Oletko kuullut, äiti pyysi polvillaan – Oletko kuullut, Olli-kulta? Meidän täytyy asua täällä nyt hetken, mutta pian tämä päättyy ja palaamme takaisin kaupunkiin Olli tuijotti äitiä hiljaa. – Olli, kuuletko minua? Ymmärräthän? – Äiti ravisteli Olgaa. – Kyllä, äiti… – Miksi olet hiljaa? – Äiti hermoili ja Olli huomasi sen. – En ollut hiljaa, äiti, mietin vaan. – Mietin hän… Katso nyt, kuinka paljon täällä on kirjoja, Olli… Voi miten minä lapsena rakastin lukea… – Äiti… kauanko meidän täytyy asua täällä? – En tiedä, rakas, täytyy asua nyt jonkun aikaa. Olli ymmärsi kyllä, mitä heidän perheelleen oli tapahtunut. Turhaan äiti luuli, ettei Olli pieni ymmärtänyt mitään. – Olli, täti Katri käy katsomassa sinua, minä teen ruoat päiväksi, aamulla lähden ja illalla tulen takaisin. Viikonloppuna olemme yhdessä ja käymme uimassa joella… Äiti peitti kasvot käsillään. – Anteeksi, anteeksi minulle… – Äiti, älä itke, ei tarvitse. Tiedän kyllä, että isä jätti meidät ja että meidän täytyy selvitä, ja sinä valitsit parhaaksi vaihtoehdoksi muuttaa tähän mummon mökkiin. Meidän asunto vuokrattiin vieraille. – Tiedän kaiken, äiti… Olen kiltti, lupaan sinulle, odotan sinua ja luen kirjoja, ja täti Katri pitää minusta huolta. – Me pärjäämme, äiti… Ja syksyllä menen kouluun. Äiti… onko täällä koulu? – Ei, pikkutyttöni, täällä oli joskus koulu, mutta nyt sitä ei enää ole. Mutta lupaan syksyllä, että palaamme meidän asuntoon. Tämä on vain väliaikaista, kunnes löydän kunnollisen työn. – Asunto on vuokrattu elokuuhun asti, meillä on juuri sopivasti aikaa, sitten teemme pienen remontin ja aloitamme uudestaan. Kaikki järjestyy, kulta… – Tiedän, äiti… Sinä iltana äiti ja Olli istuivat pitkään pienen mökin kuistilla ja äiti kertoi lapsuudestaan, kuinka hänellä oli ihana mummo. – Äiti, oliko sulla… äiti? – Oli, huokaisi äiti, hän on vieläkin, mutta… hän ei tarvinnut minua. – Miten niin? Eikö tarvinnut? – Sellaista se oli, tyttöseni. Sain äidin nuorena, hänen isänsä kanssa ei sujunut, hän lähti toiseen kaupunkiin ja perusti uuden perheen. Äiti yritti aikansa, mutta toi minut mummo Sonjalleen ja itse lähti kaupunkiin etsimään onnea… – Ja… löysikö hän onnen? – Onnen kyllä, mutta minut hän unohti… Meni naimisiin, sai kaksi lasta, mutta… muisti minua vain syntymäpäivänä, joskus jouluna. – Muistan, että kerran hän tuli luokseni, yhdellä hänen lapsistaan oli sairaus, ja hän toi heidät tänne… kun luonnonilma tekee hyvää. – Hän ei kertonut lapsilleen minusta. He eivät tienneet, että olen heidän siskonsa. – Mummu sanoi hänelle, että minulla on pian juhlat ja pyysi hänen ostamaan minulle mekon… Mutta äiti alkoi huutaa mummulle, että mummu oli sydämetön, kun hänen lapsensa on sairas ja mummu miettii pääsiäismekkoja. – Zoin, sanoi mummu närkästyneenä, Sonja on sunkin lapsesi, miten voit. – Terve nuori, murisi hän, tehköön töitä ja ostakoon itse. Mummu suuttui ja ajoi hänet pois… – Äiti, et ole koskaan kutsunut häntä äidiksi, vaan aina hän… – Tiedän, anteeksi kulta… en ole voinut kutsua häntä äidiksi, sillä äiti minulle oli mummu Sonja. – Sinut on nimetty mummu Sonjan