VIIMEINEN RAKKAUS – Iiriska, ei minulla ole rahaa! Annoin eilen viimeisetkin rahani Natasalle! Tiedäthän, hänellä on kaksi lasta! Täysin murtuneena, Anna-Leena sulki puhelimen. Sitä, mitä tytär juuri oli sanonut, ei tehnyt mieli muistella. – Miksi näin? Kolme lasta kasvatin mieheni kanssa, kaikkemme heille annoimme. Kaikista tuli kunnon ihmisiä! Kaikilla on korkeakoulutus ja hyvät työt. Mutta silti vanhoilla päivillä ei ole rauhaa eikä apua. – Miksi, Veikko, lähdit niin aikaisin pois, oli jotenkin helpompaa, kun olit tässä, – Anna-Leena mietti mielessään edesmennyttä miestään. Sydän puristi inhottavasti, käsi hakeutui automaattisesti lääkepurkille: – Jäljellä on vain yksi tai kaksi kapselia. Jos olo huononee, ei ole millä auttaa. Apteekkiin pitäisi mennä. Anna-Leena yritti nousta, mutta istahti heti takaisin tuolille: pää huimasi pahasti. – No, kai se lääke kohta auttaa. Mutta aikaa kului, eikä olo parantunut. Anna-Leena näppäili nuoremman tyttärensä numeron: – Natasani… – ehti vain sanoa. – Äiti, olen palaverissa, soitan myöhemmin! Anna-Leena soitti pojalleen: – Poikani, olo on huono. Lääkkeet on loppu. Voisitko… – – Äiti, en minä ole lääkäri, enkä sinäkään! Soita hätäkeskukseen, älä odota! Anna-Leena huokaisi raskaasti: – Niinhän tuo on. Poika on oikeassa. Jos puolen tunnin päästä ei olo helpotu, pitää soittaa ambulanssi. Nainen nojautui varovasti taaksepäin ja sulki silmänsä. Rentoutuakseen alkoi laskea sataan. Jostain kaukaa kuului ääni. Mikä se oli? Niin, puhelin! – Haloo, – Anna-Leena vastasi vaivalloisesti. – Annukka, terve! Täällä Pate. Tuli yhtäkkiä levoton olo, teki mieli soittaa sinulle. – Pate, olo on huono. – Tulen heti! Jaksatko avata oven? – Ovi on täällä nykyään aina auki, Pate. Anna-Leena pudotti puhelimen, eikä enää jaksanut kurkottaa sitä. – Olkoot, hän ajatteli. Silmissä vilisivät nuoruuden muistot: siinä hän on nuorena kauppaopiston fuksina, sitten kaksi komeaa upseerikokelasta värikkäät ilmapallot käsissään. – Hassua, – ajatteli Annukka silloin, – noin isot pojat ja vielä ilmapallot! Niinpä, se oli yhdeksäs päivä toukokuuta. Pääsiäisparaati, kansanjuhla! Hän ja pojat ilmapallojen kanssa, Paten ja Veikon välissä. Silloin hän valitsi Veikon. Tämä oli reipas ja rohkea, Pate taas hiljainen ja ujo. Sitten elämä vei jokaisen omille teilleen: Annukka ja Veikko muuttivat töiden perässä Uudellemaalle, Pate komennukselle Länsi-Saksaan. Lopulta he kohtasivat taas kotikaupungissa, kun miehet olivat jo eläkkeellä. Pate jäi koko elämänsä yksin, vailla vaimoa ja lapsia. Kysyttiin, miksi näin… – Ei onni suosinut rakkaudessa, ehkä korttipeleissä tulisi parempi onni! Anna-Leena kuuli vieraita ääniä. Avaamalla silmänsä vaivoin, hän näki: – Pate! Vieressä seisoi myös ensihoitaja. – Kyllä tästä helpottaa. Oletteko te hänen miehensä? – Kyllä vain! Pate sai ohjeita. Hän istui Annan vierellä pitäen tästä kädestä, kunnes olo helpotti. – Kiitos, Pate! Nyt on jo paljon parempi! – Hyvä niin! Tässä vähän teetä sitruunalla! Pate jäi taloksi, keitti teetä ja piti huolta Annasta. Vaikka vointi koheni, pelkäsi jättää tätä yksin. – Tiedätkö, Anna, olen rakastanut sinua koko elämäni. Siksi en koskaan mennyt naimisiin. – Voi Pate, Veikon kanssa meillä oli ihana liitto. En tiennyt, mitä sinä tunsit. Mutta mitäpä siitä nyt, menneet ovat menneet. – Anna, eikö voitaisi loppuelämästä tehdä onnellinen yhdessä! Niin kauan kuin Jumala antaa, ollaan