Mitä kauemmas, sitä rakkaammaksi
Kuulepas, rakas lapsenlapseni! Jos minä kerran olen teille näin suuri riesa, niin vaihtoehtoja ei ole kuin yksi. En mene enää kummankaan tyttären luo, enkä aio kierrellä ystävien enkä tuttavien nurkissa. Eikä minun tarvitse mitään uutta ukkoa etsiä! Ajatella, että olette keksineet naittaa minut vanhoilla päivilläni!
Mummo, tätähän minä ja äiti ollaan sinulle koko ajan sanottu! Mene palvelutaloon. Siinä ei ole mitään mutkikasta kirjoita talo minun nimiini, äiti järjestää sinulle siellä huoneen. Et olisi yksin, naapureita olisi lähellä, ystäviä, eikä sinusta olisi enää vaivaa meille.
En lähde minnekään omasta kodistani. Kuuntele tarkkaan, Valtteri. Jos minä olen sinulle näin kynnyskivi, niin ovesta ulos ja seitsemälle tuulelle. Sinä olet nuori, järkeä päässä etsi vuokra-asunto ja elä niin kuin itse tahdot! Jos ei opiskella huvita, mene töihin. Voi vaikka joka päivä tuoda uuden typykän taloon! Minä olen vanha ihminen, ensi kuussa täytän 65, kaipaan vain rauhaa ja hiljaisuutta.
Nyt riittää olen kiertänyt vuosia, nyt on aika palata kotiin. Ei se ole oikein, että te ajatte minut pois omasta kodistani ja elätte minun eläkkeelläni näiden tyttöystävien kanssa. Ei se eläkekään veny loputtomiin. Annan viikon aikaa. Jos et löydä asuntoa, niin kaverien, tyttöystävien tai sen sinun no mikä sen nimi taas onkaan, kun aina unohdan luo vaan, kunhan tänään et enää tänne astu. Ajatella, milloin ollaan vävyehdokasta minulle etsimässä, milloin hoivakotiin passittamassa!
Ärtynyt Valtteri yritti vielä sanoa jotain, mutta Lidia ei enää kuunnellut, marssi ääneti omaan kamariinsa ja sulki oven perässään. Päätä jyskytti. Olisi pitänyt ottaa särkylääke, mutta vesi oli keittiössä, eikä oikein huvittanut kohdata Valtteria. Vilkaistuaan huonettaan Lidia huomasi muovipullon, jossa oli vähän kivennäisvettä jäljellä. Siitähän saa juuri tarvittavan hörpyn.
***
Lidia ei ollut itsekään odottanut näin vakuuttavia sanoja lähtevän itsestään. Mutta se oli jo aikakin kaikki se vuosien katkeruus ja purnaaminen, minkä oli niellyt, nyt purkautui. Kaksi pitkää vuotta oli hyppinyt tyttärien ja heidän perheidensä pillin mukaan, aina soiton tullessa ensin toisen luo, sitten toisen. Ja kun ensimmäinen eiköhän sitä ole jo kyläilty -vihjailu tuli, taas laukut mukaan ja kotiin.
Nyt Valtteri, parikymppinen laiskimus pyöri mummonsa mökissä. Tyttöystävät vaihtuivat tiheään milloin rakkaus oli Jonna, milloin Annika, milloin Vilma; mummo oli vain este seinän takana, hengitti liian äänekkäästi ja rikkoi tunnelman.
Mummo, voisitko joskus mennä vaikka kylään, niin saataisiin olla vaikka Daanan, Ilonan tai Venlan kanssa kahdestaan
Niin Lidia meni milloin serkulleen, milloin hyvältä ystävälle, milloin entiselle työkaverille, viipyi iltaan asti, ettei häiritsisi nuoria. Ensin nämä visiitit olivat kaikille mieluisia, mutta kun niistä tuli arkipäivää parikin kertaa viikossa, ilo muuttui epämukavuudeksi Lidia näki muidenkin väsyvän hänen seuraansa.
