Vanhus nousi vaivalloisesti sängystä ja kulki seinästä tukea ottaen viereiseen huoneeseen. Yövalon kajossa hän siristi silmiään ja katsoi vuoteessa makaavaa vaimoaan: ”Ei liiku! Onkohan kuollut? – laskeutui polvilleen. – Taidanpa hengittää kuitenkin.” Nousi ylös ja vaappui hitaasti keittiöön. Joi vähän piimää, kävi vessassa ja palasi omaan huoneeseensa. Makasi sängyssä, unta ei tullut: ”Meillä Lenan kanssa on molemmilla ikää jo yhdeksänkymmentä. Miten pitkään ollaankaan eletty! Kohta on lähtö edessä, eikä ketään lähellä. Tytär, Natali, kuoli ennen kuuttakymmentä. Maksim kuoli vankilassa. Onhan Oksana-lapsenlapsi, mutta hän asuu Saksassa jo kaksikymmentä vuotta. Ei muista meitä vanhuksia. Sillä taitaa olla jo omat isoksi kasvaneet lapsetkin.” Nukahti huomaamattaan. Heräsi siihen kun joku kosketti kättä: – Konsta, oletko elossa? – kuului heikko ääni. Avasi silmät. Vaimo kumartui hänen ylleen. – Sinäkö se, Lena? – Katsoin kun et liikkunut. Säikähdin, ajattelin että kuolit. – Elossa vielä! Mene nukkumaan! Kuului laahaavia askelia. Keittiön valo napsahti päälle. Elena Ivanovna joi vettä, kävi vessassa ja meni omaan huoneeseensa. Kävi vuoteelle: ”Näin se joskus käy – herään, ja toinen on kuollut. Mitä teen silloin? Tai ehkä lähden itse ennen. Konsta on jo järjestänyt meille hautajaisetkin. Enpä olisi uskonut, että sellaisenkin voi hoitaa etukäteen. Toisaalta hyvä niin, kuka meidät muuten hautaisi? Oksana on unohtanut meidät kokonaan. Naapuri Pauliina vain käy apuna. Hänellä on meidän avainkin. Ukko antaa hänelle kymppitonnin eläkkeestä. Hän hoitaa ruoat ja lääkkeet. Ei meille rahaakaan enää mihinkään kulu. Eikä me tällä iällä enää neljännestä kerroksesta alas omina voimin pääsisi.” Konsta heräsi, aurinko paistoi ikkunasta sisään. Käveli parvekkeelle. Näki vihreäksi levinneen tuomenlatvuksen. Hymy nousi kasvoille: ”Jopa selvittiin kesään asti!” Lähti katsomaan vaimoaan. Tämä istui vuoteellaan mietteissään. – Älä sure, Lenka! Tule, näytän jotain. – Voi kun ei olisi yhtään voimia… – vaimo nousi vaivoin vuoteelta. – Mitäs olet keksinyt? – Tule vain! Talutti vaimon parvekkeelle. – Katso, tuomi on jo vihreä! Ja sinäkin sanoit ettei kesään asti päästä. No mutta – – Niinpä, ja aurinkokin paistaa! Istuutuivat yhdessä parvekkeen penkille. – Muistatko kun kutsuin sinut elokuviin sillon kouluaikana? Sinä päivänä tuomikin oli tuoreessa lehdessä. – Voisiko sellaista unohtaa? Kuinka kauan siit’ onkaan? – Yli seitsemänkymmentä vuotta… Seitsemänkymmentäviisi. Istuskeli siinä pitkään nuoruutta muistellen. Paljon unohtuu iällä – joskus jopa eilinenkin, mutta nuoruutta ei koskaan. – Jopas höpöteltiin! – vaimo havahtui. – Eikä ole vielä edes aamupalaa syöty. – Lena, keittäisitpä oikein hyvää teetä! Tuo iänikuinen yrttitee alkaa jo kyllästyttää. – Eihän meille kunnon teetä suositella. – Keitä edes laihempaa ja pistä vähän sokeria. Konsta