Anoppi vaati varmuuskopioavaimia meidän uuteen asuntoon, mutta mieheni puolusti minua
Onko tämä lukko nyt ihan turvallinen? Tuntuu vähän heppoiselta. Nykyään murtovarkaat pääsevät sisään vaikka millä tempuilla, ja teillä on uudet koneet ja juuri tehty remontti… Anoppi, Raili, naputti manikyroidulla kynnellään upouutta oveamme, jonka tuoksu muistutti yhä tehdasrasvasta.
Helmi hengähti syvään, yrittäen olla antamatta äänen lipsua turhautuneeksi. Vilkaisin puolisoani Juhania, joka nypläsi parhaillaan suojamuovia pois ovisilmästä. Juhani kohotti kulmiaan sillä tavalla, että koita kestää, äiti vain kyselee.
Raili, tämä on todella hyvä lukko, italialainen, neljännen tason murtosuojauksella, Helmi vastasi rauhallisesti ja avasi oven kunnolla. Ollaan ihan erikseen kysytty ammattilaisilta. Ja ensi kuussa asennetaan hälytin. Tule vaan sisään, ei kannata jäädä tuuliseen rappuun.
Tämä oli Railin ensimmäinen vierailu meidän uuteen asuntoon. Tätä olimme tavoitelleet viisi vuotta. Viisi vuotta vuokrakämpissä, joiden seinille ei saanut ripustaa taulua ilman hyväksyntää, viisi vuotta säästämistä lomista ja kahvikupillisista. Lopulta asuntolaina oli myönnetty, avaimet saatu ja stressaava remontti takana. Tämä koti oli meidän arvokas saareke, paikka jossa jokainen laatta kylppärissä ja tapetti seinällä oli valittu rakkaudella ja väitelty kuviosta, mutta valittu kuitenkin itse.
Raili astui eteiseen, tutkaili kriittisesti valkoisia seiniä ja pysähtyi liukuoven eteen.
Herkkä sävy. Tiedäthän, että joudut jatkuvasti hinkkaamaan niitä puhtaaksi. Minähän sanoin: ottakaa kukkakuviolla, lika ei näy. Mutta te päätätte itse. Kukin on oman kotinsa valtias, kai.
Helmi ei kommentoinut. Tiesimme molemmat, ettei väittely johda mihinkään. Raili kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä heidän tapansa on ainoa oikea ja poikkeama siitä henkilökohtainen loukkaus tai todiste muiden typeryydestä.
Asunnon kierros kesti melkein tunnin. Raili kävi joka paikassa: kokeili vedenpainetta kylppärissä, tunnusteli makuuhuoneen verhoja (“polyesteriä, ei niistä ilma kulje”), avasi jääkaapin kuin terveystarkastaja. Juhani myötäili äitiään, nyökytteli ja hymyili. Itse katoin pöytää, ja tunsin miten jännitys kasvoi sisälläni. Arvasin: jostain tulee vielä myrsky.
Kun istuimme kaikki keittiön pienen pöydän ääreen, Juhani kaatoi teetä, ja Raili siirtyi asiaan.
Ihan hyvä tämä asunto, tilava. Mutta on minulla huoli. Te nuoret olette töissä koko ajan, eikä teitä näy kotona useinkaan. Entä jos vesiputki pettää tai unohtuu silitysrauta päälle? Sellaista sattuu.
Äiti, meidän silitysrauta sammuttaa itse itsensä, ja putket on muovia ja hitsattu hyvin, Juhani hymähti.
Eipä auta varovaisuus liikaa, Raili totesi opettavaisesti. Sattuuhan ties mitä! Kuten naapurini Eila poika oli reissussa ja patteri vuotanut. Jos Eilalla ei olisi ollut vara-avainta, olisi pitänyt murtaa ovi. Siitä tulisi hintaa. Minä mietin, että teidän kannattaisi tehdä dublikaatti avaimesta ja antaa minulle.
Helmi pysähtyi teekupin kanssa. Maku oli kuin vedellä. Laitoin kupin alas, mahdollisimman äänettömästi. Juuri tätä olin pelännyt.