***
Sitten juuri kun muut kyläpaikat alkoivat ehtyä, vanhempi tytär sai vauvan. Elämä Helsingissä, asuntolainan kanssa, koululaislapsi ja lyhyt vanhempainvapaa apu oli enemmän kuin tarpeen.
Lidia muutti tyttären luo. Alkuun kaikki oli hyvin lämpimiä illallisia, siisti koti, onnelliset lapset. Mutta parin kuukauden päästä vävy joka oli vain kymmenen vuotta miniää vanhempi alkoi narista.
Lidia, ei näitä lenkkimakkaroita kannata ostaa, vaikka kuinka halvalla saisit. Miten niillä pärjää, sinähän olet kuitenkin kotona, voisit tehdä kunnon ruokaa, lihapullia tai vaikka pyttipannua
Lidia, lihapullat on jees, mutta kyllä kuluu liikaa rahaa ruokaan ja siivoukseenkin! Pitäisi olla säästäväisempi!
Lidia, en kai minä mikään lehmä ole, että pelkällä salaattilla eläisin? Säästäminen on hyvästä, mutta ei nyt ihan näin lihaa pitäisi olla enemmän!
Kaikesta tuli sanomista. Lidia, kun kerran kotona oli, olisi muka voinut myös opettaa vanhinta lapsenlasta, ei tarvitsisi palkata edes koulunkäynninohjaajaa. Puhelimessa puhumisestakin tuli noottia ei täällä tarvitse juoruta koko päivää.
Ja vanhin lapsenlapsi tyttö tokaluokalla kyllä riitti häneltäkin luonnetta. Mummo nolaa vaatteillaan, häpeää aiheuttaa koulussa. Ja kaikkea sai mummo kuulla: Miksi tulit meidän luo? Sinullahan on oma mökki maalla, mene sinne ja pääse komentamaan siellä!
Lidia nieleksi kaiken. Osteli parhaan lihan vävylle omista vähistä eläkkeistään, antoi lapsenlapselle pikkurahaa häpeää hyvittääkseen, ja siirsi loputkin eläkkeestään Valtterin tilille, että sähkölaskut ja vedet tuli maksettua.
Tyttärelle valittaminen oli turhaa. Tytär rakasti miestään, ei uskaltanut vastata miehelle sanaakaan. Olihan siitä vävystä jo Anttiin asti tullut isä lapsillekin. Joskus, kun vävyä ei ollut kotona, tytär tokaisi ohimennen, että koita kestää, äiti, tämä on minun parhaakseni. Asia oli sillä kuitattu.
Kun pikkuinen lapsenlapsi meni päiväkotiin, Lidialle ei enää ollut tarvetta. Vävykirous sanoi suoraan: Kiitos Lidia, nyt pärjätään voit lähteä kotiisi.
Lidia lähti kotiin onnellisena. Vihdoin saisi olla oma emäntänsä: mennä nukkumaan ja herätä milloin tahtoi. Mutta turha toivo Valtteri oli pesiytynyt taloksi eikä yksin, vaan uuden tyttöystävän kanssa. Talo täynnä pölyä, sähkölaskut rästissä, sähkö katkeamassa, eikä vettäkään maksettu.
Mummolla ei ollut vaihtoehtoja, lainasi rahaa kulutusluotolla ja maksoi velat. Laittoi kodin kuntoon. Ja kuinkas ollakaan, Valtteri valitti taas: talo on pieni, kaksi huonetta ei yhtään omaa rauhaa, kun mummo rassaa ja köhii toisella puolella seinää. Samaan aikaan nuorempi tytär pyysi apuun vauvan kanssa.
Mihin sitä olisi voinut jäädä? Pakkasi kassit ja lähti. Kolme kuukautta ja tunsi taas olevansa turha. Ei jaksanut odottaa, että pyydettäisiin poistumaan, vaan palasi omaan kotiinsa. Ja taas Valtteri nurisi.