onnellisia! Anna-Leena nojasi päätään Paten olkaan ja tarttui kädestä: – Niin tehdään! – ja nauroi onnellisesti. Viikon päästä vihdoin tytär Natasa soitti. – Äiti, mitä sulla oli, soitit joskus, en ehtinyt vastata, sitten unohdin… – Ei mitään, nyt kaikki hyvin. Mutta jos jo soitit, kerron, ettet ylläty – olen menossa naimisiin! Linjan toisesta päästä kuului hiljaisuus, vain hengitystä ja suun mutinaa, kun tytär haki sanoja. – Äiti, oletko tosissasi? Sinulle on jo hautuumaalla miinuksia kertynyt, ja nyt aiot mennä naimisiin?! Kuka tämä ihmeellinen sulhanen on? Anna-Leena itki, mutta sanoi lopulta rauhallisesti: – Se on minun asiani! Sitten hän kääntyi Paten puoleen: – Nyt ne tulee tänään kaikki! Varaudutaan puolustamaan! – Kyllä tästä selvitään! Mistään ei olla jääty paitsi, – naurahti Pate. Illalla ilmestyivät kaikki kolme: Iiro, Iiris ja Natasa! – No äiti, esittele nyt tämä sun naistenmies! – Iiro ilkikurisesti. – Eihän tässä esitellä, te tunnette minut, – Pate astui esiin. – Olen rakastanut Annukkaa nuoruudesta asti, ja kun näin hänet viikko sitten siinä kunnossa, ymmärsin, etten voi menettää häntä. Kosin häntä ja hän suostui. – Kuulkaapa, ukko hupakko, oletteko tullut järjiltänne? Millaista rakkautta tuossa iässä voi olla?! – Iiris kiljaisi. – Mitä “tuossa iässä”? rauhallisesti kysyi Pate. – Meillä on vasta seitsemänkymmentä täynnä, elämäähän on vielä jäljellä. Ja äitinne on edelleen kaunotar! – Taitaa teillä olla tähtäimessä äidin asunto, eikö niin? – ammattilaisen äänellä kysyi Natasa. – Lapset, älkää nyt sotkeko asuntoa tähän! Kaikilla teillä on omat kodit! – Mutta silti tässä kämpässä on meidän osuus! – lisäsi Natasa. – En minä mitään tarvitse! Paikka löytyy kyllä! – Pate sanoi. – Mutta äidin loukkaaminen saa loppua heti! – Kuka sinä olet, ikäloppu pelimies! Mitä täällä kehtaat suutasi soittaa? – Iiro syöksyi Paten eteen. Pate ei hievahtanut. Katsoi silmiin. – Olen äitinne mies, halusittepa sitä tai ette! – Ja me olemme hänen lapsensa! – huusi Iiris. – Niin! Ja huomenna viedään hänet vanhainkotiin tai hullujenhuoneelle! – säesti Natasa. – Ikinä! Annukka, tule, lähdetään! He lähtivät yhdessä, tiukasti käsi kädessä, eivätkä kääntyneet. Oli yhdentekevää, mitä muut ajattelivat. He olivat onnellisia ja vapaita! Ainoa kadunvarren lyhty valaisi heidän tiensä. Lapset katsoivat heidän peräänsä eivätkä ymmärtäneet: voiko seitsemänkymppisenä olla vielä rakkautta?

Ei, Annika-kulta, ei mulla ole rahaa! Kaikki meni eilen Maijalle, tiedäthän kun sillä on ne kaksi lasta!
Aili huokaisi syvään ja laski kännykän pöydälle.
Ei hän halunnut ajatella kaikkea sitä, mitä tytär juuri oli sanonut.
Miksi näin on? Kolme lasta miehen kanssa kasvatettiin, aina yritettiin varmistaa, että heillä olisi kaikki hyvin. Kaikki pääsivät kunnollisiin töihin, opiskelleet yliopistotkin. Ja nyt vanhana ei ole rauhaa, eikä apua.
Voi Jukka, miksi sinä niin aikaisin lähdit pois sun kanssasi kaikki oli helpompaa, Aili ajatteli hiljaa mielessään edesmenneelle miehelleen.
Rintaan puristi ikävästi, ja käsi hakeutui automaattisesti lääkepurkille enää yksi, ehkä kaksi kapselia jäljellä. Jos huonosti käy, ei ole enää millä auttaa itseään. Apteekkiin pitäisi mennä, mutta voimat olivat vähissä.
Aili yritti nousta tuolilta, mutta jäi siihen: päätä huimasi pahasti.
No, kyllä se tästä, kun lääke alkaa vaikuttaa, hän yritti rauhoittaa itseään.
Mutta aika kului, eikä olo helpottanut.