Miksi, Raili? kuiskasin, mutta katsoin silmiin.
No kun hätätilanteen varalta tietysti! Jos kadotatte avaimet tai ovi käy kiinni vahingossa. Tai jos lähdette lomalle, voisin kastella kukat, pyyhkiä pölyt ja vaikka sulattaa pakastimen. Olenhan eläkkeellä, minulle sopii.
Mieleeni tuli heti kolmen vuoden takainen tapaus. Silloin asuimme vuokralla, ja Raili oli suostutellut Juhanin antamaan avaimen vain viikoksi kun olimme minun vanhemmillani. Tullessa huomasin, että vaatteeni oli viikattu paremmin ja kattilat siirretty toisaalle. Oma päiväkirja, jonka piilotin yöpöytään, odotti keskellä pöytää. Vahingossa osui käteen, enhän minä lue, ei kiinnosta, anoppi oli vakuuttanut, mutta ivallisista kommenteista päätellen kyllä oli lukenut kaiken tarkkaan.
Kiitos huolenpidosta, Raili, mutta pärjäämme kyllä. Kukkiakaan ei vielä ole, vain kaktus, jota kastellaan kerran kuussa. Jos kadotetaan avaimet, otetaan lukkoseppä, nyt se käy helposti, sanoin mahdollisimman tasaisesti.
Railin kasvoilta katosi leppoisuus saman tien.
Vieras mies avaamaan ovea? Rahan tuhlausta! Minä sentään tarjoan apuani ilmaiseksi. Juhani, miksi et sano mitään? Sano vaimollesi nyt, tämä on turvallisuuskysymys!
Juhani nieleskeli teetä ja vaihtoi katsettani. Katseessa luki varma ei.
Raili, miksi sun pitäisi tulla tänne toiseen kaupunkiin avainten takia? Olet Munkkiniemessä, me Herttoniemessä. Matkakin kestää. Ja minä olen töissä ihan lähellä, Juhani toppuutteli.
Ei ole kyse matkasta vaan luottamuksesta! Tarkoittaako tämä, etten muka saa luottaa teihin? Olenko minä joku varas, vai? Minä vain haluan rauhan itselleni. Mutta meneehän se tietysti näin päin. Olet tossun alla!
Nyt jätetään haukkumiset sikseen, Helmi puuttui jo, posket punoittaen. Tämä on meidän koti. Haluamme tuntea olomme täällä omaksi isännäksi. Jos avain on jollain toisella, tuntuu heti vieraalta.
Oma rauha… niitäkin sanoja! Millainen oma rauha äidiltä muka pitää olla? Minä pesin sinutkin kakarana! Nyt on muka omat rajat! Häpeällistä. Ei luoteta oman veren äitiin.
Hän laski leivospalansa mielenosoituksellisesti.
Tehkää dublikaatti ensi viikolla. Tai minä haen ne Juhanilta sitten. Ei kiirettä, mutta avain minulle!
Loppuilta meni tiukassa tunnelmassa. Raili vastaili lyhyesti ja lähti nopeasti. Ovella hän sanoi vielä merkityksellisesti lukosta:
Miettikää nyt vielä. Ylpeys ei vie pitkälle.
Kun ovi sulkeutui, Helmi nojasi väsähtäneenä seinään.
Juhani, ymmärräthän, että minä en anna avainta. En ikinä.
Juhani hieroi otsaansa.
Se on vaan huolissaan. Hänelle kontrolli on rakkautta. Jos annetaan avain, hän todennäköisesti unohtaa koko asian. Ei tule riitaa.
Todellako? Muistatko vuokrakämpän aikaan, kun hän tuli lauantaiaamuna keittiöön ilman varoitusta? Luulin, että olette töissä. Haluan olla rauhassa tässä asunnossa, kävellä vaikka yökkärissä, jättää tiskit altaaseen! En jaksa pelätä, että anoppi tulee yllättäen.
Ymmärrän… Mutta nyt hän soittaa joka päivä ja kyselee.
