Anteeksi, äiti, älä tule meille nyt, jooko? sanoi tyttäreni hiljaa, miltei ohimennen, kun hän sitoi lenkkareitaan eteisessä. Kiitos kaikesta, ihan oikeasti, mutta tällä hetkellä… nyt olisi parempi, että pysyt kotosalla ja lepäät.
Olin ehtinyt jo ottaa laukkuni, vedin takkia päälleni ja olin valmis, kuten aina, lähtemään hoitamaan lapsenlasta, kun tyttäreni suunnisti joogaan. Kaikki sujui aina omalla painollaan minä tulin, hoidin, palasin pieneen yksiööni Kontulassa. Mutta tänään jokin poikkesi normaalista. Jäin paikalleni kuin juurtuneena hänen lauseensa jälkeen.
Olinko tehnyt jotakin väärin? Pannut vauvan huonosti nukkumaan? Laittanut väärän potkupuvun päälle? Syöttänyt väärään aikaan? Vai katsonut väärin?
Eipä, syy oli paljon arkisempi ja silti satuttavampi.
Kyse oli hänen appivanhemmistaan. Vauraita, vaikutusvaltaisia ja hyvissä asemissa olevia ihmisiä, jotka olivat päättäneet ruveta vierailemaan lapsenlapsensa luona joka päivä. Vakavina he kantoivat lahjojaan ja istuivat olohuoneessa pöydän ääressä. Sen saman pöydän, jonka olivat itse hankkineet nuorelle parille. Myös asunto oli heidän lahjansa.
Huonekalut, tee kaikki heidän hommansa. He toivat mukanaan harvinaista mustaa teetä ja levittäytyivät joka kolkkaan. Ja selvästi lapsenlapsikin oli nyt “heidän”. Ja minä… olin tarpeeton.
Minä, rautatieläinen yli kolmenkymmenen vuoden työuran jälkeen, tavallinen nainen ilman arvonimiä, ilman kalliita koruja tai trendikkäitä vaatteita.
Katso nyt itseäsi, äiti, sanoi tyttäreni. Olet lihonut. Hiuksesi ovat harmaat. Näytät… nuhruiselta. Nuo villapaidat, ei mitään makua. Tuoksut junalle. Ymmärrätkö?
Olin hiljaa. Mitä olisin voinut sanoa?
Kun hän lähti, menin peilin luo. Peilistä katsoi nainen, jonka silmissä väsyneet juonteet, suunpielissä uurteita. Venyneessä villapaidassa, posket pyöristyneinä noloudesta. Inho itseäni kohtaan pyyhkäisi ylitseni kuin ukkosmyrsky kirkkaana päivänä. Menin ulos hengittämään raitista ilmaa ja tunsin, kuinka kurkkua kuristi, silmät vettyivät. Häpeän ja surun karvaita kyyneleitä vieri poskille.
Palasin pieneen yksiööni Kontulan laitamille. Istuin sohvalle ja selasin vanhaa puhelinta, johon olin säästänyt kuvia: tässä tyttäreni ihan pienenä, rusettipää koulun aloituksessa. Ylioppilasjuhlissa, tutkintotodistuksen kanssa, häissä. Ja nyt myös lapsenlapseni hymyilemässä pinnasängystä.
Kaikki, mille olin elänyt, oli noissa kuvissa. Kaikki, mihin olin voimani antanut. Jos nyt käskettiin “älä tule”, niin kai se oli sitten niin. Aikani oli ohi. Olin oman osani tehnyt. Nyt enää ei sovi häiritä ei olla taakkana. Ei muistuttaa omalla harmaalla olemuksellaan. Jos minua joskus tarvittaisiin kai silloin pyydettäisiin. Ehkä pyydettäisiin.
Kului aikaa. Eräänä päivänä sitten puhelin soi.
Äiti… ääni oli painava. Voisitko tulla? Hoitaja lähti, appivanhemmat… no, heidän oikea luonteensa tuli esiin. Ja Ari on kavereidensa kanssa, olen ihan yksin täällä.
Olin hetken hiljaa. Sitten vastasin rauhallisesti:
Anteeksi, rakas. En nyt voi. Minun pitää pitää huolta itsestäni. Tulla “arvokkaaksi”, kuten sanoit. Ehkä joskus myöhemmin. Sitten voin ehkä tulla.
Laitoin puhelimen pöydälle ja hymyilin ensi kertaa pitkään aikaan. Surullisesti, mutta ylpeänä.