joi miedon teen, haukkasi pienen juustoleivän, muistellen aikoja kun tee oli makeaa ja vahvaa, ja aamupalalla leivonnaisia ja blinejä. Naapuri saapui, hymyili hyväksyvästi: – Millainen päivä teillä? – Mitäpä yhdeksänkymppisillä muuta kuin hyvin, – ukko virnisti. – Jos jaksat vitsailla, kaikki on kunnossa. Mitä kaupasta tuon? – Pauliina, osta meille lihaa! – Konsta pyysi. – Eikö se ole teille kiellettyä? – Kanaa sentään saa. – No, ostan ja keitän teille kanakeiton nuudelilla! – Pauliina, tuo vielä jotain sydänlääkettä, – vanhus pyysi. – Teillehän toin just. – Ne on jo loppu. – Pitäiskö kutsua lääkäri? – Ei tarvetta. Pauliina siivosi pöydän, tiskasi astiat ja lähti. – Lena, mennään parvekkeelle, – Konsta ehdotti. – Lämmitellään vähän auringossa. – Mennään! Ei täällä tukalassa huoneessa jaksa istua. Pauliina tuli, toi puurot parvekkeelle ja alkoi keittää lounaskeittoa. – Onpa hyvä ihminen, – Konsta totesi. – Mitä meistä tulisikaan ilman häntä? – Ja silti saat pienen summan palkkioksi. – Mehän siirrettiin asunto hänelle testamentilla. Ja notaarilla vahvistettiin. – Pauliina ei sitä tiedä. Istuskelivat parvekkeella lounaaseen asti. Lounaalla oli kana-keittoa, maukasta, hienoksi silputtuine lihoineen ja muussattua perunaa: – Sitä samanlaista tein Nataliille ja Maksimille kun olivat lapsia, Elena Ivanovna muisteli. – Nyt meillä muukalaiset keittelee ruuat, – Konsta huokaisi raskaasti. – Se taitaa olla meidän osa, Konsta. Kun me kuollaan, ei kukaan itke. – Sitä se vanhuus on, Lena. Mennään vähän lepäämään. – Niinhän sitä sanotaan: vanha kuin lapsi. Syödään sosekeitot, päivänokoset, välipalat. Konsta torkkui hetken mutta uni ei ottanut tullakseen. Meniköhän sää pilalle? Käveli keittiöön, jossa kaksi mehulasia odotti valmiina Pauliinan toimesta. Otti lasit ja vei vaimolle: – Mikäs sun mieli on, Lena? Ota vähän mehua! Vaimo otti kulauksen: – Etkö mekään saa nukuttua: – Sää vaihtuu, paineet heittää. – Samaa minäkin tuntenut. Taitaa olla vähän aikaa enää jäljellä täällä, – vaimo huokaisi raskaasti, – Hautaa minut sitten kunnolla. – Älä hulluttele, miten sinutta eläisin? – Jompikumpi meistä joka tapauksessa lähtee ensin. – Nyt riittää! Mennään parvekkeelle! Istuskelivat ulkona iltaan asti. Pauliina teki rahkapannareita, söivät ja istahtivat katsomaan televisiota. Joka ilta katsottiin ennen nukkumaanmenoa tv:tä, mieluummin vanhoja kotimaisia komedioita ja piirrettyjä, uudet elokuvat eivät enää auenneet niin hyvin. Tänä iltana katsoivat vain yhden piirretyn. Elena Ivanovna nousi: – Menen nukkumaan, väsymys painaa. – Menen minäkin sitten. – Anna kun katson sinua tarkkaan, – vaimo pyysi yllättäen. – Miksi? – Ihan vain katson. Katsoivat pitkään toisiaan, muistellen varmasti vuosia, kun kaikki oli vielä edessä. – Mennäänpä saattamaan sinut vuoteeseen. Elena Ivanovna tarttui miehensä käsivarteen ja he kulkivat hitaasti