Soittakoon, mutta avaimia ei saa. Jos annat hänelle, vaihdan lukon.
Seuraava viikko oli armoton. Raili soitti Juhanille joka päivä; säästä, terveydestä (sydän särkee, jalat turpoaa) ja lopulta: Onko dublikaatti valmis?
Juhani selitti kiireitään, unohtuneita avaimia ja että suutari oli kiinni. Mutta Raililla riitti kärsivällisyyttä.
Torstaina Raili soitti Helmille.
Hei Helmi, miten sujuu? Kävin kirkossa ja ostin teille pyhän ikonin kodin siunausta varten. Voisin huomenna käydä ripustamassa. Anna vaan avain tai jätä alaoven lokeroon, niin hoidan, ei tarvitse sinun vaivautua.
Helmi puristi puhelinta rystysi valkoisina.
Kiitos ajatuksesta, mutta ripustamme itse, jos haluamme. Avainta en jätä. Tuu vaikka illalla kun olemme kotona, kahvitellaan yhdessä.
Miten sinä voit olla noin itsepäinen? Minä yritän auttaa, ja sinä vain estät. Sinä kiellät poikaa antamasta avainta, tiedän kyllä! Minä olen kokenut, te olette vielä nuoria!
Päätös on yhteinen. Olemme aikuisia.
Aikuisia… Vielä olette märkäkorvia. Jos ei tule avainta viikonloppuun mennessä, olen teille kuin vieras en tule enää koskaan!
Raili paiskasi luurin kiinni. Helmi jäi tuijottamaan pimeää näyttöä kädet täristen. Vanhaa kunnon tunnekiristystä.
Juhani tuli illalla kotiin tummana.
Äiti soitti, itki vuolaasti. Sanoi, että on saanut sydänkohtauksen meidän kylmyytemme takia. Jos vielä tehtäisiin dublikaatti ja annettaisiin. Lupaisin, ettei tule ilman soittoa.
Helmi auttoi puolison takin pois ja halasi.
Ymmärrän, tämä on sulle rankkaa. Mutta mieti, jos nyt myönnytään, se ei lopu koskaan. Tänään avaimet, huomenna verhot, ylihuomenna lasten kasvatus. Tämä on hallintaa, ei apua. Jos luovutaan periaatteista myötätunnon vuoksi, menetämme itsenäisyyden.
Juhani nyökkäsi hiljaa.
Keksin jotakin, lupasi hän lopulta.
Lauantaina, kun suunnittelimme rauhallista aamua, ovipuhelin soi kymmeneltä.
Kuka siellä? Juhani kysyi unisena.
Äiti täällä! Toin vähän ruokaa! kuului Railin ääni reippaana.
Vilkaisimme toisiamme. Ei yhdenkään varoitusta hän vain tuli.
Ei kai tässä muu auta kuin avata, Juhani huokaisi.
Raili saapui kuin voittaja. Kaksi isoa kassia ruokaa:
Toin perunoita, hilloa ja suolakurkkuja, etteivät kaupan einekset teitä pilaa! Ai että täällä ei ole tiskejä pesty? Helmi nyt sentään, kunnon emännällä altaan kuuluu kiiltää!
Helmi seisoi aamutakissa keittiössä.
Meillä on vapaapäivä. Siivoan kun huvittaa, totesi hän tyynesti.
No, minä tulin nyt muista asioista. Juhani, tulepas.
Juhani ilmestyi keittiöön.
Raili otti esiin pienen samettipussin.
Tässä hopeinen riipusavain suojeluksen vuoksi. Pane se minun avaimiini. Saittehan jo tehtyä dublikaatit?
Hän katsoi poikaansa tiukasti. Nyt oli vaikeampi kieltäytyä kuin puhelimessa.
Juhani vilkaisi äitiä, sitten minua. En sanonut mitään. Tämä oli Juhanin kamppailu.
Hän istui Railin viereen ja otti tätä kädestä.
Kiitos äiti ruuista ja avaimenperästä. Mutta avainta et saa.
Railin silmät suurenivat.
Mitä… etkö tosissasi?