mukaan, niinkö? – Ehkä niin… Mummun mukaan. – Rakastitko häntä, äiti? – Kysytkö? Mummu Sonjaa rakastin todella! Kun hän lähti, maailma pimeni… Tiedäthän, Zoi… tarkoitan äitiäkin rakastin – odotin häntä, jokaista syntymäpäivää, juhlapäivää toivoin, että hän tulisi… – Kun olin kipeä, kun mummu kuoli… aina odotin häntä. – Mutta hän ei voinut tulla, koska hänen miehensä äidillä oli juhlat… Hän tuli myöhemmin, itki… Pakotti minut keräämään tavarat, olin alaikäinen. – Luulin, että äiti ottaisi minut luokseen, mutta ei, hän laittoi minut kouluun ja asuntolaan. – Ensimmäinen uusi vuosi ilman mummua… olin naiivi ja kuvittelin, että äiti ottaisi minut luokseen. Mutta hän sanoi: – Anteeksi, en voi, Sonja, minulla on täysi talo, sukulaiset tulevat, minne minä sinut laitan. – Silloin päätin mennä kotiin. Minullahan oli koti. – Anna minulle mummon mökin avaimet, sanoin. – Miksi, hänen silmänsä pyörivät. – Se on minun taloni, jos luulet voivasi päättää siitä, erehdyt. – Tämä on myös minun kotini, hän sanoi närkästyneenä, ja aikoi mennä sinne uuden vuoden viettoon luonnon äärelle. – Lupaan, että jos ilmestytte sinne, pilaan teiltä juhlat. Avaimet! – Hän ei antanut avaimia… mutta miksi olisi, kävin kaupassa ja ostin kaksi uutta lukkoa. Kutsuin naapuri-Setä Heikin, hän auttoi irrottamaan vanhat ja laittamaan uudet. – Ja kun Zoi väitti oikeuksiaan, kaikki naapurit sanoivat, etteivät anna murtaa minua – mummon muiston vuoksi. – Tarkoitin olla yksin uuden vuoden, mutta luokseni tuli ystäviä, pidettiin hauskaa… – Sitten täytin kahdeksantoista. – Näetkö häntä koskaan? – En… Miksi pitäisi? Ei ole muuta sanottavaa. – Äiti… aiotko… teetkö saman minulle? Et koskaan, ymmärrätkö? En koskaan! …Olli oli jo iso eikä pelännyt mitään. Äiti lähti töihin, täti Katri kävi Olin luona. Olli söi, siivosi pöydän, pesi lautasen, ruokki nuken ja jäi lukemaan kirjaa. Olli oli juuri oppinut lukemaan ja nautti siitä, luki nukelle ja nallelle. Olin päivät menivät samalla tavalla. Ensin hän itki – kyyneleet vain valuivat itsekseen. Olli änki ne takaisin, mutta ne valuivat… Eipä se ollut tahallinen itku, kyyneleet olivat inhottavia. Mutta kun äiti tuli, kaikki unohtui. Vaan yhtenä iltana äiti ei tullut. Häntä ei kuulunut. Oli jo pimeää, Olli sytytti valot ja veti verhot kiinni. – Älkää pelätkö, Galle, Nalle, Mari, Nina ja klovni Antero, älkää pelätkö, Olli rohkaisi leluja. – Jospa menisin asemalle vastaan, mietti Olli. Mutta hän ei kunnolla muistanut tietä ja voisi ohittaa äidin. Olli torjui pahat ajatukset, ei, äiti ei tekisi hänelle niin, ei, ei, ei… Ei hänellä ollut mummu Sonjaa, kenelle jäisi? Olli näki kuvan siitä, kun äiti menisi uusiin naimisiin, saisi uusia lapsia ja unohtaisi Olin kokonaan. Olli eläisi yksin mökissä… Sääli itseä kohtaan sai tytön ulvomaan ääneen. Hän itki nyyhkien, silmät sattuivat, kurkku rutisi, Olli nyyhkytti tuolilla ikkunan ääressä kunnes nukahti. Olli kuuli rapinaa eteisessä – entä jos… se oli rotat, entä jos se oli äidin äiti, mummo Zoi, jota Olli ei ollut nähnyt koskaan, ehkä hän tuli ottamaan mökin pois? Ajaisi Olin ulos. Olli vinkaisi