yhdessä. Konsta peitteli rakkaansa ja palasi omaan huoneeseensa. Raskas tunne painoi sydäntä, uni ei tullut. Luuli ettei nukkunut lainkaan, mutta kello näytti kahta yöllä. Nousi ja meni vaimon huoneeseen. Lena makasi silmät auki, tuijotti kattoon: – Lena! Tarttui käteen, se oli kylmä. – Lena, mitä… Le-e-na! Yhtäkkiä henki ei kulkenut itselläkään. Pääsi vaivoin omaan huoneeseen, haki valmiiksi laitetut paperit ja laski ne pöydälle. Palasi vaimon vuoteelle, katsoi tämän kasvoja pitkään. Sitten kävi viereen ja sulki silmänsä. Näki Lenansa nuorena ja kauniina, kuten 75 vuotta sitten. Hän kulki kohti kaukaista valoa. Ryntäsi perään, sai tämän kädestä kiinni… Aamulla Pauliina tuli makuuhuoneeseen. He makasivat vierekkäin, kasvoillaan samanlaiset rauhalliset, onnelliset hymyt. Tultuaan tolkkuihinsa Pauliina soitti ambulanssin. Saapunut lääkäri katsoi heitä ja pudisti päätään: – Kuolivat yhdessä. Taisivat rakastaa toisiaan kovasti. Heidät vietiin pois. Pauliina lysähti tuolille ja huomasi pöydältä hautajaispaperit ja… testamentin omalle nimelleen. Hän painoi päänsä käsiinsä ja itki.

Vanhus nousi vaivalloisesti sängystä ja nojasi seinään, kun käveli naapuri huoneeseen. Yövalon himmeässä valossa hän katseli likinäköisin silmin vuoteella makaavaa vaimoaan:
“Eipä liiku! Jospa olisi jo kuollut? Hän laskeutui polvilleen. Mutta kyllä kai hengittää vielä.”
Hän nousi ylös ja laahusti hitaasti keittiöön. Join piimää, kävin vessassa. Ja sitten takaisin omaan huoneeseen.
Asetuin sänkyyn. Uni ei tule:
“Meillä on Anjan kanssa jo molemmilla yhdeksänkymmentä vuotta mittarissa. Kyllä tässä on eletty! Pian kai vuoro lähteä, ei ole enää ketään ympärillä. Tytär, Marjatta, kuoli alle kuudenkymmenen. Pekka kuoli vankilassa. Onhan vielä lapsenlapsi, Salla, mutta hän asuu Saksassa jo parikymmentä vuotta. Ei muista isovanhempiaan. Varmaan hänelläkin omat lapset isoja jo.”
Huomaamatta nukahdin.
Heräsin, kun joku kosketti kättä:
– Oletko elossa, Kalevi? Vaimon hiljainen ääni kuului.
Avasin silmät. Vaimo kumartui ylleni.
– No Anja, mitä nyt?
– Katselin, kun et liikkunut. Pelästyin, että olisit kuollut.
– Elossa vielä! Mene takaisin nukkumaan!
Vaimon askeleet raahasivat keittiöön. Kuului valokatkaisija.
Anja joi vettä, kävi vessassa ja palasi omaan huoneeseensa. Kellahti sänkyyn:
“Jospa joskus herään, eikä hän enää herää. Mitä minä oikein teen sitten? Tai ehkä kuolen ensin itse. Kalevi on jo hoitanut meidän hautajaisetkin valmiiksi. Kuka olisi uskonut, että sellaisenkin voi järjestää etukäteen. No, hyvä niin, kuka meidät muuten hautaisi? Lapsenlapsi ei ole koskaan yhteydessä. Naapuri Liisa käy välillä. Hänelle on jäänyt avain meidän asuntoon. Kalevi antaa kymmenen tuhatta meidän eläkkeestä kuukaudessa. Liisa ostaa ruoat ja lääkkeetkin. Mihinkäs me niitä rahoja laitetaan? Eikä neljännestä kerroksesta enää kannata omin päin lähteä alas.”
