7. kesäkuuta
Rakas päiväkirja,
Tänään äiti tuli viereeni, kyykistyi lattialle ja kuiskasi hiljaa:
“Aino, rakas, minä pyydän… meidän täytyy nyt asua täällä hetken, tämä kyllä menee ohi ja sitten palaamme taas takaisin Helsinkiin.”
Katsoin äitiä pitkään ja hiljaa.
“Aino, kuuletko minua? Ymmärrätkö?” Äidin käsi tärisi, ja hän ravisti minua hellästi.
“Joo kuulen, äiti…”
“No miksi olet noin hiljainen?” Äiti oli levoton, sen näin heti.
“En ollut hiljaa, äiti, minä vain ajattelin.”
“Niin, ajateltu tuli.” Äiti huokaisi syvään ja osoitti kirjahyllyä. “Katso, täällä on vaikka kuinka monta kirjaa, Aino… Oi miten minä rakastin lukea kirjoja lapsena.”
“Äiti… pitikö meidän jäädä tänne pitkäksi aikaa?”
“En tiedä, kulta, nyt vain pitää jonkin aikaa asua täällä.”
Ymmärsin kaiken, mitä oli meille tapahtunut. Äiti kuvitteli turhaan, etten tajunnut mitään.
“Aino, täti Kaisa käy katsomassa sinua. Minä teen eväät valmiiksi ja lähden töihin aamuvarhain, illasta tuun takaisin. Viikonloppuisin sitten ollaan yhdessä ja käydään vaikka uimassa järvessä…”
Äiti peitti kasvonsa käsillään.
“Anna anteeksi, Aino…”
“Älä itke, äiti, ei tarvitse. Tiedän kyllä, että isä jätti meidät ja että meidän täytyi lähteä Helsingistä. Sinusta tuntui paremmalta tulla tänne mummon vanhaan mökkiin ja vuokrata meidän asunto muille.”
“Tiedän, äiti… Minä lupaan olla kiltti täällä. Odotan sinua ja luen kirjoja, ja täti Kaisa pitää minusta huolta.”
“Kyllä me pärjätään, äiti… Ja sitten syksyllä minä menen kouluun. Äiti, onko täällä edes koulua?”
“Ei, kultaseni, täällä oli joskus koulu kauan sitten, mutta ei enää. Mutta syksyllä, lupaan, pääset taas kouluun meidän vanhaan kotiin tämä on vain väliaikaista siihen saakka kun saan pysyvän työpaikan. Asunnon vuokra on maksettu elokuulle, ehtii jopa remontoida, ennen kuin muutetaan takaisin. Kaikki järjestyy, rakas lapsi…”
“Minä uskon, äiti…”
Sinä iltana istuimme kauan mökin terassilla. Äiti kertoi lapsuudestaan ja siitä, millainen mummo hänellä oli ihana, turvallinen.
“Äiti, oliko sinulla… äiti?”
“Oli,” äiti vastasi raskaasti – “onhan hän nytkin, mutta… ei hänellä koskaan ollut minulle aikaa.”
“Miten niin? Miten ei ollut aikaa?”
“Niin vain kävi, rakas. Synnyin nuorena, isän ja hänen liittonsa ei toiminut, isä muutti Ouluun ja perusti uuden perheen. Äiti oli vähän aikaa kanssani, sitten toi minut mummo Sanniin luo ja haki itse onnea kaupunkiin…”
“Löysikö se sinun äitisi onnen?”
“Kyllä, hän löysi onnea, mutta unohti minut kokonaan… Menin naimisiin, kaksi lasta, minä… sain vain syntymäpäiväksi joskus kortin.”
“Muistan, että hän toi joskus lapsensa tänne, kun joku niistä sairastui… raikkaan ilman takia.”
“Hän ei kertonut lapsilleen minusta. Ne eivät tienneet, että olen heidän siskonsa.”
“Mummo pyysi häntä ostamaan minulle juhlahameen päättäjäisiin… Hän huusi mummolle, että mummo on tunteeton, kai lapsen terveys on tärkeämpää kuin joku hamonen.”
“Sanni on sinun lapsesi myös, miten voit tehdä näin, mummo suuttui.”
“Hän murahti kuin iso hevonen: Hoitakoon nyt itse omat hametarpeensa. Mummo ajoi hänet sitten ulos talosta…”
“Äiti, et koskaan sanonut häntä omaksi äidiksesi, kutsuit vain ‘hän’.”
“Niin, anteeksi, Aino… Mummo Sanni oli minulle oikea äiti.”
“Siksi sinut nimettiinkin Sanniksi, niinkö äiti?”
“Niin kait… Mummon mukaan…”
“Rakastitko mummoa, äiti?”
“Rakastin, ja paljon! Kun hän lähti ajasta pois, tuntui kuin maailma olisi sammunut… Rakastin myös sitä toista äitiä, odotin häntä synttäreinä, koulujen alkaessa, varsinkin kun sairastuin… mutta eihän hän koskaan tullut. Kerran oli kuulemma anopin juhlat, ei voinut silloinkaan… Lopulta hän vain itki ja käski minun muuttaa opistolle. Olin alaikäinen.”
“Luulin, että äiti ottaisi minut kotiin, mutta hän vain sanoi: ‘Ei voi, Sanni, meillä on täyttä, suku tulee.’ Pyysin mummon mökkien avaimet.”
“Hän pelkäsi antaa ne, mutta hain ne kuitenkin ja vaihdoin lukot, naapurin Matti auttoi. Kun Zoi alkoi vaatia mökkiä, naapurit lupasivat seistä rinnalla mummon muistoksi.”
