Elämä kuin kuu: välillä täysi, välillä hiipuva Luulin, että avioliittomme oli yhtä horjumaton ja ikuinen kuin maailmankaikkeus. Vaan toisin kävi… Tapasimme tulevan mieheni kanssa Helsingin yliopiston lääketieteellisessä. Viidennellä vuosikurssilla menimme naimisiin. Anoppi antoi meille häämatkaksi matkan Jugoslaviaan (nykyiseen Sloveniaan) ja avaimet uuteen kotiimme. Ja se oli vasta alkua. …Avioparina muutimme heti kolmioon. Appivanhemmat tukivat meitä kaikin tavoin. Vuosi toisensa jälkeen matkustimme mieheni vanhempien ansiosta ympäri Eurooppaa. Olimme Diman kanssa nuoria ja onnellisia – koko elämä edessä. Dima oli virologi, minä sisätautilääkäri. Työtä, hoitoa, rakkautta. Saimme kaksi poikaa: Danielin ja Vesan. Nyt vuosien jälkeen ymmärrän, että tuohon aikaan elämäni virtasi kuin täytenä virtaava joki. Sain elää kymmenen vuoden ajan avioliitossani yltäkylläisyydessä. Kaikki romahti hetkessä. …Ovikello soi. Avaan oven. Eteisessä seisoo kaunis, mutta mietteliäs nuori nainen. – Kuka teitä kiinnostaisi? kysyn rauhallisesti. – Oletteko Sofia? Silloin tulin juuri teitä varten. Saanko tulla sisään? nainen kysyy vaivaantuneena. – Käy toki, sanon uteliaana. Tarkastelen häntä lähemmin – hän vaikuttaa hieman raskaana olevalta. – Sofia, nimeni on Tanya. Häpeän tätä, mutta rakastan miestänne. Myös Dmitri rakastaa minua. Odotan hänen lastaan, Tanya täräyttää suoraan. – Hmm… Yllättävää. Oliko siinä kaikki? alan kiehua. – Ei… nainen kaivaa taskustaan pienen, sievän rasian. – Tämä on teille, Sofia. Avaan rasian. Siellä on kultainen sormus. – Mitä tämä tarkoittaa? Yritättekö ostaa mieheni? Dima ei ole myytävänä! Ottakaa pois, murahdan. – Sofia, en tahdo loukata teitä! Olen kauhean pahoillani. En tiedä, mitä teen. Äitini varoitti aina: “Rakastut varattuun mieheen – tuhoat elämäsi!” Mutta en voi elää ilman Dimaa! Ottakaa edes tämä, ehkä helpottaa oloani! Tanya alkaa nyyhkyttää. Hetken ajan minun käy tyttöä sääliksi. Mutta kuka säälii minua? Tämä nainen vei onneni, ja minä tunnen empatiaa… Havahdun, työnnän sormuksen takaisin ja häädän kilpailijani ulos. Siitä hetkestä alkoi elämäni luisua alamäkeen… Anoppi soitti ja kertoi, että Dima lähtee. Nina-Maria tuli meille ja pyysi pakkaamaan poikansa tavarat. Näytin kaappia, hädin tuskin uskoen tapahtunutta. Anoppi pakkasi kaiken siististi, omatuomassa laukussa. – Sofi, ollaan sukua edelleen, vaikka kaiken jälkeen. Dima ja Tanya ovat kuin vasikat, siinä viihtyvät missä sattuvat, “lohdutti” Nina-Maria. Puolen vuoden päästä Dimalla ja Tanyalla syntyi tytär. Kuulin myöhemmin, että Dima otti huollettavakseen myös Tanyan ensimmäisen avioliiton tyttären. Koko tämän ajan Dima ei käynyt kertaakaan tapaamassa omia poikiaan. Hän välitti pientä elatusapua lasten isoäidin kautta. Elettiin 90-lukua. Jouduin sairaalaan hermoromahduksen vuoksi. Daniel ja Vesa muuttivat hetkeksi appivanhemmille, jotka hemmottelivat heitä. Pääsin sairaalasta ja ryntäsin hakemaan poikia. Mutta pojat eivät suostuneet tulemaan takaisin luokseni – mummolla oli parempaa ruokaa ja makeisia, eikä turhia kieltoja. Nina-Maria halasi poikia: – Anna heidän asua hetki meidän kanssamme. Ja sinullakin on asunnonvaihto edessä – tarvitset vain yksiön, ei isoista asunnoista ole sinulle iloa. Niin lähdin yksin kotiin. Olin jäänyt ilman miestä, ja nyt menetin myös lapset. Jouduin vaihtamaan kolmion yhteen pieneen yksiöön, jossa