiaalisiksi. He kävivät välillä kahvilla tai nappasivat korvapuustit sairaalan viereisessä kahvilassa, missä kaikki tiesivät kaiken kaikista.
Ei sitä onnellisuutta elämästä löydy, Karhunen purki kerran sydäntään. Ehkä siksi olen niin kireä välillä. Tuntuu ettei ehtinyt saada mitään tärkeää aikaan.
Mitä puhut? Aila hämmästyi. Olet kuitenkin päässyt urallasi vaikka minne.
Niin kai… mutta joskus sitä vain kaipaa onnea. Oli sitä joskus nuorena, mutta katosi kuin jäätelöpallo sateessa.
Ahaa, filmi alkaa pyöriä, Aila hymähti mielessään, mutta toppuutteli heti: tässä kun mies avasi sydäntään, oli parempi vaieta.
Aila huomasi yhä useammin, että alkoi pitää Karhusesta, vaikka se kuulosti yhtä uskomattomalta kuin se, että sauna olisi keksitty Ruotsissa.
Ailan ja Karhusen yhteydenpito ei jäänyt henkilökunnalta huomaamatta, mutta kukaan ei viitsinyt levittää juoruja; Lehtonen oli tunnetusti suoraselkäinen nainen ja Karhusesta kukaan ei saanut romanttista pelimiestä.
Mitä sinä olet Karhuselle tehnyt? kysyi kerran sairaanhoitaja Selja, kun naiset istuivat keittolan kahvipöydässä. Mieshän hymyili! Ei nyt leveästi, mutta kuitenkin…
Viikon lopuksi lääkäri- ja hoitajaporukka järjesti aina iltapäiväteet, johon kaikki toivat parhaat reseptit kotoa: karjalanpiirakoita, pannukakkua, pullaa ja tietenkin hilloja, joita keittiöpäällikkö Irma keitteli. Istuttiin sairaalan köökin pöydän ympärillä kuin konsanaan sukujuhlissa.
Nytkin naiset hörppivät Irman luumuhilloteetä ja tuijottivat Ailaa odottaen salaisuuden paljastumista.
Ei siinä mitään ihmeellistä ole, Aila pyöritteli päätään. Kaikki riippuu siitä, kuinka itse uskoo itseensä. Jos seisoo omien jalkojensa päällä, mikään ei horjuta, ei edes Karhunen.
Sinulta se sujuu, epäili nuori laitosapulainen Leena. Mutta minä, pieni siivooja, en kykene samaan. Karhunen saa minut aina tärisemään.
Ehei, Aila sanoi päättäväisesti. Jokaisella on oikeus arvostaa itseään, oli sitten laitosapulainen tai päällikkö. Itsevarmuus on kaikille sallittu etu.
Totta, nyökkäsi psykiatri Helena. Energiavampyyrit nimittäin eivät halua olla tekemisissä sellaisten kanssa, jotka eivät anna ottaa energiaansa.
Ehkä Karhunen vain on yksinäinen, mietti keittäjä Ritva.
Kaikki nyökyttelivät paitsi Aila, jolla oli varmemmat faktat.
Tytöt, olenko myöhässä? huusi vahtimestari Eila ovella.
Et ollenkaan, totesi Helena. Juorutaan vaan Karhusesta.
Ai, no sitten varmaan tiedätte! Eila kiljahti.
Mitä muka? naiset huusivat yhteen ääneen.
Karhunen menee naimisiin! ilmoitti Eila voitonriemuisena.
No jo on!
Pakkasessa on varmasti helleaalto!
Ihan totta?
Kyllä vain.
Aila, älä sano ettet tiennyt mitään, irvisteli keittiöpäällikkö Irma.
Enpä tiennyt, Aila pudisti päätä hämmentyneenä. Ei olla tunteista Karhusen kanssa juteltu.
Eipä yllätä tuollaiset Karhuset eivät heti inhimillisiä puoliaan näytä, totesi psykologina Tamara.
Totta puhuvat, Aila mietti. Mistähän Eila sai tietää? Ja kuka lienee morsian?
Kuka se morsian sitten on? Leena sanoi ääneen Ailan ajatukset.
En ihan varmaksi osaa sanoa, mutta joku potilas kuulemma, Eila vastasi kaataen teetä.
No jo on aikoihin eletty! Ritva myhäili. Aila hymähti. Taisipa arvailla oikean henkilön.
Voisiko tällainen uutinen kuitenkin vaatia juhlamaljaan muutakin kuin teetä, ehdotti Aila. Kyllä pullo poronmarjaviiniä sopisi juhlaan.
Idea otettiin vastaan kuin ilmainen lounaalla: naiset kilistelivät rakkaan Karhusen tulevalle onnelle. Jos vaikka uusi siviilisääty tekisi miehestä edes hieman vähemmän ukkosta.
Seuraavana päivänä Ailan kahvikuppi höyrysi, kun Karhunen saapui paikalle. Sulhanen näytti kirkkaalta kuin euro kolikkopöydän päällä. Aila ei paljastanut tietävänsä Karhusen suunnitelmista hänellä oli varmasti valtava tarve kertoa uutinen itse.
Oletpa säteilyt näkoinen tänään, Erkki, Aila hymyili.
Kyllä nyt tietää olevansa elossa! Menen naimisiin, Aila Annikki!
Oho, no kenen kanssa, jos saa kysyä? Toivottavasti nainen on ihana?
On, paras maailmassa minulle ainakin, Karhunen vakuutti.
Mutta kuka siis? Vai onko salaisuus?
Eipä mitään salaamista Verna tietenkin! Se sama, jonka takia silloin sättäsit minua ihan perusteellisesti. Tykkäsin hänestä, päätin toimia, löysin hänen yhteystietonsa ja kävin potilaskampanjan varjolla kylässä.
No johan on salapoliisi, nauroi Aila. Hienoa valintaa!
Kiitos, olen samaa mieltä. Ja haluaisin kutsua sinut ja perheesi häihin. Ilman sinua tämä ei olisi tapahtunut. Sinun pitäisi olla diplomaatti.
No älä nyt! Jos kaksi on tarkoitettu kohtaamaan, niin kyllähän niin tapahtuu.
On pakko todeta, sulhasen puku sopi Karhuselle kuin mustikkamaito rukiiseen puuroon. Morsian näytti upealta: Verna oli leikannut hiuksensa polkaksi, värjännyt ne kastanjanruskeiksi ja nuorentunut kuin olisi viettänyt pari vuotta lomalla Kanarialla. Niin kiitollinen hän oli Ailalle, ettei sanoilla ollut rajaa.