hiljaa. Yhtäkkiä ovi avautui, valot syttyivät. – Äiti! Olli ponnahti ylös, tuoli kaatui. – Äiti, kulta! – Olli-kulta, minun lapseni, minun rakas… anteeksi, anteeksi… myöhästyin viimeisestä junasta, pääsin viereiselle asemalle ja kävelin sieltä. – Pelkäsitkö, äiti? – Kovasti, Olli, pelkäsin niin kovasti sinun puolestasi! Itkin ja rukoilin, ettet itkisi, ja itse itkin… Sain kaikki sudetkin pelästymään, äiti nauroi ja itki yhtä aikaa. – Pelkäsin, että uskot minun hylänneen sinut. Silloin… silloin Olli valehteli ensimmäistä kertaa äidille. – En ajatellut sellaista, äiti, tiesin että et koskaan hylkää tai jätä minua. Niin, Olli valehteli, sillä olihan hän miettinyt sitä, mutta ei halunnut äidin murehtivan enemmän. Olli ja äiti asuivat mökissä elokuun loppuun, sitten Olli meni kouluun, äiti löysi hyvän työn. Isä halusi nyt nähdä Olin viikonloppuisin ja haastoi äidin oikeuteen. Mutta äiti nauroi ja sanoi ettei hän ollut koskaan estänyt. Nyt Olli tapaa isää viikonloppuisin. Ensin hän juoksi iloisena isää vastaan, myöhemmin… – Äiti, musta tuntuu että isä on kuin sun Zoi, ettei se oikeasti tarvitse minua – käy vaan siksi tapaamassa. Vie mut lasten leikkipaikalle kauppakeskukseen ja itse soittelee ja riitelee. – Mä istun penkillä ja katson pikkuisia, äiti… En halua mennä isän luo… Sanotaan sille. Isä suuttui ja syytti äitiä, että tämä lietsoi lasta häntä vastaan. – Minä olen ISÄ, isä karjui, – ja sinä estät minua. – Isä… en ole enää pikkuinen, miksi viet minut sinne leikkipaikkaan? En pidä sipseistä… Olen kasvanut. – Kun lähdit pois meidän luota ja jäin päivisin yksin kotiin. Isä, kun äiti myöhästyi junasta ja juoksi metsästä, silloin sitä susilaumaa perässä, minä olin vain kotona… Toisen kerran Olli valehteli, nyt isälle. Susista. Isä kuunteli ja meni pois. Mutta hän tuli takaisin, ehkä kuukauden päästä. Pyysi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä – he menivät yhdessä elokuviin… Olli ja isä. Nyt Olli taas juoksi innoissaan isän luo… – Sonja… juoksitko sä oikeasti susia pakoon, isä kysyi äidiltä. – Tietysti, äiti vastasi silmää räpäyttämättä. Sitten isä ja äiti juttelivat pitkään… ja isältä myöhästyi juna. Tai niin äiti sanoi, että hänen junansa meni. – Äiti, jos isältä meni juna, miten hän pääsee kotiin? Voisko hän jäädä meille? Isä katsoi äitiin. Mutta äiti oli tiukka. – Kävelee vaan… ei täällä susia ole, sanoi äiti ja hyvästeli isän. – Äiti… Hän varmaan halusi palata, niinkö? Olli kysyi yöllä äidiltä, heidän maatessa vierekkäin. – Niin… – Etkö anna anteeksi? Äiti oli hiljaa. – Äiti, se on sinun asiasi, mutta… minä rakastan teitä molempia… – Tiedän, Olli, rakas. – Mutta sua enemmän, sillä olet maailman rohkein äiti, juoksit mua kohti vaikka susienkin keskeltä. …Vuodet kuluivat. Olli on nyt menossa naimisiin. – Äiti… minun pitää kertoa sinulle… – Niin, kulta? – Äiti… silloin ajattelin, että jätät minut, niin kuin Zoi… – Voi tyttö, enhän minä voi ikinä tehdä niin… – En tiennyt silloin, äiti… anteeksi. – Sinäkin anteeksi, että jouduit kokemaan kaiken tuon… He seisoivat halaten, äiti ja tytär…aina yhdessä. Äiti on aina rinnalla