ei ollut tehty remonttia: vanhat tapetit, käytetty kylpyhuone, narisevat lattiat. Pojat jäivät asumaan anopille. Sain tavata heitä vain suurina juhlapäivinä. – Sofi, älä tule häiritsemään lasten mielenrauhaa, Nina-Maria pyysi. – Keskity omaan elämääsi. Poikani etääntyivät. Tunneside katosi pitkäksi aikaa. Olin yksin ja surullinen, vailla elämänhalua. Mummo tapasi sanoa: “Elämä on kuin kuu: välillä täysi, välillä vajaa.” Ymmärsin, ettei näin voi jatkua pitkään. Muuten järki pettäisi. Halusin tehdä jotain hullua, epätoivoista. Olin saanut tarpeekseni elämästä, jossa toiset tallovat ylitseni. Koulumenestykseni oli huippuluokkaa, olin valmis uusiin haasteisiin. …Työpaikka lähetti minut kongressiin Ranskaan. Siellä tutustuin nuoreen mieheen. Jovan oli serbialainen lääkäri – jotenkin löysimme yhteisen kielen. Emme tarvinneet sanoja. Ihastuimme toisiimme järjettömästi. Kymmenen päivän jälkeen matka päättyi. En olisi halunnut palata kotiin! Lyhyt romanssi Jovanin kanssa sai minut virkoamaan henkiin. Elin taas! Sen jälkeen tuli muita kohtaamisia ja eroamisia. Ei kuitenkaan mitään pysyvää – niin kuin suomalaisessa laulussa: “Onni on kuin varjo.” Anoppi huomasi kerran: – Sofi, sinä oikein hehkut, nainen täynnä kevättä! Mutta silti olin yksin. Ystäväni Olli muutti Kreikkaan, mutta ennen lähtöä kutsui minut kylään. Olli oli naimaton ja lapseton. – Lähen Kreikkaan ja menen naimisiin, totesi Olli. – Haluan elää kuten oikea ihminen vihdoinkin! – Miksi itkeä? Nyt alkaa uusi elämä! Selitin ystävälleni. – No niin, mutta Sofia – mieheni ei tiedä sinusta mitään. Haluan esitellä teidät. Jos vaikka hän löytää lohtua sinusta. Vie hänet vaan! Näin Ollin entinen mies, Saku, päätyi rinnalleni. Hänellä oli vain yksi vika, joka peitti kaikki hyvät puolet. Kuten sanotaan: hyvä turkki, mutta pilalla. Saku joi liikaa. Mutta rakkaus on sokea – hullukaan ei sellaiseen ryhdy! En osannut kuvitella elämää ilman Sakua. Niinpä se alkoi… …Hoitoja, katkaisuhoitoa, minun kyyneleitäni. Kaikki turhaan. Olin aina Sakun rinnalla. – Sofia, sinä haluaisit minun olevan raitis, mutten minä halua, Saku ilmoitti. Silti en osannut jättää häntä! Ajattelin, että parempi näin kuin yksin. Päätin taistella miehestäni kuten Tanya oli aikanaan minulta vienyt oman mieheni. Taisteluun meni seitsemän vuotta… Lopulta Saku lopetti juomisen ja sai töitä ruumishuoneella. Se mitä Saku näkee joka päivä, panee miettimään. Mutta mikä tärkeintä: olen vihdoin onnellinen! Ehkä kuulostaa kummalta, mutta minulla on syvästi rauhallinen ja tasainen mies! Olli käy joskus täällä Kreikasta vieraisilla eikä usko silmiään: – Saku ei juo? En voi uskoa! Nauran: – Ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta! …Pojistani kasvoi aikuisia. Nyt he ovat kolmikymppisiä, molemmat naimattomia – lapsuuden aikuisten sekasotkut jättivät jälkensä, eivätkä pojat kyenneet perustamaan perhettä, vaikka yrittivät. Lapsenlapset taitavat jäädä haaveeksi. …Entisestä miehestäkin kerron vielä. Hänen toinen vaimonsa, Tanya, ajautui alkoholismiin. Yhteinen tytär kasvattaa jo omaa tytärtään yksin. Dima meni kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa terveyskeskuksen hoitajan kanssa. Ennen naimisiinmenoa hän varovasti kysyi pojiltamme: – Tulisiko äiti koskaan takaisin kanssani yhteen? Vastasin suoraan ja napakasti: – Vain silloin, kun aurinko nousee lännestä! Toisin sanoen – ei koskaan!