Ehkä Lidia olisi jaksanut tätä kaikkea vielä, ellei sitten olisi sattunut yhtä juttua hänen palattuaan kotiin. Hän putsasi taas talonsa, maksoi kaikki laskut ajallaan, mutta mummon läsnäolo häiritsi taas Valtteria.
***
Valtteri, lähden illalla käymään ystävättäreni Kirsin luona, hänellä on syntymäpäivät, tulen myöhään kotiin. Laittakaa ovi lukkoon, minä tuun takaoven kautta etten herätä teitä.
Mikset voisi jäädä sinne yöksi? Joudut kuitenkin kolistelemaan kotiin. Olisit siellä pari päivää, saisimme olla rauhassa.
Miten te ehditte minusta kyllästyä, olen ollut kotona vasta viikon.
No, viikko on sekin jotakin. Et siis jää sinne?
En, tulen kotiin.
Juhlat olivat täydessä vauhdissa. Ensin istuttiin kahvilassa, sitten läheisimmät jatkoivat Kirsin kotiin muisteltiin nuoruutta, silmät kostuivat ilosta. Kukaan ei puhunut ongelmista. Lidia oli juuri lähdössä, kun Kirsille soitettiin. Kurkaisi Lidiaan, meni verannalle puhumaan, ja pian palasi.
Sinun tytärsi Henna soitti, Kirsi sanoi hiljaa.
Mitä on tapahtunut? Miksei hän soittanut minulle onko kaikki hyvin? Lidia tarttui puhelimeen, mutta Kirsi pysäytti heti.
Älä soita, Lidia. Kaikki on hyvin, mutta Henna pyysi, että jäisit tänne yöksi.
Yöksi? Miksi ihmeessä? Kerroinhan Valtterille, että tulen kotiin!
Valtteri oli soittanut äidilleen ja ilmoittanut, että heidän täytyy saada olla kahden, sinä häiritset heitä. Siksi Henna laittoi minulle viestin. Jää tänne, anna nuorten olla vähän rauhassa kerro samalla, mitä teille kuuluu.
Ei meille mitään kuulu, kaikki on hyvin.
Kuule, Lidia, jos kaikki olisi kuten pitää, niin eiväthän lapset vieraille soittelisi ja pyytäisi ottamaan äitiä yöksi luo. Viime viikollakin Henna kyseli, olisiko minulla ketään papparaisen tuttua, jolla olisi asunto voisi muka Valtterikin mennä naimisiin, kun sinä olet koko ajan heidän niskassaan. Jospa löytäisit jonkun ja muuttaisit, kun palvelutaloon et suostu muuttamaan…
Lidia kertoi kaiken. Kuinka ei kelvannut vanhemmalle tyttärelle, eikä nuoremmallekaan, eikä ollut tervetullut kotiinsa. Ja että Valtteri syyttää häntä omien onniensa esteeksi toinen vuosi jo menossa, että omassakin kodissa on ulkopuolinen…
En ole Kirsikään oma kotini emäntä. Kun Valtteri pääsi lukiosta, ajoi heti Hennan luo Helsinkiin. Siellä pian kävi selväksi, ettei vävy häntä kaivannut. Valtteri tuli takaisin minun nurkkiini. Ei armeijaan, ei opiskelemaan. Koulun aikana Henna auttoi rahallisesti, muttä heti kun Valtteri täytti kahdeksantoista ja tukia ei tullut, poika jäi minun eläkkeeni varaan.
Lidia ei jäänyt Kirsille yöksi, vaan lähti kotiin. Ja kun palasi, kaikki patoutuneet sanat tulivat kerralla ulos Valtterille.
Valtteri soitti äidilleen ja valitti, että mummo on tullut hulluksi ja ajaa häntä pois. Henna yritti soittaa Lidialle ja nuhdella, mutta Lidia kertoi hänelle saman totuuden kuin pojallekin.
