Kun avain kääntyi lukossa, hänen sydämensä oli pakahtua ilosta ja sielu syöksyi rakkaan luo…🤔 – Kuinka kauan aiot vielä mokailla?! Sinulla on ihan typeriä virheitä! Siis katsopa tätä! – Aliisa Edvardintytär tökkäsi pitkällä, näyttävällä kynsillään Lisan kuukausiraporttia niin, että kynsi oli katketa. – Mene! Tee uudestaan! Ja jos et kerran pärjää – irtisano itsesi! – Esihenkilö oli ulkoisesti huoliteltu ja viehättävä nainen, mutta suutuspäissään näytti melkein demonilta. Lisa lähti hiljaa pois toimistosta. Työpäivää oli jäljellä reilu tunti. Täytyi ehtiä. Mutta bonuksen sai unohtaa. Kaikki tuntui nyt menneen pieleen. Ja vielä esteiden kera. Viikko sitten Lisa oli soittanut äidilleen – joka, kuten niin usein, aloitti riidan tyhjästä ja syytti tytärtään kaikista mahdollisista synneistä ennen kuin läimäytti luurin korvaan. Lisa ei totu tähän ikinä. Hän oli hyvin ahdistunut, eikä nyt uskaltanut enää soittaa äidilleen. Kaksi päivää sitten oli pankkikorttikin hävinnyt. Piti sulkea entinen ja tilata uusi. Eilen ainoa lähisielu, vuoden vanha, kolmivärinen kissa Fanny, oli kavunnut parvekkeelle lintuja ja hypännyt kolmannesta kerroksesta alas. Lisa oli nähnyt Fannyn nousevan kukkapenkistä ja ravistavan itsensä – mutta, kun Lisa juoksi pihalle, kissa oli kadonnut, eikä ollut palannut koko päivänä. Hän kutsui ja etsi, mutta turhaan. Viimein Lisa sai tuskaisen raportin valmiiksi ja lähti kotiin. Kauppaankaan ei huvittanut poiketa. Kotona hän rojahti sohvalle ja alkoi itkeä. Katkerasti. Puolen tunnin kuluttua kyyneleet olivat kuivuneet, mutta oloa ei helpottanut. Mustat, ahdistavat ajatukset hiipivät mieleen kuin käärmeet. Miksi elää? Äidille ei kelpaa, perhettä ei ole, kissakin kadonnut. Jotenkin tuli kevyempi olo, kun hän teki päätöksensä… ”Antakootpa sitten muidenkin katkoa kynsiään tämän raportin kanssa! Mutta silloin on jo liian myöhäistä,” hän ajatteli ilkeästi. Helpotti, ettei huomenna tarvitsisi enää mennä töihin. Eikä tarvitsisi rukoilla äidiltä anteeksi turhista syistä. Joku kummallinen ilo valtasi mielen. Vielä kun oli jäljellä vain yksi pieni askel – niin puhelin soi. Outo numero. Lisa aikoi jättää vastaamatta, mutta ajatteli: entä jos tämä on viimeinen ihmisen ääni, jonka kuulen? – Haloo… – Linjalla oli hiljaista. – Miksi soittelette ja vaiette?! – Lisa ärsyyntyi. – Hyvää iltaa… – matala miesääni kajasi kaiuttimen läpi. – Älä sulje puhelua, pyydän. – Kuka olet ja mitä haluat? – Lisa oli kiireinen, mutta häntä keskeytettiin. – Halusin vain kuulla inhimillistä puhetta… En ole puhunut kenenkään kanssa viikkoon. Ajattelin, että jos kukaan ei vastaa, niin sitten on aika… – mies huokaisi. – Miten niin? Ystäviä löytyy puistosta, menisit sinne nauttimaan! Sehän on helppoa! – Lisa käpertyi ikkunalaudalle. – En voi. Asun viidennessä kerroksessa. Vaimo lähti viikko sitten… – ääni vaimeni. – Siksi kai lähtikin! Oletko mies vai et? – Lisa ei ymmärtänyt miehen ongelmaa. – Olen pyörätuolissa. Alle vuoden ollut. Pelkään, etten selviä viittä kerrosta ylös alas. Eikä talossa ole hissiä. – Ääni vahvistui hieman. – Sinulla ei ole jalkoja?! – Lisa kysyi järkyttyneenä. Ehti katua heti, mutta