ELÄMÄ KUIN KUU: VÄLILLÄ TÄYDELLINEN, VÄLILLÄ KUIVAHTAA

Oli aikoja, jolloin luulin avioliittomme olevan yhtä järkähtämätön kuin Itämeri talvella. Niin ei kuitenkaan käynyt

Tapasin tulevan mieheni, Laurin, Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa kumpikin opiskelijoita. Viidennellä vuosikurssilla mentiin naimisiin. Anoppi antoi häälahjaksi meille matkan Jugoslaviaan (nykyinen Slovenia) ja avaimet uuteen asuntoon. Eikä siinä kaikki alkuun se oli vain pintaraapaisu.

Häämatkan jälkeen muutimme saman tien tilavaan kolmioon. Appivanhemmat auttoivat meitä joka asiassa lahjoja, lastenhoitoa, matkoja. Melkein joka vuosi kiersimme Euroopan kaupunkeja Laurin vanhempien ansiosta. Olin nuori ja onnellinen. Edessä oleva tie tuntui päättymättömältä. Lauri työskenteli virologina ja minä sisätautilääkärinä. Töitä riitti, rakastin elämää. Synnyimme pojat, Oskari ja Veikka.

Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, minulla oli kaikki: hyvinvointia, seikkailua ja jatkuvuutta. Ne kymmenen vuotta yhteiselämää Laurin kanssa olivat kuin loistokas juhla. Mutta kaikki romahti yhdessä päivässä.

Ovi soi, ja vastassa seisoi nuori, kaunis ja selvästi epäröivä nuori nainen.
Ketä etsit? kysyin rauhallisesti.
Sinä olet varmaan Sirkku? Sitten olen oikeassa paikassa. Saanko tulla? vieras änkytti.
Tule toki, olin ihmeissäni.
Lähempää näin, että nainen oli raskaana.
Sirkku, nimeni on Tuuli. Häpeän tätä, mutta rakastan sinun miestäs. Laurikin rakastaa minua. Meille tulee lapsi, Tuuli sopersi.
Oho, olipas tämä… yllättävää. Siinäkö se?
Ei, Tuuli kaivoi taskustaan pienen rasian. Ota tämä, Sirkku. Haluan antaa sen sinulle.
Avasin rasian. Sisällä oli Kultasepän kullanvihreä sormus.
Mitä kuvittelet? Aiotko ostaa Laurin tällä? Lauri ei ole myytävänä! Ota takaisin! paiskasin rasian kiinni ja suutuin.
En halua loukata! Minua hävettää niin paljon, en tiedä mitä tehdä! Tiedän, että sinä ja poikasi tulette kärsimään. Äitini sanoi aina: ‘Jos rakastut varattuun mieheen, pilaat elämäsi.’ Mutta en voi elää ilman Lauria! Ota edes tämä, jos se helpottaa oloa! Tuuli purskahti itkuun.
Hetkeksi kävi sääliksi Tuulia. Mutta kuka säälii minua? Tuo tyttö vei onneni ja minä tunnen sääliä hänen puolestaan Havahduin ja työnsin sormusrasian hänen käteensä, pyysin poistumaan. Juuri siitä hetkestä lähtien elämäni suunta muuttui jyrkästi.