7. kesäkuuta

Rakas päiväkirja,
Tänään äiti tuli viereeni, kyykistyi lattialle ja kuiskasi hiljaa:
“Aino, rakas, minä pyydän… meidän täytyy nyt asua täällä hetken, tämä kyllä menee ohi ja sitten palaamme taas takaisin Helsinkiin.”

Katsoin äitiä pitkään ja hiljaa.

“Aino, kuuletko minua? Ymmärrätkö?” Äidin käsi tärisi, ja hän ravisti minua hellästi.

“Joo kuulen, äiti…”

“No miksi olet noin hiljainen?” Äiti oli levoton, sen näin heti.

“En ollut hiljaa, äiti, minä vain ajattelin.”

“Niin, ajateltu tuli.” Äiti huokaisi syvään ja osoitti kirjahyllyä. “Katso, täällä on vaikka kuinka monta kirjaa, Aino… Oi miten minä rakastin lukea kirjoja lapsena.”

“Äiti… pitikö meidän jäädä tänne pitkäksi aikaa?”

“En tiedä, kulta, nyt vain pitää jonkin aikaa asua täällä.”

Ymmärsin kaiken, mitä oli meille tapahtunut. Äiti kuvitteli turhaan, etten tajunnut mitään.

“Aino, täti Kaisa käy katsomassa sinua. Minä teen eväät valmiiksi ja lähden töihin aamuvarhain, illasta tuun takaisin. Viikonloppuisin sitten ollaan yhdessä ja käydään vaikka uimassa järvessä…”

Äiti peitti kasvonsa käsillään.
“Anna anteeksi, Aino…”

“Älä itke, äiti, ei tarvitse. Tiedän kyllä, että isä jätti meidät ja että meidän täytyi lähteä Helsingistä. Sinusta tuntui paremmalta tulla tänne mummon vanhaan mökkiin ja vuokrata meidän asunto muille.”

“Tiedän, äiti… Minä lupaan olla kiltti täällä. Odotan sinua ja luen kirjoja, ja täti Kaisa pitää minusta huolta.”

“Kyllä me pärjätään, äiti… Ja sitten syksyllä minä menen kouluun. Äiti, onko täällä edes koulua?”

“Ei, kultaseni, täällä oli joskus koulu kauan sitten, mutta ei enää. Mutta syksyllä, lupaan, pääset taas kouluun meidän vanhaan kotiin tämä on vain väliaikaista siihen saakka kun saan pysyvän työpaikan. Asunnon vuokra on maksettu elokuulle, ehtii jopa remontoida, ennen kuin muutetaan takaisin. Kaikki järjestyy, rakas lapsi…”

“Minä uskon, äiti…”

Sinä iltana istuimme kauan mökin terassilla. Äiti kertoi lapsuudestaan ja siitä, millainen mummo hänellä oli ihana, turvallinen.

“Äiti, oliko sinulla… äiti?”

“Oli,” äiti vastasi raskaasti – “onhan hän nytkin, mutta… ei hänellä koskaan ollut minulle aikaa.”

“Miten niin? Miten ei ollut aikaa?”

“Niin vain kävi, rakas. Synnyin nuorena, isän ja hänen liittonsa ei toiminut, isä muutti Ouluun ja perusti uuden perheen. Äiti oli vähän aikaa kanssani, sitten toi minut mummo Sanniin luo ja haki itse onnea kaupunkiin…”

“Löysikö se sinun äitisi onnen?”

“Kyllä, hän löysi onnea, mutta unohti minut kokonaan… Menin naimisiin, kaksi lasta, minä… sain vain syntymäpäiväksi joskus kortin.”

“Muistan, että hän toi joskus lapsensa tänne, kun joku niistä sairastui… raikkaan ilman takia.”

“Hän ei kertonut lapsilleen minusta. Ne eivät tienneet, että olen heidän siskonsa.”

“Mummo pyysi häntä ostamaan minulle juhlahameen päättäjäisiin… Hän huusi mummolle, että mummo on tunteeton, kai lapsen terveys on tärkeämpää kuin joku hamonen.”

“Sanni on sinun lapsesi myös, miten voit tehdä näin, mummo suuttui.”

“Hän murahti kuin iso hevonen: Hoitakoon nyt itse omat hametarpeensa. Mummo ajoi hänet sitten ulos talosta…”

“Äiti, et koskaan sanonut häntä omaksi äidiksesi, kutsuit vain ‘hän’.”

“Niin, anteeksi, Aino… Mummo Sanni oli minulle oikea äiti.”

“Siksi sinut nimettiinkin Sanniksi, niinkö äiti?”

“Niin kait… Mummon mukaan…”

“Rakastitko mummoa, äiti?”

“Rakastin, ja paljon! Kun hän lähti ajasta pois, tuntui kuin maailma olisi sammunut… Rakastin myös sitä toista äitiä, odotin häntä synttäreinä, koulujen alkaessa, varsinkin kun sairastuin… mutta eihän hän koskaan tullut. Kerran oli kuulemma anopin juhlat, ei voinut silloinkaan… Lopulta hän vain itki ja käski minun muuttaa opistolle. Olin alaikäinen.”

“Luulin, että äiti ottaisi minut kotiin, mutta hän vain sanoi: ‘Ei voi, Sanni, meillä on täyttä, suku tulee.’ Pyysin mummon mökkien avaimet.”

“Hän pelkäsi antaa ne, mutta hain ne kuitenkin ja vaihdoin lukot, naapurin Matti auttoi. Kun Zoi alkoi vaatia mökkiä, naapurit lupasivat seistä rinnalla mummon muistoksi.”