“Ensimmäinen uusi vuosi ilman mummoa… Olin yksin, mutta sitten tuli kavereita ja sitten tuli täysi-ikäiseksi.”
“Näetkö sinä sitä äitiäsi nyt?”
“En… Ei syytä. Kumpikaan ei kaipaa toista.”
“Äiti… sinä et…?”
“Mitä? Hylkäisinkö sinut kuten hän? En koskaan, Aino, koskaan!”
*
En ole oikeastaan edes enää lapsi. Äiti käy töissä, täti Kaisa käy kahdesti päivässä. Syön, laitan tiskit, luen Galja-nukelle ja Nalle-Mikolle kirjoja. Opin lukemaan hiljattain ja rakastan sitä.
Päivät kuluvat samanlaisina, aluksi itkin tai, ei se ollut itkua, silmät vaan valuivat, en osannut pysäyttää. Mutta silti tiesin, äidin palatessa kaikki taas hyvin.
Sitten koitti ilta, kun äiti ei tullut. Ei tullut, ei tullut… Ilta pimeni, sytytin mökkiin valot ja vedin verhot kiinni.
“Ei pelätä, Galja, Mikko, Maija, Niina ja Pelle-Antti, ei pelätä”, rauhoittelin lelujani. Ehkä olisi pitänyt hakea äiti asemalta? Mutta pelkäsin, että äiti ja minä voisimme mennä toistemme ohi.
Ajatus juoksi päässä: ei, äiti ei tekisi minulle niin, ei hän jätä… Mutta jos äitikin perustaa uuden perheen, unohtaa minut, ja minä jäisin yksin tähän mökkiin…
Itkin ääneen ja nukahdin nyyhkyttäen.
Sitten kuulin kolinaa eteisestä pelkäsin, oliko se rotta, vai Zoi-mummo, jota en ollut nähnyt koskaan viekö hänkin talon meiltä? Itketti lisää.
Mutta kun ovi aukesi ja valot syttyivät, hyppäsin heti pystyyn:
“Äiti! Äiti, äiti!”
“Rakas Aino, anteeksi… myöhästyin viimeisestä junasta, kävelin naapuriasemalta kotiin,” äiti itki ja nauroi.
“Pelottiko sinua, äiti?”
“Pelotti, Aino, sinua ajattelin, koko matkan vain itkin…”
“Luulin että ajattelet, että jätin sinut.”
Ja silloin… valehtelin äidille ensimmäistä kertaa:
“Äiti, en ajatellut mitään sellaista, tiesin että palaat aina.”
Tosiasiassa olin pelännyt, mutta en halunnut äidin enää surevan.
*
Elokuuhun asti asuttiin mökillä, syksyllä menin kouluun, äiti sai hyvän työpaikan. Isä alkoi vaatia minua itselleen viikonlopuiksi. Äiti nauroi isä ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka olisi saanut.
Alkuun juoksin riemuissani isän luo, mutta myöhemmin…
“Äiti, musta tuntuu, että isä on kuin sun Zoi, ei oikeasti halua olla mun kanssa. Hän vie minut ostoskeskuksen lastenhuoneeseen ja itse vain puhuu puhelimeen.”
“Minä istun vain penkillä, katselen muita lapsia, enkä halua mennä isän kanssa… Voimmeko sanoa suoraan hänelle?”
Isä raivostui, syytti äitiä siitä, että äiti muka kääntää minut häntä vastaan.
“Olen isä, Aino! Sinä kiellät minua!”
“Tiedätkö, isä… en ole enää lapsi. Miksi viet minut sinne? Ja en edes tykkää sipseistä. Kun lähdit meidän luota ja olin yksin kotona… ja kun äiti jäi junasta ja käveli metsän halki… Silloin susikin oli matkassa…”
Toisen kerran valehtelin nyt isälle. Susijutusta.
Isä kuunteli ja lähti hiljaa pois.
Kuukauden päästä hän tuli uudelleen. Hän pyysi anteeksi, kertoi ymmärtäneensä, ja veimme minut elokuviin. Nyt menin taas iloisena, juoksin isän luo.
“Sanni… oliko oikeasti sutta silloin metsässä?” kysyi isä äidiltä.
“Oli,” äiti vastasi epäröimättä.
Sitten he juttelivat, ja isältä meni juna. Äiti sanoi, että hänen junansa meni.
“Äiti”, kysyin joskus yöllä, kun nukuimme vierekkäin, “halusikohan isä palata meille kotiin?”
“Niin…”
“Annatko anteeksi isälle?”
Äiti oli hiljaa.
“Se on sun asiasi, äiti… mutta minä rakastan teitä molempia…”
“Minä tiedän, Aino.”
“…Mutta sinua minä rakastan eniten sinä olet maailman rohkein äiti, juoksit susienkin ohi päästäksesi luokseni…”
*
Vuosia on kulunut. Minä olen menossa naimisiin.
“Äiti… minun täytyy tunnustaa sinulle jotain.”
“Kerro vain, Aino.”
“Minä silloin ajattelin, että sinäkin jätät minut, kuten Zoi…”
“Kultaseni minäkö jättäisin?”
“En tiennyt silloin, äiti… anna anteeksi minulle.”
“Sinäkin anna anteeksi, että jouduit kokemaan niin…”
Halattiin pitkään. Äiti ja tytär, aina yhdessä. Äiti on aina lähellä.