Niin Valtteri lähti pois mummonsa kotoa sanoen, ettei tule apuun, eikä jalallaan enää astuisi. Lidia jäi yksin, mutta hänelle se yksinäisyys oli suuri helpotus viimein sai hengittää rauhassa. Olihan koko elämänsä kulkenut muiden tahtiin. Tyttäret kasvoivat, eivät koskaan hyväksyneet muita hänen rinnalleen. Kun mies kuoli, selvisi yksin, kaiken voimalla.
Hänen toiveensa oli aina ollut hyvä elämä perheelle, mutta vahingossa kasvoi vain joukko vaativia huollettavia. Eihän se ole oikein, että vanha ihminen ajetaan loppupeleissä pois omasta kodistaan. Mikä elämä se semmoinen on, kun edes omassa kodissaan ei saa olla rauhassa?
Ajan mittaan Valtterikin tuli hakemaan anteeksi Lidia oli antanut anteeksi jo aikaa sitten, mutta ei päästänyt enää asumaan. Vierailla saa, joka päiväkin, mutta yhdessä ei enää asuta. Nuorilla on omat kuviot, mummolla rauha tarpeen.
Tyttäretkin soittelevat, pyytävät apuun lapsenvahtina. Lidia on päättänyt: tuokaa lapset tänne maalle, mielellään hoidan. Täällä on puhdas ilma, rauha ja omassa kodissa hän on vihdoinkin emäntä. Kukaan ei määräile, miten elää.
Mitä kauemmas, sitä rakkaampi, Lidia sanoo. Ja ehkäpä hän on oikeassaUlkona kevät tuoksui jo ovella, vaikkei maa vielä ollut kokonaan sulanut. Lidia avasi ikkunan ja antoi lintujen laulun virrata sisään, levitti pöydälle pitsiliinan ja keitti vahvaa kahvia juuri sellaista, josta tiesi lastensa nurisevan, mutta jolla mummon sydän kävi tasaisesti.
Monta iltaa hän istui hiljaisessa tuvassaan muistellen vuosikymmeniä lapsuuden kirkasta valoa, isän hyräilyä, miehen karheaa kättä. Valtteri vilkasti joskus pihan ohi pyörällä, heilautti kättään arkana, mutta ei koskaan tullut sisään pyytämättä. Tytärten kanssa puhelut olivat kiireisiä, mutta lämpimiä. Lapsenlapset toivat kirjeitä, piirroksia, välillä leikkivät portailla kotitalon varjossa.
Yhä useammin Lidia huomasi hymyn viipyvän kasvoillaan pidempään kuin surun. Hän vei kukkia pihaan, hoiti omenapuuta, leipoi pullaa vierasvaraksi. Hän ei enää väistänyt peiliä sieltä katsoi nainen, joka oli ensin äiti, sitten mummo, ja viimein vain itselleen riittävä.
Eräänä iltana postilaatikko kolahti, ja Lidia löysi pienen kortin. Sen kannessa oli vaaleanpunaisia omenoita, ja sisällä epätasaisin kirjaimin:
Rakas mummo, tuuthan taas meille kylään, mut älä jää. Parempi kun oot siellä, niin voidaan tulla ja lähtee milloin halutaan. Täällä kaikki muistaa sun pullat. T: Ilona ja pojat
Lidia naurahti tuo oli kuin suoraan hänen omista sanoistaan. Sulki kortin ja asetti sen pöydälle.
Niin hän hymyili, käänsi katseensa iltaan, ja tiesi, että elämässä on hetkiä, jolloin kaikkein kauneinta on vain saada olla kotona vaikka välillä, muiden silmissä, vähän kauempanakin.
Ja siinä rauhassa, omien seinien keskellä, kaikki rakkaus asettui oikeisiin mittasuhteisiin: kun on saanut tarpeeksi etäisyyttä, sydän muistaa kaiken sen hyvän, miksi perheestä lopulta pitää.