“Ensimmäinen uusi vuosi ilman mummoa… Olin yksin, mutta sitten tuli kavereita ja sitten tuli täysi-ikäiseksi.”

“Näetkö sinä sitä äitiäsi nyt?”

“En… Ei syytä. Kumpikaan ei kaipaa toista.”

“Äiti… sinä et…?”

“Mitä? Hylkäisinkö sinut kuten hän? En koskaan, Aino, koskaan!”

*

En ole oikeastaan edes enää lapsi. Äiti käy töissä, täti Kaisa käy kahdesti päivässä. Syön, laitan tiskit, luen Galja-nukelle ja Nalle-Mikolle kirjoja. Opin lukemaan hiljattain ja rakastan sitä.

Päivät kuluvat samanlaisina, aluksi itkin tai, ei se ollut itkua, silmät vaan valuivat, en osannut pysäyttää. Mutta silti tiesin, äidin palatessa kaikki taas hyvin.

Sitten koitti ilta, kun äiti ei tullut. Ei tullut, ei tullut… Ilta pimeni, sytytin mökkiin valot ja vedin verhot kiinni.
“Ei pelätä, Galja, Mikko, Maija, Niina ja Pelle-Antti, ei pelätä”, rauhoittelin lelujani. Ehkä olisi pitänyt hakea äiti asemalta? Mutta pelkäsin, että äiti ja minä voisimme mennä toistemme ohi.

Ajatus juoksi päässä: ei, äiti ei tekisi minulle niin, ei hän jätä… Mutta jos äitikin perustaa uuden perheen, unohtaa minut, ja minä jäisin yksin tähän mökkiin…

Itkin ääneen ja nukahdin nyyhkyttäen.

Sitten kuulin kolinaa eteisestä pelkäsin, oliko se rotta, vai Zoi-mummo, jota en ollut nähnyt koskaan viekö hänkin talon meiltä? Itketti lisää.

Mutta kun ovi aukesi ja valot syttyivät, hyppäsin heti pystyyn:
“Äiti! Äiti, äiti!”
“Rakas Aino, anteeksi… myöhästyin viimeisestä junasta, kävelin naapuriasemalta kotiin,” äiti itki ja nauroi.
“Pelottiko sinua, äiti?”
“Pelotti, Aino, sinua ajattelin, koko matkan vain itkin…”
“Luulin että ajattelet, että jätin sinut.”
Ja silloin… valehtelin äidille ensimmäistä kertaa:
“Äiti, en ajatellut mitään sellaista, tiesin että palaat aina.”
Tosiasiassa olin pelännyt, mutta en halunnut äidin enää surevan.

*

Elokuuhun asti asuttiin mökillä, syksyllä menin kouluun, äiti sai hyvän työpaikan. Isä alkoi vaatia minua itselleen viikonlopuiksi. Äiti nauroi isä ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka olisi saanut.

Alkuun juoksin riemuissani isän luo, mutta myöhemmin…
“Äiti, musta tuntuu, että isä on kuin sun Zoi, ei oikeasti halua olla mun kanssa. Hän vie minut ostoskeskuksen lastenhuoneeseen ja itse vain puhuu puhelimeen.”

“Minä istun vain penkillä, katselen muita lapsia, enkä halua mennä isän kanssa… Voimmeko sanoa suoraan hänelle?”

Isä raivostui, syytti äitiä siitä, että äiti muka kääntää minut häntä vastaan.

“Olen isä, Aino! Sinä kiellät minua!”

“Tiedätkö, isä… en ole enää lapsi. Miksi viet minut sinne? Ja en edes tykkää sipseistä. Kun lähdit meidän luota ja olin yksin kotona… ja kun äiti jäi junasta ja käveli metsän halki… Silloin susikin oli matkassa…”

Toisen kerran valehtelin nyt isälle. Susijutusta.

Isä kuunteli ja lähti hiljaa pois.

Kuukauden päästä hän tuli uudelleen. Hän pyysi anteeksi, kertoi ymmärtäneensä, ja veimme minut elokuviin. Nyt menin taas iloisena, juoksin isän luo.

“Sanni… oliko oikeasti sutta silloin metsässä?” kysyi isä äidiltä.

“Oli,” äiti vastasi epäröimättä.

Sitten he juttelivat, ja isältä meni juna. Äiti sanoi, että hänen junansa meni.

“Äiti”, kysyin joskus yöllä, kun nukuimme vierekkäin, “halusikohan isä palata meille kotiin?”