sana oli jo sanottu. – Ei se siitä johdu… Selkävamma. En vain pysty kävelemään. – Hän kuulosti siltä, kuin hymyilisi huokaistessaan. He juttelivat vielä puoli tuntia. Lisa kirjoitti hänen osoitteensa ylös ja tunnin kuluttua seisoi jo oven takana isojen ruokakassien kanssa. Oven avasi nuori, komea mies pyörätuolissa. – Olen Lisa! – Hän tajusi nyt vasta, ettei tiedä miehen nimeä. – Arsen! – mies säteili onnea, kuin olisi odottanut Lisaa koko elämänsä. Asuivatkin melko lähellä toisiaan. Lisa alkoi vierailla hänen luonaan päivittäin. Vähitellen hän ymmärsi, että omat murheet pienenivät toisen ongelmien rinnalla. Ne olivat pieniä, kuin kärpäsenkakka – ja niiden takia hän oli ollut valmis luopumaan kaikesta. Lisan luonne muuttui: hänestä tuli vahva ja päättäväinen, toisista välittävä. Kuin taikaiskusta Fanny löytyi: kissa istui eteisen matolla ja odotti Lisaa palaavaksi töistä. Esihenkilö yritti jälleen purkaa kiukkuaan Lisaan aamulla, mutta nyt Lisa ei jäänyt kuuntelemaan: – Aliisa Edvardintytär, millä oikeudella huudatte minulle ja alistatte? En voi työskennellä tällaisissa hermopaineissa. Jos tästä saan kohtauksen, lähden sairaslomalle. Ja mistä aiotte löytää minulle korvaajan? – Osaston tytöt purskahtivat nauruun ja esihenkilö kääntyi kannoillaan pois. Äiti soitti, kun hiljaisuus venyi liian pitkäksi: – Hei, tytär! Mikset soittele, oletko ihan välinpitämätön? Ei kiinnosta miten äiti elää? Olet ihan tunteeton! Kiittämätön! Eeva, puhunko minä seinälle? – Nainen korotti ääntään. – Hei äiti. En enää suostu puhumaan kanssasi tuohon sävyyn. – Lisa vastasi rauhallisesti ja tasaisella äänellä. – Kuinka kehtaat! Minä lopetan tämän puhelun! – äiti jo huusi. – Lopeta vain… – Lisa sanoi kyllästyneenä. Kahden päivän päästä äiti soitti uudestaan. Anteeksi hän ei pyytänyt – kuten ei ollut tapana – mutta puhelu käytiin tyynesti ja asiallisin sanankääntein. Kuukauden kuluessa Lisa muutti Arsenin luo. Oman asuntonsa hän laittoi vuokralle. Ystävyys syveni – siitä kasvoi hellyyttä, luottamusta, kiitollisuutta. Ehkä näin rakkaus syntyy. Lisa palkkasi vuokratuloilla hierojan ja ilmoitti Arsenin allasterapiaan viikonlopuiksi. Ja kuin ihmeen kautta, tuntoaisti palaili. Arsen sai pikkuhiljaa liikutettua varpaitaan. Lisan äiti sairastui, ja Lisa lähti kahdeksi päiväksi hoitamaan äitiään. Arsen odotti – ja ikävöi. Kuin uskollinen koira, hän makasi päivät pitkät sohvalla ja odotti. Oli helmikuu. Tunteva lumi- ja tuiskumyrsky raivosi ulkona. Arsen tiesi, milloin bussin pitäisi tulla, laski minuutit aikaa päästä kotiin ja nousta portaat. Kaikki aikarajat kuluivat, Lisaa ei näkynyt. Arsen siirtyi ikkunan ääreen pyörätuolillaan. Mutta mitään ei nähnyt. Lumimyrsky peitti kaiken kuin seinä. Lisaan ei saanut yhteyttä, puhelin oli pitkään pois päältä. Näin kului tunti, kaksi, kolme… Kun avain kääntyi lukossa, Arsenin sydän oli pakahtua onnesta ja sielu lensi rakkaan luo. – Sennu! Bussi jäi kiinni hankeen, piti odottaa auraa… En ehtinyt ladata puhelinta, ja se sammui heti. – Lisa huusi riisuessaan eteisessä. – Sennu! – Hän pinkaisi olohuoneeseen. Arsen seisoi muutaman askeleen päässä tuolistaan ja hymyili.