Kalevi avasi silmänsä, kun auringonsäde paistoi ikkunasta. Hän meni parvekkeelle. Näki vihreät tuomenlehdet. Hymy nousi kasvoille:
“Että sitä elossa ollaan ja kesä tuli taas!”
Kävin hakemassa Anjan mukaan, joka istui mietteliäänä sängyllään.
– Anja, älä nyt murehdi! Tuupa, näytän sulle jotakin.
– En kyllä enää jaksa. Anja nousi vaivoin. Mitä keksit nyt?
– Mennään vaan!
Talutin hänet varovasti parvekkeelle.
– Katso, tuomi jo vihertää! Ja sinäkin sanoit ettei nähdä kesää enää. Tässä sitä ollaan!
– Niin on, oikeassa olet! Ja vielä aurinkokin paistaa.
Istuutuivat parvekkeen penkille.
– Muistatko, kun vein sinut elokuviin silloin kouluaikana. Silloinkin tuomi kukki.
– Sitä ei voi unohtaa. Kuinka monta vuotta siitä onkaan?
– Yli seitsemänkymmentä… Seitsemänkymmentäviisi.
Istuttiin siinä kauan, nuoruutta muistellen. Vanha pää unohtaa paljon, joskus eilisenkin, mutta nuoruuden muistot ei katoa.
– No nyt ollaan jaariteltu tarpeeksi! vaimo havahtui. Eikä olla vielä edes syöty aamupalaa.
– Anja, laita hyvää teetä! En enää jaksa juoda noita yrttejä.
– Ei meille saisi muuta.
– Laita vähän ohutta teetä, ja lusikallinen sokeria.
Nautin laihaa teetä ja pientä juustovoileipää, ja muistin ajat jolloin tee oli vahvaa ja makeaa, vielä pitsan tai piirakan kera.
Liisa, naapuri, tuli kylään. Hymyili hyväksyvästi:
– No mitenkäs täällä jaksetaan?
– Mitenkäs sitä tässä yhdeksänkymppisenä jaksaisi? vitsailin.
– Jos jaksat vielä vitsailla, niin kaikki on hyvin. Tuonko jotain kaupasta?
– Liisa, tuo kanaa! pyysi Kalevi.
– Eihän teille kovin rasvaista sovi.
– Kana on kevyttä kyllä.
– No, tuon kanaa ja teen teille keittoa nuudelilla!
– Sitten tuothan taas lääkettä sydämeen, – pyysi Anja.
– Toinkin juuri eilen.
– Eivät ne kauan kestä.
– Pitääkö tilata lääkäri?
– Ei tarvitse vielä.
Liisa siivosi pöydän ja tiskasi. Lähti sitten.
– Anja, mennään parvekkeelle, – ehdotin. Aurinko paistaa sopivasti.
– Mennään vaan, ei täällä sisällä viihdy.
Liisa tuli takaisin, astui parvekkeelle:
– Taidatte tykätä auringosta.
– Onpa hyvä täällä, Liisa! Anja hymyili.
– Tuo teille puuron tänne ja kohta alan keittää keittoruokaa.
– Hyvä nainen tuo Liisa on, – katselin hänen peräänsä. Mitä me tehtäisiin ilman häntä?
– Ja sinä annat hänelle vain kymppitonnin kuussa.
– Ollaanhan me annettu asuntokin hänelle testamentissa, ja se on jo virallisesti tehty.
– Eihän Liisa sitä tiedä.
Istuttiin parvekkeella lounaaseen asti. Lounaaksi oli kanakeittoa, maukasta, silputulla kanalla ja survoisella perunalla:
– Sitä minä tein myös Marjatalle ja Pekalle, kun olivat pieniä, – muisteli Anja.
– Nyt meillä vanhoilla laittaa ruokaa muut huokaisin.