Lopulta Aili otti puhelimen ja soitti nuorimmalle tyttärelleen:
Maija ehti hän vain kuiskahtaa.
Äiti, mä oon palaverissa, soitan myöhemmin!
Aili yritti vielä soittaa pojalleen:
Mikko, nyt on huono olo, enkä pärjää ilman lääkettä enää… poika ei antanut hänen edes puhua loppuun.
Äiti, en mä ole lääkäri, eikä susta sellaista tule! Soita ambulanssi, älä odota!
Aili huokaisi raskaasti. Olihan poika oikeassa; ehkä jos olo ei kohta helpota, vielä puolen tunnin päästä, pitää soittaa hätänumeroon.
Hän kallistui varovasti nojatuoliin, sulki silmänsä ja yritti laskea sataan.
Jonkinlainen ääni kuului kuin sumun läpi. Mikä ihme se on? Ainiin, puhelin soi!
Hei, hän sai sanotuksi vaivoin.
Aili, moikka! Se on Pentti täällä. Tuli jotenkin levoton olo, niin päätin soittaa sulle!
Pentti, nyt on kyllä tosi huono olo.
Tuleeko sulle ovi auki, jos tulen?
Pentti, ovi on ollut auki koko ajan, Aili vastasi väsyneenä.
Kännykkä putosi hänen kädestään, eikä hänellä ollut enää voimia kurkottaa sitä.
Olkoon, hän ajatteli.
Silmissä vilisti elämänkuvia: nuorena tyttönä Turun kauppakorkeassa, kaksi reipasta kadettia seisoi ilmapallojen kanssa.
Voi että, Aili hymähti muistaessaan. Isot miehet ja ilmapallot!
Niin, se oli vappu, juhlakulkue ja ihmisvilinä. Ja hänellä pallot molemmissa käsissä, Pentti oikealla, Jukka vasemmalla.
Aili valitsi silloin Jukan jotenkin hän oli rohkeampi ja ulospäinsuuntautuneempi, kun taas Pentti vähän hiljaisempi ja ujompi.
Sitten elämä vei he Jukan kanssa muuttivat Hämeenlinnaan, kun Jukka sai työkomennuksen, Pentti taas siirtyi ulkomaille.
Vuosien päästä kotikaupungissa taas törmäiltiin, kun miehet olivat jo eläkkeellä. Pentti oli jäänyt koko elämänsä yksin, ei ollut vaimoa eikä lapsia.
Kysyivät siltä, mitä oikein tapahtui
Pentti vaan naureskeli:
Ei ole natsannut rakkaudessa, ehkä pitäisi kokeilla arpajaisia!
Aili kuuli hämärästi puhetta ympärillään. Joku auttoi häntä aukaisemaan silmät:
Pentti!
Vieressä seisoi lääkäri.
Kohta olo helpottaa, annetaan hetki aikaa. Oletteko te hänen miehensä?
Kyllä, minä olen, vastasi Pentti empimättä.
Lääkäri antoi Pentille vielä neuvoja.
Pentti istui Ailin vieressä ja piti tätä kädestä kiinni, kunnes olo alkoi helpottaa.
Kiitos, Pentti! Nyt on jo parempi.
Mahtava juttu. Tässä sinulle teetä sitruunan kanssa!
Pentti ei poistunut minnekään. Hän valmisti keittoa keittiössä ja huolehti Ailista, eikä uskaltanut jättää tätä yksin edes hetkeksi.
Tiedätkö, Aili. Rakastin sinua aina, nuoruudesta asti. Siksi en koskaan mennyt naimisiin.
Voi Pentti. Minä ja Jukka meillä oli hyvä elämä. Kunnioitin häntä ja hän rakasti minua. Mutta nuorena et sanonut mitään, enkä tiennyt miten ajattelet. Mutta menneet on menneitä, niitä ei saa takaisin.
No, Aili. Eikö elettäisi nämä loput vuodet yhdessä? Niin pitkään kun meille suodaan, ollaan onnellisia!
Aili painoi päänsä Pentin olkaa vasten, tarttui kädestä ja nauroi iloisesti:
No eletään!
Viikko myöhemmin viimein soitti Maija-tytär:
Äiti, oliko sulla jotain tärkeää? Soitit, en ehtinyt vastata, unohtui kaiken muun kiireen keskellä
Ei se mitään, nyt on jo paljon parempi. Jos kerran soitit, niin vältetään yllätykset menen naimisiin!
Langalla kuului hetken hiljaisuus. Kuului vetää syvään henkeä ja huulten napsumista, sanat hukassa.
Äiti, ootko nyt ihan täysissä järjissä? Sunhan pitäisi olla jo hautausmaalla, eikä menossa naimisiin! Kuka se on?