“Niin…”

“Annatko anteeksi isälle?”

Äiti oli hiljaa.

“Se on sun asiasi, äiti… mutta minä rakastan teitä molempia…”

“Minä tiedän, Aino.”

“…Mutta sinua minä rakastan eniten sinä olet maailman rohkein äiti, juoksit susienkin ohi päästäksesi luokseni…”

*

Vuosia on kulunut. Minä olen menossa naimisiin.

“Äiti… minun täytyy tunnustaa sinulle jotain.”

“Kerro vain, Aino.”

“Minä silloin ajattelin, että sinäkin jätät minut, kuten Zoi…”

“Kultaseni minäkö jättäisin?”

“En tiennyt silloin, äiti… anna anteeksi minulle.”

“Sinäkin anna anteeksi, että jouduit kokemaan niin…”

Halattiin pitkään. Äiti ja tytär, aina yhdessä. Äiti on aina lähellä.

Rate article
vsematerialy
Oletko kuullut, äiti pyysi polvillaan – Oletko kuullut, Olli-kulta? Meidän täytyy asua täällä nyt hetken, mutta pian tämä päättyy ja palaamme takaisin kaupunkiin Olli tuijotti äitiä hiljaa. – Olli, kuuletko minua? Ymmärräthän? – Äiti ravisteli Olgaa. – Kyllä, äiti… – Miksi olet hiljaa? – Äiti hermoili ja Olli huomasi sen. – En ollut hiljaa, äiti, mietin vaan. – Mietin hän… Katso nyt, kuinka paljon täällä on kirjoja, Olli… Voi miten minä lapsena rakastin lukea… – Äiti… kauanko meidän täytyy asua täällä? – En tiedä, rakas, täytyy asua nyt jonkun aikaa. Olli ymmärsi kyllä, mitä heidän perheelleen oli tapahtunut. Turhaan äiti luuli, ettei Olli pieni ymmärtänyt mitään. – Olli, täti Katri käy katsomassa sinua, minä teen ruoat päiväksi, aamulla lähden ja illalla tulen takaisin. Viikonloppuna olemme yhdessä ja käymme uimassa joella… Äiti peitti kasvot käsillään. – Anteeksi, anteeksi minulle… – Äiti, älä itke, ei tarvitse. Tiedän kyllä, että isä jätti meidät ja että meidän täytyy selvitä, ja sinä valitsit parhaaksi vaihtoehdoksi muuttaa tähän mummon mökkiin. Meidän asunto vuokrattiin vieraille. – Tiedän kaiken, äiti… Olen kiltti, lupaan sinulle, odotan sinua ja luen kirjoja, ja täti Katri pitää minusta huolta. – Me pärjäämme, äiti… Ja syksyllä menen kouluun. Äiti… onko täällä koulu? – Ei, pikkutyttöni, täällä oli joskus koulu, mutta nyt sitä ei enää ole. Mutta lupaan syksyllä, että palaamme meidän asuntoon. Tämä on vain väliaikaista, kunnes löydän kunnollisen työn. – Asunto on vuokrattu elokuuhun asti, meillä on juuri sopivasti aikaa, sitten teemme pienen remontin ja aloitamme uudestaan. Kaikki järjestyy, kulta… – Tiedän, äiti… Sinä iltana äiti ja Olli istuivat pitkään pienen mökin kuistilla ja äiti kertoi lapsuudestaan, kuinka hänellä oli ihana mummo. – Äiti, oliko sulla… äiti? – Oli, huokaisi äiti, hän on vieläkin, mutta… hän ei tarvinnut minua. – Miten niin? Eikö tarvinnut? – Sellaista se oli, tyttöseni. Sain äidin nuorena, hänen isänsä kanssa ei sujunut, hän lähti toiseen kaupunkiin ja perusti uuden perheen. Äiti yritti aikansa, mutta toi minut mummo Sonjalleen ja itse lähti kaupunkiin etsimään onnea… – Ja… löysikö hän onnen? – Onnen kyllä, mutta minut hän unohti… Meni naimisiin, sai kaksi lasta, mutta… muisti minua vain syntymäpäivänä, joskus jouluna. – Muistan, että kerran hän tuli luokseni, yhdellä hänen lapsistaan oli sairaus, ja hän toi heidät tänne… kun luonnonilma tekee hyvää. – Hän ei kertonut lapsilleen minusta. He eivät tienneet, että olen heidän siskonsa. – Mummu sanoi hänelle, että minulla on pian juhlat ja pyysi hänen ostamaan minulle mekon… Mutta äiti alkoi huutaa