– Sellainen kohtalo meille tuli, Kalevi, kai tämäkin pitää kestää. Kun kuollaan, ei kukaan jää meitä kaipaamaan.
– Riittää jo, Anja, ei murheita. Mennään päiväunille!
– Kalevi, kyllä ne on oikeassa kun sanovat: Vanhus on kuin lapsi. Meillä on kaikki niin kuin lapsilla: sosekeittoa, päiväunet ja välipala.
Nukuin hetken, mutta uni ei tullut kunnolla. Sää kai muuttuu? Kävin keittiössä. Pöydällä oli kaksi lasia mehua Liisa oli laittanut valmiiksi.
Otin molemmat ja vein varovasti Anjalle, joka istui mietteliäänä sängyllä ja katseli ikkunasta:
– Miten jakselet? hymyilin. – Ota mehua!
Hän otti, joi kulauksen:
– Sinäkään et saa unta?
– Ilma painaa ja verenpaine vaihtelee.
– Minullakin on ollut outo olo aamusta asti, – Anja pudisti päätään kuin hyväksyen kohtalonsa, – Eipä taida enää kauan olla aikaa jäljellä. Hautaa minut hyvin.
– Älä puhu sellaista, Anja! Mitä minä teen ilman sinua?
– Jompikumpi meistä kuitenkin ensin lähtee.
– Pois moiset puheet! Mennään parvekkeelle!
Istuttiin siellä iltaan asti. Liisa keitti rahkalettuja. Syötiin ja alettiin katsoa televisiota. Katsottiin joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Uusien elokuvien juonet hämärtyivät helposti, joten katsottiin vanhoja komedioita ja animaatioita.
Tänään katsottiin yksi vanha animaatio. Anja nousi:
– Menen nyt nukkumaan. Olen väsynyt.
– Minäkin taidan mennä.
– Katsotaanpa vielä tarkkaan toisiamme, – Anja pyysi yllättäen.
– Miksi?
– Ihan vain katsotaan.
Katsoimme kauan toisiamme. Ehkä muistelimme nuoruutta, kaikkea mikä oli edessä silloin.
– Mennään, talutan sinut omaan sänkyysi.
Anja tarttui käteeni ja lähdimme hitaasti. Peittelin hänet huolellisesti ja lähdin omaan huoneeseeni.
Sydän oli raskas. En meinannut saada unta.
Tuntui etten nukkunut lainkaan, mutta kello näytti kahta yöllä. Nousin, menin katsomaan vaimoa.
Hän makasi silmät auki katsoen kattoon:
– Anja!
Tartuin hänen käteensä. Kylmä.
– Anja, älä nyt! Anja!
Yhtäkkiä hengitys ei enää kulkenut. Pääsin vaivoin omaan huoneeseen. Otin esille valmiit paperit ja laitoin pöydälle.
Palasin vaimon luo. Katselin pitkään hänen kasvojaan. Sitten asetuin vierelle ja suljin silmät. Näin Anjani nuorena, kuten seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Hän kulki kohti valoa kaukana. Lähdin hänen peräänsä, otin kädestä…
Aamulla Liisa astui sisään. Löysi meidät vierekkäin vuoteessa. Kasvoilla lepäsi sama autuas hymy.
Rauhoituttuaan Liisa soitti ambulanssin.
Lääkäri katsoi heitä, pudisteli päätään ihmeissään:
– Lähivät yhdessä. Taidettiin rakastaa paljon.
Heidät vietiin pois. Liisa lysähti tuolille pöydän viereen ja näki paperit ja… testamentin omalle nimelleen.
Hän painoi pään käsiinsä ja itki.

Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan, että elämä kuluu kuin huomaamatta. Lämpö kanssaihmistä kohtaan, ystävällisyys ja rakkaus jäävät pystyyn, vaikka muu katoaa. Tärkeintä on että joku muistaa ja että osaisi olla kiitollinen siitä mitä saa.