Olga valmisti koko päivän uutta vuotta varten: siivosi, kokkasi ja kattoi pöytää – ensimmäistä kertaa ei vanhempien, vaan rakkaansa seurassa. Hän oli jo kolmatta kuukautta asunut Tolpan kanssa tämän kerrostaloasunnossa. Tolppa oli häntä 15 vuotta vanhempi, eronnut, maksoi elatusmaksuja ja tykkäsi ottaa välillä – mutta se kaikki oli toissijaista rakastumisen rinnalla. Kukaan ei ymmärtänyt, mihin Olga oikein ihastui: Tolppa ei ollut mikään komea, pikemminkin rumempi päästä, luonne kammottava, uskomattoman saita ja aina rahattomana – ja jos rahaa löytyi, ne meni vain omiin menoihin. Mutta silti Olga rakastui tähän ”ihme-ukkoon”. Kolmen kuukauden ajan Olga toivoi, että Tolppa näkisi, miten tunnollinen ja huolehtivainen nainen hän on – ja haluaisi ottaa vaimokseen. Tolppa aina tokaisi: ”Täytyy asua ensin yhdessä ja katsoa millainen emäntä olet, ettet vaan ole samanlainen kuin eksäni…” Eksästä Olga ei saanut koskaan mitään selkeää tietoa. Olga yritti parhaansa: ei nalkuttanut, vaikka Tolppa tuli humalassa kotiin, laittoi ruokaa, pyykkäsi, siivosi ja osti ruoat omilla rahoillaan (ettei Tolppa vain luule hänen olevan ahne). Myös uudenvuoden tarjoilut hän osti itse. Ja ihan uuden puhelimenkin hän osti Tolpalle lahjaksi. Uudenvuodenaattona Olga puursi valmisteiden parissa, kun Tolppa valmistautui omalla tavallaan – dokaamalla kavereiden kanssa. Hän tuli kotiin päissään ja ilmoitti, että heidän luokse tulee uudenvuoden viettoon hänen ystäviään, joita Olga ei edes tuntenut. Olga kattoi pöydän, tunti oli enää vuoden vaihtumiseen. Mieli oli pilalla, mutta hän pinnisteli – ei hän halunnut olla niin kuin Tolpan eksä. Puoli tuntia ennen vuodenvaihdetta asuntoon ryöpsähti humalainen porukka miehiä ja naisia. Tolppa riemastui, istutti kaikki pöytään ja ryyppyjuhlat jatkuivat. Olga jäi täysin näkymättömäksi – Tolppa ei edes esitellyt häntä, kukaan ei huomannut. Vieraat joivat ja nauroivat keskenään, eikä Olga päässyt mukaan keskusteluun. Kun Olga ehdotti, että täytettäisiin lasit kuohuviinillä vuoden vaihtuessa, eräs humalainen nainen tokaisi: ”Kuka toi on?” ”Sänkynaapuri”, Tolppa nauroi ja koko poppoo nauroi mukana. He söivät Olgan tekemät ruoat ja pilkkasivat häntä päin naamaa. Kun kello löi kaksitoista, he nauroivat ja kehuivat Tolppaa siitä, että oli keksinyt itselleen ilmaisen kokin ja siivoojan. Tolppa ei puolustanut Olgaansa, vaan nauroi muiden mukana – ahmi Olgan ostaman ja valmistaman ruoan ja “pyyhki häneen kengät”. Olga poistui hiljaa huoneesta, pakkasi tavaransa ja lähti vanhemmilleen. Näin kurjaa uutta vuotta hänellä ei ollut koskaan ollut. Äiti tokaisi: ”Mitäs minä sanoin”, isä huokaisi helpotuksesta – ja Olga, itkettyään itsensä tyhjäksi, riisui vihdoin vaaleanpunaiset lasinsa. Viikon päästä, kun Tolpan rahat olivat loppu, hän ilmestyi Olgan ovelle kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Miksi sinä lähdit, suututko muka?” ja kun huomasi, ettei sovintoa tullut, alkoi nalkuttaa: ”Hyvin meni, sinä pääsit mammasi hoiviin, mulla jääkaappi ammottaa! Oot nyt ihan kuin se mun entinen.” Tästä röyhkeydestä Olga menetti puhekykynsä. Monta kertaa oli mielessään miettinyt mitä sanoisi, ja nyt ei saanut sanaa suustaan – muuta kuin että lähetti Tolpan matkoihinsa ja paiskasi oven kiinni. Tästä uudesta vuodesta alkoi Olgalle kokonaan uusi elämä.