mummulle, että mummu oli sydämetön, kun hänen lapsensa on sairas ja mummu miettii pääsiäismekkoja. – Zoin, sanoi mummu närkästyneenä, Sonja on sunkin lapsesi, miten voit. – Terve nuori, murisi hän, tehköön töitä ja ostakoon itse. Mummu suuttui ja ajoi hänet pois… – Äiti, et ole koskaan kutsunut häntä äidiksi, vaan aina hän… – Tiedän, anteeksi kulta… en ole voinut kutsua häntä äidiksi, sillä äiti minulle oli mummu Sonja. – Sinut on nimetty mummu Sonjan mukaan, niinkö? – Ehkä niin… Mummun mukaan. – Rakastitko häntä, äiti? – Kysytkö? Mummu Sonjaa rakastin todella! Kun hän lähti, maailma pimeni… Tiedäthän, Zoi… tarkoitan äitiäkin rakastin – odotin häntä, jokaista syntymäpäivää, juhlapäivää toivoin, että hän tulisi… – Kun olin kipeä, kun mummu kuoli… aina odotin häntä. – Mutta hän ei voinut tulla, koska hänen miehensä äidillä oli juhlat… Hän tuli myöhemmin, itki… Pakotti minut keräämään tavarat, olin alaikäinen. – Luulin, että äiti ottaisi minut luokseen, mutta ei, hän laittoi minut kouluun ja asuntolaan. – Ensimmäinen uusi vuosi ilman mummua… olin naiivi ja kuvittelin, että äiti ottaisi minut luokseen. Mutta hän sanoi: – Anteeksi, en voi, Sonja, minulla on täysi talo, sukulaiset tulevat, minne minä sinut laitan. – Silloin päätin mennä kotiin. Minullahan oli koti. – Anna minulle mummon mökin avaimet, sanoin. – Miksi, hänen silmänsä pyörivät. – Se on minun taloni, jos luulet voivasi päättää siitä, erehdyt. – Tämä on myös minun kotini, hän sanoi närkästyneenä, ja aikoi mennä sinne uuden vuoden viettoon luonnon äärelle. – Lupaan, että jos ilmestytte sinne, pilaan teiltä juhlat. Avaimet! – Hän ei antanut avaimia… mutta miksi olisi, kävin kaupassa ja ostin kaksi uutta lukkoa. Kutsuin naapuri-Setä Heikin, hän auttoi irrottamaan vanhat ja laittamaan uudet. – Ja kun Zoi väitti oikeuksiaan, kaikki naapurit sanoivat, etteivät anna murtaa minua – mummon muiston vuoksi. – Tarkoitin olla yksin uuden vuoden, mutta luokseni tuli ystäviä, pidettiin hauskaa… – Sitten täytin kahdeksantoista. – Näetkö häntä koskaan? – En… Miksi pitäisi? Ei ole muuta sanottavaa. – Äiti… aiotko… teetkö saman minulle? Et koskaan, ymmärrätkö? En koskaan! …Olli oli jo iso eikä pelännyt mitään. Äiti lähti töihin, täti Katri kävi Olin luona. Olli söi, siivosi pöydän, pesi lautasen, ruokki nuken ja jäi lukemaan kirjaa. Olli oli juuri oppinut lukemaan ja nautti siitä, luki nukelle ja nallelle. Olin päivät menivät samalla tavalla. Ensin hän itki – kyyneleet vain valuivat itsekseen. Olli änki ne takaisin, mutta ne valuivat… Eipä se ollut tahallinen itku, kyyneleet olivat inhottavia. Mutta kun äiti tuli, kaikki unohtui. Vaan yhtenä iltana äiti ei tullut. Häntä ei kuulunut. Oli jo pimeää, Olli sytytti valot ja veti verhot kiinni. – Älkää pelätkö, Galle, Nalle, Mari, Nina ja klovni Antero, älkää pelätkö, Olli rohkaisi leluja. – Jospa menisin asemalle vastaan, mietti Olli. Mutta hän ei kunnolla muistanut tietä ja voisi ohittaa äidin. Olli torjui pahat ajatukset, ei, äiti ei tekisi hänelle niin, ei, ei, ei… Ei hänellä ollut mummu Sonjaa, kenelle jäisi? Olli näki kuvan siitä, kun äiti menisi uusiin naimisiin, saisi uusia lapsia ja unohtaisi Olin kokonaan. Olli eläisi yksin mökissä… Sääli itseä kohtaan sai tytön ulvomaan ääneen. Hän itki nyyhkien, silmät sattuivat, kurkku rutisi, Olli nyyhkytti