Vanha mummo löysi kaulakorun lattialta kirkossa eikä aikonutkaan palauttaa sitä
Maaseudun vanhassa puukirkossa aika tuntui pysähtyneen. Ilmassa leijui tervan ja vanhojen penkkien tuoksu, kynttilöiden liekit värisivät vienosti ja ihmiset istuivat hiljaa, silmät maata kohti jokainen tuntui kantavan omia huoliaan kämmenissään, ääneti.
Minäkin istuin siellä muiden joukossa. Pienenä ja vaatimattomana, harmaanhuivi vedettynä syvälle otsalle, kädet kermaisina ja halkeilleina vuosien uurastuksesta. Sunnuntaisin raahauduin kirkkoon, vaikken enää jaksanutkaan kuten ennen jäsenet särkivät ja matka kylän liepeiltä tuntui vuosi vuodelta pidemmältä.
Elämältä en enää osannut toivoa paljoa. Vain rauhaa. Anteeksiantoa menneistä. Ja ehkä pienen kulman taivasta.
Mutta juuri sinä päivänä jotakin tapahtui, joka muutti koko elämäni suunnan. Nousin hitaasti penkistä, kun jalkani osuivat johonkin kovaan. Kyykistyin vaivalloisesti, katsoin alas ja siinä, penkkirivistön varjossa, oli kaulakoru.
Koru oli kaunis, hopeinen, sydämenmuotoisella medaljongilla. Nostin sen käteeni ja tunsin, että se oli lämmin, kuin joku olisi juuri äsken pitänyt sitä kaulassaan. Uuteliaisuudesta avasin medaljongin.
Sisällä oli kaksi pientä valokuvaa. Ja silloin, kuin salama kirkkaalta taivaalta, maa tuntui katoavan jalkojeni alta. Toisessa kuvassa oli vanhempi nainen… juuri samanlaiset kulmakarvat. Sama katse. Sama suun kaari. Sama ilme kuin olisin katsonut itseäni nuorena peilistä.
Hämmennyksestä vein käden suulle ja aloin täristä. En kylmästä. Vaan totuudesta, jonka olin työntänyt syrjään vuosikymmenten ajan.
Tiesin. Olin kuullut puheita kylässä, puolikiellolla kerrottuja tarinoita, katkelmia salaisuuksista lapsuuden ajoilta että äitini oli synnyttänyt kaksoset. Mutta toinen, heikompi tytöistä, oli annettu pois lääkäriperheelle Helsinkiin, kun meillä ei ollut mitään. Minä jäin kylään, työn ja kyynelten keskelle.
Olin vuosia väittänyt itselleni, että kaikki oli pelkkää kylän juoruilua. Mutta nyt, valokuvan edessä, en enää voinut kieltää tunnetta. Silloin päätin pidän medaljongin, kunnes tiedän kuka kuvassa on.
Tiesin, ettei se ollut oikein. Tiesin, ettei se ollut minun. Mutta tuntui kuin Jumala olisi johdattanut korun eteeni. Joskus Jumala puhuu meille merkeillä, ei sanoilla. Yllättävillä kohtaamisilla. Kadotetuilla esineillä, jotka eivät ehkä olekaan kadonneet.
Jumalanpalveluksen jälkeen menin suoraan pappilan puolelle. Askeleeni olivat pienet, sydän kurkussa. Ojensin korua papille ja kuiskasin: Löysin tämän lattialta kirkosta.
Pappi tarkasteli korua hetken, kääntäen sitä käsissään. Katsoi minua pitkään, ja näin hänen silmissään jonkinlaisen hämmästyksen.
Tällä viikolla kävi täällä nainen, pappi sanoi hiljaa. Helsingistä, entinen kyläläinen. Kävi rippiä, itki paljon. Kertoi, että etsii kadonnutta siskoaan.
Henkeni salpautui.
Siskoaan? toistin kuiskaten.
Pappi nyökkäsi.
Kuuli vasta aikuisena, että oli kaksonen. On aina tuntenut jonkin puuttuvan elämästään, vaikka ei tiennyt mitä.
Tarrasin pöydän reunaan. Kirkko tuntui pyörähtävän silmissäni.
Ja koru? kysyin väristen.
Hänellä se oli kaulassa silloin. Jäi varmaan siihen kiireessä.
Aloin itkeä, mutta nyt kyyneleet eivät olleet enää kivusta. Vaan siitä kummallisesta tunteesta, kun tietää: pitkä, yksinäinen matka on viimein tulossa päätökseen.
Pappi huokaisi lempeästi.
Jos haluat, vien sinut hänen luokseen. Majoittuu kyläläisen luona hetken.
Nyökkäsin vain, en saanut sanaa suustani. Kävelimme halki kylän kuin unessa, medaljonki puristuneena nyrkissäni, kuin elämän viimeinen lankani.
Saavuimme pihamaalle. Pappi koputti ovelle hiljaa. Ovi raottui, ja siinä seisoi nainen siisti, hillitysti pukeutunut, mutta silmät punaiset itkusta.
Kun katseemme kohtasivat, aika pysähtyi. Sanoja ei löytynyt, enkä niitä kaivannutkaan. Olimme kuin kaksi peilikuvaa samaa mieltä, samaa verta, eroon revitty liian varhain.
Ojensin kaulakorun. Nainen peitti suunsa vapisevin sormin.
Voi luoja kuiskasi. Se on minun…
Ja silloin minä sanoin, ääni väristen:
Löysin sen kirkosta. En voinut palauttaa ennen kuin näin, kuka sen kuvassa on.
Nainen alkoi itkeä askel lähemmäs.
Minä olen siskosi.
Tuntui kuin jokin painava olisi revähtänyt rinnasta ja kadonnut. Mutta nyt se ei enää sattunut. Se oli kuin vanha haava, joka viimein sai siteen.
Halasimme. Kauan, tiukasti, kuin kumpikin olisi pitänyt toista maailman reunalla. Kuin olisimme saaneet takaisin kaiken menetetyn.
Kyläläiset seurasivat hetkeä hämmentyneinä, kun me kaksi siskosta nauroimme kyynelten lomasta. Sillä joskus Jumala viivyttelee, mutta ei koskaan unohda.
Ja kun hän tuo takaisin sen, mikä kerran menetettiin palauttaa samalla palan siitä, kuka itse on.
Kirjoita kommentteihin: JUMALA EI UNOHDA jos sinäkin uskot, että mikään ei ole sattumaa.