Kun avain kääntyi lukossa, sydämeni oli vähällä pompata rinnasta ja sielu lensi sitä vastaan…

Kuinka monta kertaa voi mokata?! Sinulla on ihan typeriä virheitä! Näetkö tätä! Aila Eevantytär tökkäsi pitkällä kynnetyllä sormellaan kuukausiraportin kohtaan niin kovaa, että geelikynsi melkein lohkesi.
Mene ja korjaa uudestaan! Ja jos et pysty tähän, irtisanoudu! Pomo oli muuten huoliteltu ja viehättävä nainen, mutta suuttuessaan hänestä tuli aivan demonin näköinen.
Sanni lähti sanattomana toimistosta. Työpäivää oli jäljellä reilu tunti. Ehtisinköhän vielä saada kaiken valmiiksi? Palkkio oli jo viety alta pois, sen tiesin.
Kaikki tuntui olevan yhtä mustaa putkea täynnä esteitä. Viikko sitten soitin äidille. Hän kuten aika usein oli pahalla päällä. Täysin ilman syytä nosti riidan ja syytti minua kaikista mahdollisista virheistäni. Sitten paiskasi luurin kiinni. Siihen en koskaan totu. Sattuu aina. Nyt en enää uskaltanut edes soittaa.
Pari päivää sitten hukkasin pankkikorttini. Oli pakko sulkea se ja tilata uusi.

Eilen ainoa elävä olento kotona pieni kolmivärinen vuoden ikäinen kissani Helmi kiipesi parvekkeelle lintujen perässä ja tipahti alas kolmannesta kerroksesta. Näin, miten se kömpi penkasta ylös, ravisteli hetken ja lähti pois. Kun menin alas pihalle, kissaa ei näkynyt missään. Melkein vuorokausi meni, eikä Helmiä kuulunut takaisin, vaikka kuinka huutelin.

Tuskin sain sen kirotun raportin valmiiksi, kun lähdin kotiin. Kauppaankaan ei jaksanut mennä.
Kotona lysähdin sohvalle ja aloin itkeä. Kyyneleet kuivuivat puolen tunnin päästä. Olo ei silti helpottanut. Mustat ajatukset hiipivät mieleen kuin käärmeet. Mikä tässä elämässä enää on? Ei äitikään minua kaipaa, ei perhettä. Kissakin kadonnut. Ja kun päätin, että kaikki saisi riittää, tunsin oudon keveyden.
Joukkuenpa vaikka saavat katua sitten myöhemmin, ajattelin katkerasti. Silloin vain on myöhäistä.
Helpotti ajatus siitä, ettei huomenna tarvitse mennä töihin, eikä soittaa äidille ja pyydellä anteeksi asioista, joita en ollut tehnyt. Olo muuttui jopa riemukkaaksi.

Ja kun enää olisi ollut yksi askel jäljellä, puhelin soi. Näytöllä tuntematon numero. En aikonut vastata, mutta ajattelin, entä jos tämä onkin viimeinen ihmisääni jonka koskaan kuulen?
Haloo toisessa päässä oli hiljaista. Miksi soitit jos et aio sanoa mitään? ärtymys nousi nopeasti.
Hyvää iltaa matala miehen ääni kantautui kaiuttimen läpi. Älä vain sulje puhelinta.
Kuka olet? Mitä haluat? Olin kiireinen, eikä minulla ollut aikaa vieraille.
Halusin vain kuulla ihmisen ääntä En ole viikkoon puhunut kenellekään. Mietin, että jos kukaan ei vastaa, sitten hän veti henkeä raskaasti.
Ai miten niin? Eikö sinulla ole mahdollisuutta jutella edes jollekin? Lähde vaikka kävelylle puistoon. Helpottaisi varmasti! Kapusin jalat leveälle ikkunalaudalle.
En voi. Asun viidennessä kerroksessa. Viikko sitten vaimo jätti minut ääni vaimeni.
Joku hyvä syy varmasti ollutkin! Oletko edes mies vai etkö? puuskahdin ymmärtämättä.
Olen pyörätuolissa. Alle vuoden ollut. En uskalla viittä kerrosta ramppia yrittää ilman hissiä. Ääni voimistui.
Jalkojako sinulta puuttuu? sanoin kauhistuneena, tajuten vähän myöhässä, ettei tuo ollut kovin empaattista.
Ei, selkäydinvamma. En pysty kävelemään. Luulen, että hän huokaisi ja ehkä hymyili puhelimessa.
Juttelimme vielä puolisen tuntia. Otin hänen osoitteensa ylös. Ja tunnin päästä seisoin jo hänen ovensa takana, mukaani olin ostanut kaksi isoa kassillista ruokaa ja muuta tarpeellista.