tuolilla ikkunan ääressä kunnes nukahti. Olli kuuli rapinaa eteisessä – entä jos… se oli rotat, entä jos se oli äidin äiti, mummo Zoi, jota Olli ei ollut nähnyt koskaan, ehkä hän tuli ottamaan mökin pois? Ajaisi Olin ulos. Olli vinkaisi hiljaa. Yhtäkkiä ovi avautui, valot syttyivät. – Äiti! Olli ponnahti ylös, tuoli kaatui. – Äiti, kulta! – Olli-kulta, minun lapseni, minun rakas… anteeksi, anteeksi… myöhästyin viimeisestä junasta, pääsin viereiselle asemalle ja kävelin sieltä. – Pelkäsitkö, äiti? – Kovasti, Olli, pelkäsin niin kovasti sinun puolestasi! Itkin ja rukoilin, ettet itkisi, ja itse itkin… Sain kaikki sudetkin pelästymään, äiti nauroi ja itki yhtä aikaa. – Pelkäsin, että uskot minun hylänneen sinut. Silloin… silloin Olli valehteli ensimmäistä kertaa äidille. – En ajatellut sellaista, äiti, tiesin että et koskaan hylkää tai jätä minua. Niin, Olli valehteli, sillä olihan hän miettinyt sitä, mutta ei halunnut äidin murehtivan enemmän. Olli ja äiti asuivat mökissä elokuun loppuun, sitten Olli meni kouluun, äiti löysi hyvän työn. Isä halusi nyt nähdä Olin viikonloppuisin ja haastoi äidin oikeuteen. Mutta äiti nauroi ja sanoi ettei hän ollut koskaan estänyt. Nyt Olli tapaa isää viikonloppuisin. Ensin hän juoksi iloisena isää vastaan, myöhemmin… – Äiti, musta tuntuu että isä on kuin sun Zoi, ettei se oikeasti tarvitse minua – käy vaan siksi tapaamassa. Vie mut lasten leikkipaikalle kauppakeskukseen ja itse soittelee ja riitelee. – Mä istun penkillä ja katson pikkuisia, äiti… En halua mennä isän luo… Sanotaan sille. Isä suuttui ja syytti äitiä, että tämä lietsoi lasta häntä vastaan. – Minä olen ISÄ, isä karjui, – ja sinä estät minua. – Isä… en ole enää pikkuinen, miksi viet minut sinne leikkipaikkaan? En pidä sipseistä… Olen kasvanut. – Kun lähdit pois meidän luota ja jäin päivisin yksin kotiin. Isä, kun äiti myöhästyi junasta ja juoksi metsästä, silloin sitä susilaumaa perässä, minä olin vain kotona… Toisen kerran Olli valehteli, nyt isälle. Susista. Isä kuunteli ja meni pois. Mutta hän tuli takaisin, ehkä kuukauden päästä. Pyysi anteeksi ja sanoi ymmärtävänsä – he menivät yhdessä elokuviin… Olli ja isä. Nyt Olli taas juoksi innoissaan isän luo… – Sonja… juoksitko sä oikeasti susia pakoon, isä kysyi äidiltä. – Tietysti, äiti vastasi silmää räpäyttämättä. Sitten isä ja äiti juttelivat pitkään… ja isältä myöhästyi juna. Tai niin äiti sanoi, että hänen junansa meni. – Äiti, jos isältä meni juna, miten hän pääsee kotiin? Voisko hän jäädä meille? Isä katsoi äitiin. Mutta äiti oli tiukka. – Kävelee vaan… ei täällä susia ole, sanoi äiti ja hyvästeli isän. – Äiti… Hän varmaan halusi palata, niinkö? Olli kysyi yöllä äidiltä, heidän maatessa vierekkäin. – Niin… – Etkö anna anteeksi? Äiti oli hiljaa. – Äiti, se on sinun asiasi, mutta… minä rakastan teitä molempia… – Tiedän, Olli, rakas. – Mutta sua enemmän, sillä olet maailman rohkein äiti, juoksit mua kohti vaikka susienkin keskeltä. …Vuodet kuluivat. Olli on nyt menossa naimisiin. – Äiti… minun pitää kertoa sinulle… – Niin, kulta? – Äiti… silloin ajattelin, että jätät minut, niin kuin Zoi… – Voi tyttö, enhän minä voi ikinä tehdä niin… – En tiennyt silloin, äiti… anteeksi. – Sinäkin anteeksi, että jouduit kokemaan kaiken tuon… He seisoivat halaten, äiti ja tytär…aina yhdessä. Äiti on aina rinnalla