Koko päivän oli Satu touhunnut joulu- ja uudenvuoden aaton edellä: siivonnut, kokannut, kattanut pöydän koreaksi. Olihan tämä hänen ensimmäinen vuodenvaihteensa ilman vanhempia, mutta rakkaan ihmisen kanssa. Hän oli muuttanut kolmatta kuukautta sitten Kimmon luokse. Kimmo oli häntä viidentoista vuotta vanhempi, eronnut, maksoi lapsestaan elatusmaksuja ja piti toisinaan ryypätä… Mutta mitäpä noista, kun sydän oli jäänyt kiinni. Eivät muut ymmärtäneet: Kimmo oli kaikkea muuta kuin komea ehkäpä jopa vähän kolho ja kummallinen, luonteeltaan äksy, kitupiikki viimeisen päälle, ja rahapussikin aina tyhjä. Tai jos jotain löytyi, ne menivät vain Kimmon omiin menoihin. Ja juuri tähän outoon Kimmoon Satu oli rakastunut.

Koko kolmikuukautisen yhteiselon ajan Satu oli toivonut, että Kimmo huomaisi, kuinka mukautuvainen ja kunnollinen nainen hän on. Että Kimmo haluaisi joskus avioitua hänen kanssaan. Kimmo sanoikin aina: “Katsotaan nyt miten yhteiselo sujuu, ennen kuin tehdään suurempia päätöksiä enhän mä tiedä vielä, millainen emäntä susta tulee. Jos oot samanlainen kuin ex-vaimo.” Kimmon entisestä Satu ei tiennyt juuri mitään ei hän ollut saanut koskaan mitään järkevää vastausta. Niinpä Satu teki parhaansa; ei suuttunut, kun Kimmo tuli humalassa kotiin, kokkasi, pesi pyykit, siivosi, osti ruokatarpeet omilla euroillaan (ettei Kimmo luulisi hänen olevan rahan perään). Myös joulupöydän Satu kokosi omin rahoinsa. Kimmolle hän hommasi uuden puhelimenkin lahjaksi.

Sillä aikaa kun Satu valmisti juhlaa, hänen oma ihme-Kimmo valmisti juhlaa omalla tavallaan: istui ystävineen kapakassa. Lopulta hän palasi hyvissä höyryissä ja ilmoitti, että muutama kaveri on tulossa heille viettämään uutta vuotta pelkkiä hänen kavereitaan, Satu ei heitä tuntenut lainkaan. Satu viimeisteli kattauksen, aikaa vuodenvaihteeseen oli jäljellä vain tunti. Mieli oli maassa mutta hän hillitsi itsensä hänestä ei tulisi sellaista kuin Kimmon ex vaimo.

Puoli tuntia ennen vuoden vaihtumista ovesta vyöryi sisään metelöivä, päihtynyt seurakunta. Kimmo piristyi heti, komensi kaikki pöytään ja ilonpito alkoi. Satua Kimmo ei vaivautunut esittelemään, eikä kukaan oikeastaan huomioinut hänen olemassaoloaan he vain joivat, nauroivat keskenään, heillä oli omat pilansa ja tarinansa. Kun Satu ilmoitti hiljaa, että vuoden vaihtumiseen on kaksi minuuttia ja olisi hyvä kaataa kuohuvat laseihin, katsottiin häneen kuin hän olisi kummajainen.

Kuka toi on? sopersi eräs naispuolinen vieras.

Vuodekaveri, naurahti Kimmo, ja miehet remahtivat yhteen ääneen.

He söivät Satun laittamat ruoat, mutta pilkkasivat samalla naisen sinisilmäisyyttä. Kellon lyödessä viisitoista, he kiittelivät Kimmoa siitä, kuinka fiksua oli löytää ilmainen keittäjä ja siivooja kotiin. Eikä Kimmo sanonut mitään puolustavaa, vaan naureskeli mukana. Ahmi Satun tekemät ruoat ja pyyhki käytännössä jalkansa tämän sydämeen.

Satu nousi, keräsi tavaransa, ja hiipi hiljaisuudessa ulos kohti vanhempien kotia. Sellaista vuoden vaihtumista hän ei ollut ennen kokenut. Äiti tokaisi totuttuun tapaan: “Mitäs minä sanoin,” ja isä huokaisi helpotuksesta. Satu itki, suolasi sydämensä kivun, ja ymmärsi näkevänsä viimein totuuden selvästi.

Viikko kului. Kun Kimmon rahat loppuivat, hän ilmestyi Satun ovelle kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi sä lähdit? Oliko tuo nyt vähän turhan herkkänahkaista? ja kun Satu ei lämmennyt sovintoon, Kimmo alkoi syytellä: Nätisti toimit: menet vaan vanhempiesi luokse löhöilemään ja mulla jääkaapissa hiiretkin hirttelee! Alanpa jo tunnistaa sun käytöksestä mun exän piirteitä!

Satulta jäi jalat alta hämmästyksestä. Hän oli monta kertaa mielessään harjoitellut, miten pistäisi Kimmon ojennukseen, mutta nyt hän jäi sanattomaksi. Ainoa, mihin hän pystyi, oli päästää suustaan muutama painava sana ja paiskata oven kiinni Kimmon nenän edestä.

Niin koitti Satulle uuden vuoden uusi elämä.