Ihan tosissani. Puhuimme Helminkin kanssa: kaksi avainparia riittää. Ei dublikaatteja.
Miksi ette halua?! Minähän selitin jo syyn! Huolehdin teistä!
Juuri siksi, että olet äiti et vahtimestari, Juhani sanoi rauhallisesti. Rakastan sinua, mutta me olemme itsenäisiä. Vierailut sopimuksen mukaan. Tämä on meidän vastuuta, meidän koti. Myös virheet kuuluvat elämään.
Raili veti kätensä pois, posket punaisina:
Se nainen on opettanut sinulle nämä sanat! Vaimon vuoksi hylkäät äitisi! Olet pettänyt minut!
En vaihtanut ketään, vaan vaadin kunnioitusta omaa perhettä kohtaan. Jos sitä ei tule, yhteydenpito vähenee.
Keittiössä vallitsi painostava hiljaisuus. Raili etsi kasvoiltani vanhaa kiltteyttä, mutta näki vain päättäväisyyttä.
Lopulta hän nousi ylös.
Hyvä on. Eläkää miten haluatte. Mutta jos hätä tulee, älkää minua vaivatko.
Hän otti laukkunsa, jätti säilykkeet pöytään ja lähti. Juhani aikoi saattaa, mutta Raili huitaisi kädellään:
Kyllä minä pärjään.
Ulk ovi kävi.
Helmi tuli istumaan syliini ja kietoi kädet kaulaani.
Sinä olet minun sankari, hän kuiskasi.
Tuntuu kuin olisin pettänyt, Juhani myönsi.
Se menee ohi. Tämä oli irtautuminen, ei petos.
Raili oli seuraavat viikot täysin hiljaa. Juhani kävi joskus oven takana viemässä ruokaa, mutta äiti ei avannut.
Sitten tuli kesämyrsky. Puut kaatuivat ja sähköt poikki, juuri Railin alueelle. Kun emme saaneet häntä kiinni, ajoimme perjantairuuhkassa hänen luokseen.
Raili istui keittiössä kynttilänvalossa. Hän oli pelästynyt, verenpaine noussut, lääkkeet loppu. Nähdessään meidät hän purskahti itkuun tällä kertaa vanhan ihmisen hauraudella, ei marttyyrina.
Luulin, että jätitte minut, hän nyyhkytti Helmille.
Et sinä jää ethän ole yksin! Juhani silitti äidin kättä. Me vaan asutaan omillamme, mutta ollaan silti lähellä.
Istuimme pitkään pimeässä. Sähköä ei palautettu, mutta kynttilöillä ja termospullossa tuotu keitto loivat tunnelmaa. Kukaan ei maininnut avainta.
Lähtiessä Juhani kysyi:
Tuletko meille yöksi valojen palautumista odottamaan?
Raili vilkaisi ensin poikaansa, sitten minua. Ja hänen katseessaan oli jotakin uutta kunnioitusta.
Ei tarvitse. Minä kyllä pärjään. Ja Leevikin (kissa) on täällä.
Hän saattoi meidät ovelle.
Soitelkaa joskus, vaikka ilman asiaakin, hän pyysi hyvästiksi.
Totta kai, Raili, Helmi hymyili. Tule viikonloppuna kahville, opettelin uuden piirakan.
Puoli vuotta kului. Raili ei koskaan saanut vara-avainta. Mutta yllättäen suhteet paranivat. Kun hän tajusi, ettei pysty enää kontrolloimaan lasten kotia, hän alkoi käydä kuorossa ja kävelemässä sauvojen kanssa. Nyt ei ole aikaa käydä katsastamassa astioiden järjestystä.
Juhani ja Helmi, kun he illalla kääntävät ainoaa avainta vakaassa lukossa, tuntevat erityistä lämpöä. Oven takana on heidän oma maailmansa, johon ei tule kukaan ilman lupaa mutta vieraat, jotka kunnioittavat rajoja, ovat aina tervetulleita.
Joskus läheisyyden edellytys on se, että osaa sulkea oven oikeaan aikaan.