Aili puristi itsensä kasaan ja itku tuli väkisin, mutta hän löysi itsestään rauhallisen äänen:
Se ei teille kuulu. Se on minun asiani.
Ja hän painoi puhelimen kiinni.
Kääntyi Pentin puoleen: No niin, kohta se show alkaa tulevat varmasti kaikki kolme. Valmistaudu puolustamaan meitä!
Ei tässä mitään hätää, Pentti naurahti.
Illalla ovella seisoivat kolmistaan: Mikko, Annika ja Maija.
No äiti, esittele nyt meille tämä sun rakastaja, Mikko aloitti ivallisesti.
Ei kai tässä esittelyitä tarvita, tunnethan te minut. Rakastin Ailia nuoresta asti, ja kun näin hänet viime viikolla huonossa kunnossa, ymmärsin, etten voi menettää häntä enää. Kysyin haluaako hän olla kanssani, ja hän suostui.
No nyt on pipo vinossa, vanha pelle, Annika tiuskaisi heti. Rakkautta tässä iässä muka!
Tässä iässä? Me olemme vähän yli seitsemänkymmentä, vielä ehtii paljon. Ja teidän äiti on edelleen kaunis! Pentti huomautti.
Kyllä kai sitten vaan haluat asunnon viedä, eiks niin? Maija nakutti juristin äänellä.
Herrajumala, asunnolla ei ole mitään tekemistä tässä! Teillä on omat kodit!
Silti meidän perintö on kiinni tässä! tokaisi Maija.
Minä en kaipaa mitään, kyllä minulla koti löytyy tarvittaessa, Pentti sanoi. Mutta kunnioittakaa äitiänne, älkää huudelko enää hänelle! Hävetkää.
Kuka sä edes olet, ukko! Älä avaa suutasi enää, Mikko pauhasi ja astui lähemmäs.
Mutta Pentti ei ollut moksiskaan. Hän kohottautui ja katsoi suoraan silmiin.
Olen teidän äidin mies, halusitte tai ette!
Me taas ollaan hänen lapsiaan! Annika kiljui.
Huomenna viedään hänet vanhainkotiin tai hullujenhuoneelle! Maija säesti.
Unohdetaan tämä! Tule, Aili. Me lähdetään!
Niin he lähtivät yhdessä, käsi kädessä, eivätkä katsoneet taakseen. Heille oli yhdentekevää, mitä muut ajattelevat. He olivat onnellisia ja vapaita. Yksinäinen katuvalo valaisi heidän tien.
Ja lapset jäivät katsomaan heidän peräänsä, ymmärtämättä: voiko seitsemänkymppisenä enää rakastaaHe kävelivät pitkään hiljaisuudessa. Sumu nousi joen rannasta, ilma tuoksui syksyltä ja lehdiltä. Pentti kiristi otettaan Ailin kädestä, Aili heitti päätään taaksepäin ja nauroi sellaista naurua, jollainen vuosikymmeniin oli ollut unohtunut. Häntä ei enää pelottanut mikään ei yksinäisyys, ei huolet, ei edes lasten kiukku. Hän tunsi itsensä kevyeksi, kuin nuorena vappupäivänä Turussa, jolloin maailma vielä lepäsi mahdollisuuksien edessä avoimena.

Yhteinen askel kantoi heidät puistoon, jossa valot leikkivät nurmikolla. Penkki odotti, ja siihen he istahtivat, kylki kyljessä. Pentti otti taskustaan pienen sormuksen, sellaisen, jonka oli joskus ostanut nuorena miehenä varalta, jos rohkeus olisikin riittänyt.
Tämä odotti koko elämäni, Pentti sanoi ujosti, ja näyt, että joskus tarvitsee odottaa yli viisikymmentä vuotta, ennen kuin aika on oikea.
Aili työnsi käden kasvoilleen, tunsi ilonkyyneleet, jotka valuvat yli iän rajan.
Nyt kaikki on oikealla paikallaan.
Yöllä, kotiin palattuaan, Aili kurkisti ikkunasta. Taivaalla tuikki ensimmäinen tähti ja Aili hymyili sille. Hän tiesi, ettei elämä ollut mennyt hukkaan ei yhdestäkään vaikeasta hetkestä huolimatta. Nyt hän sai pitää rakastetun kädestä kiinni, kuunnella toisen hengitystä, nauraa sydämensä pohjasta ja sanoa:
Olen tässä, elossa.

Pentti sammutti valon. Hiljaisuus laskeutui pieneen asuntoon, jonka lämpö kuin peitto kietoi heidät suojaansa.
Ulkona, katuvaloissa, varjot sulautuivat yhdeksi vahvoiksi ja pelottomiksi, valmiina elämään alusta, joka päivä, viimeiseen iltaan asti.