Anoppi kertoi puhelimessa, että Lauri aikoo lähteä. Leena, anoppi, tuli meille ja pyysi, että keräisin kaikki Laurin tavarat. Osoitin kaappia, enkä oikein vielä uskonut tapahtunutta. Leena pakkasi järjestelmällisesti poikansa vaatteet matkalaukkuun, jonka oli itse tuonut.
Rakas Sirkku, pysytään me edelleen perheenä, mitä ikinä käykin. Lauri ja Tuuli ovat kuin vasikat laitumella, menevät minne nokka vie! anoppi yritti lohduttaa.

Puoli vuotta myöhemmin Laurille ja Tuulille syntyi tytär. Kuulin myöhemmin, että Lauri oli adoptoinut Tuulin tyttären edellisestä liitosta. Sillä välin Lauri ei käynyt kertaakaan katsomassa omia lapsiaan. Hän lähetti jonkinlaista elatusapua appivanhempien kautta markkoja, joilla juuri sai jäätelöt pojille. Ne olivat 90-luvun ajat.

Minä jouduin sairaalaan hermoromahduksen vuoksi. Oskari ja Veikka asuivat tuolloin anopin luona. Leena hemmotteli ja rakasti heitä, antoi karkkia ilman rajaa. Kun pääsin sairastuvalta, kiiruhdin hakemaan poikia kotiin. Mutta lapseni eivät suostuneet lähtemään mukaani. Babeti tekee hyvää ruokaa, ei toru eikä kiellä makeaa. Ei ollut argumentteja.

Leena halasi poikia ja sanoi:
Anna heidän nyt asua meidän luona, varsinkin kun joudut vaihtamaan asunnon pienempään. Kolmiosta yksioon, siihen tarvitaan aikaa. Yhdelle ihmiselle yksiö kyllä riittää, eikö vain? Laurin kanssa perehdyimme, että et ehkä pärjää taloudellisesti yksin.
Niinpä jäin yksin, ilman miestä ja nyt myös ilman lapsia.

Lopulta kolmio piti vaihtaa. Jäin pienikokoiseen, ankeaan yksiöön Itäkeskuksessa, jossa tapetit repsottivat ja lattiat nitisivät.
Poikani jäivät asumaan anopin luokse, sain vierailla vain jouluna tai juhannuksena.
Sirkku, kaikille tekee hyvää, ettet käy liian usein. Anna poikien elää rauhassa ja rakenna oma elämäsi, Leena pyysi henkeä vedettyään.

Vuosien saatossa pojista kasvoi etäisiä. Sydämen side katkesi. Sinä aikana hautauduin surullisten ajatusten alle ja kaipasin lohdutusta elämäni maku oli kateissa.

Mummoni aina sanoi: Elämä on kuin kuu, välillä täysi, välillä niukempi. Tiesin, ettei tämä voinut jatkua ikuisesti, tai menettäisin järkeni. Halusin tehdä jotain hullua, jotain muuta kuin olla kiltti tyttö, jonka yli kaikki astelivat. Lääkiksen olin kuitenkin käynyt kiitettävin arvosanoin.

Erään kerran minut komennettiin työmatkalle Pariisiin lääketieteen konferenssiin. Siellä tutustuin nuoreen mieheen Milan, serbialainen lääkäri. Vieläkään en ymmärrä, miten tulimme toimeen ilman yhteistä kieltä, mutta ei sanoja kaivattu. Rakkaus syttyi hetkessä.