Oven avasi nuori, komea mies pyörätuolissa.
Mä olen Sanni! tajusin vasta nyt, etten hänen nimeään edes tiennyt.
Ilmari! Hän hymyili niin kirkkaasti kuin olisi odottanut minua koko elämänsä.
Eikä me asuttu kaukana toisistamme. Aloin vierailla hänen luonaan joka päivä. Huomasin pian, että minun murheeni olivat pieniä verrattuna hänen tilanteeseensa. Pikkujuttuja joiden takia olin jo valmis luovuttamaan elämästäni. Huomasin muuttuvani: minusta tuli huolehtivampi, vahvempi, sinnikkäämpi.

Ja kuin ihmeen kaupalla, Helmi löytyi. Oli vain köllötellyt oven edessä eteisen matolla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pomo yritti aamulla taas huutaa minulle. En jaksanut enää kuunnella:
Aila Eevantytär, ei teillä ole oikeutta huutaa ja nöyryyttää! En voi tehdä töitä tällaisessa ilmapiirissä. Kohta saan migreenin ja jään sairaslomalle. Kuka teille sitten tekee raportit? Kollegat nauroivat, pomo kääntyi kannoillaan ja lähti pois sanomatta sanaakaan.

Äiti soitti, kun ei kestänyt enää hiljaisuutta:
Hei tyttö, miksi et soittele, onko sulla ihan sama miten äiti pärjää? Itsekäs olet! Sanni, puhunko minä seinille? ääni muuttui huudoksi.
Hei äiti. Tällä äänensävyllä en enää puhu, sanoin rauhallisesti, vakaalla äänellä.
Kuinka uskallat? Mä lopetan nyt! huusi äiti.
Ole hyvä vain sanoin välinpitämättömästi.
Parin päivän päästä hän soitti uudestaan. Ei tietenkään pyytänyt anteeksi, mutta puhui asiallisesti.

Kuukauden päästä muutin Ilmarin luo, oman asuntoni laitoin vuokralle.
Meidän ystävyys muuttui pian joksikin syvemmäksi: hellyydeksi, luottamukseksi, kiitollisuudeksi. Ehkä tältä rakkaus tuntuu.
Vuokratulot käytin siihen, että palkkasin Ilmarille fysioterapeutin. Kävin ilmoittamassa hänet uimahalliin lauantaitreenille.
Suurin ilouutinen oli, että hänen tunto alkoi vähitellen palautua. Toes saivat jo liikettä.

Sitten äiti sairastui. Otin kaksi päivää vapaata töistä ja lähdin Kuopioon katsomaan häntä.
Ilmari odotti minua, ikävöi ja oli yksinäinen kuin uskollinen koira. Makasi sohvalla ja odotti.
Oli helmikuu ja sinä päivänä ulkona riehui lumimyräkkä. Hän tiesi mihin aikaan bussi saapuu, kuinka kauan kestää tulla kotiin, kiivetä portaat. Kaikki ajat ylittyivät, eikä Sannia näkynyt. Ilmari siirsi pyörätuolin ikkunan viereen. Mutta ulkona ei nähnyt yhtään mitään, lunta tuprutti vaakasuoraan. Puhelin oli poissa käytöstä. Niin meni tunti, kaksi, kolme…

Kun avain kääntyi lukossa, hänen sydämensä oli vähällä pompata rinnasta ja sielu lensi sitä vastaan.
Ilmari, bussimme jäi kinokseen, piti odottaa aura-autoa… Akun en ehtinyt ladata ja puhelin simahti heti Sanni huusi jo eteisestä Ilmari! juoksi olohuoneeseen ja pysähtyi.
Hän seisoi kahden askeleen päässä tuolista ja hymyili.

Opin, että joskus omat murheet ovatkin vain pieniä sumupilviä muiden varjojen rinnalla. Vasta kun suuntaa huomionsa toisen ihmisen hyväksi, löytää elämälle uuden suunnan ja voiman jatkaa eteenpäin.