Kymmenen päivän jälkeen oli palattava kotiin. Mutta nuo päivät olivat saaneet minut taas eloon. Olin kuin uudestisyntynyt! Silmissäni paloi valo. Sittemmin tuli muitakin lyhyitä tuttavuuksia, mutta mitään vakavaa en enää tavoitellut.

Anoppi jopa tokaisi kerran:
Sirkku, sinä suorastaan kukoistat! Oikea kevät nainen!
Silti olin edelleen yksin.

Paras ystäväni, Pirjo, lähti pysyvästi Kreikkaan. Ennen lähtöään hän kutsui minut kylään.
Sirkku, menen nyt naimisiin kreikkalaisen kanssa. Olen saanut tarpeekseni meidän kännisistä miehistä. Viimein pääsen elämään, Pirjo nyyhkytti.
Älä turhaan itke uusi elämä alkaa! Nelikymppisenä kaikki vasta alkaa, en ymmärtänyt ystävän kyyneleitä.
Sirkku, minulla olisi vielä yksi ongelma Minun Seppo ei tiedä lähdöstäni mitään. Haluaisin yhdistää teidät, ehkä teistä tulee pari. Ota hänet! Lahjoitan!
Mitäpä siinä mies talteen!

Seppo tuli erottamattomaksi osaksi elämääni. Yksi vika hänessä oli joka mitätöi kaiken muun hyvän. Kuten sanotaan, hyvätkin turkikset ovat joskus lytyssä. Seppo joi rajattomasti viinaa. Mutta rakkaudella ei ole logiikkaa Rakastuin tuohon mieheen täysin. Siitä alkoi uusi taistelu.

A-klinikka, katkaisuhoidot, minun kyyneleeni. Kaikki turhaan. Pysyin silti rinnalla. Seppo vain tokaisi:
Sirkku, sinä haluat tehdä minusta raittiin, minä taas en halua.
En edes harkinnut eroa ajattelin, että olkoot millainen on, ainakin joku on. Yksinäisyys on karvasta saunavihtaa katkerampi. Päätin taistella mieheni puolesta, niin kuin Tuuli taisteli aikanaan Laurista. Seitsemän vuotta siinä meni

Seppo lopulta pysähtyi. Hän sai vakituisen työpaikan vainajankuljettajana Kallion sairaalassa. Voitte arvata, että ne näkymät ehkä vaikuttavat ihmiseen. Nyt olen vihdoin onnellinen! Saattaa kuulostaa synkältä, mutta sain mallikelpoisen puolison! Kun Seppo tulee kotiin, on hän hiljainen ja mietteliäs ja tärkeintä, selvinpäin.

Pirjo kävi joskus kylässä Kreikasta ja hämmästeli:
Ei voi olla Seppo ei juo enää?
Nauran ja vastaan:
Ei vaihtoa, ei palautusta!

Kun pojistani kirjoitan, nyt he ovat yli kolmikymppisiä ja molemmat sinkkuja. Liekö syynä lapsuudessa nähty draama, mutta eivät he halua mennä naimisiin. Yrityksiä on ollut, mutta epäilen vahvasti, että mummoksi pääsen vielä pitkään odottaa.

Entäs entinen mieheni? Laurin toinen vaimo Tuuli juopotteli elämänsä hajalle. Heidän yhteinen tyttärensä kasvattaa lasta yksin. Lauri nai vielä kolmannen kerran tällä kertaa oman poliklinikan hoitajansa. Ennen sitä hän varovasti kysyi meidän pojilta:
Haluaisiko äitinne ehkä yrittää uudestaan kanssani?
Vastasin tiukasti: Vain silloin kun porkkanat kukkivat!

Jos elämä opetti jotakin, niin sen, että koskaan ei tiedä milloin on täysikuu ja milloin on vain ohut sirppi jäljellä. Silti, aina kannattaa kilistää juhlahetkille, ja ottaa vastaan uusi päivä, tuli mitä tuli.