Vaaria tuomittiin kylällä samana päivänä, kun vatsa alkoi näkyä villapaidan alta. Neljäkymmentäkaksi vuotiaana! Leski! Mikä häpeä! Hänen miehensä, Seppo, oli haudattu kymmenen vuotta sitten, ja nyt – siinä sitä ollaan, mahassa uutta elämää. – Kenen kanssa? – supisivat akat kaivolla. – Kuka tietää! – toistelivat muut. – Hiljainen, vaatimaton… ja katsohan nyt, mitä tuli tehtyä! Lapsi mahassa. – Tytöt on naimaikäisiä, ja äiti vielä keimailee! Häpeä! Vaaria ei katsonut kehenkään. Kulki postista kotiin, raskas laukku olalla – silmät maassa, huulet yhteen puristettuina. Jos hän olisi tiennyt, miten tässä kävisi, ei ehkä olisi ruvennut koko juttuun. Mutta miten olla puuttumatta, kun oma lapsi itkee silmät päästään? Kaikki ei kuitenkaan alkanut Vaarian, vaan hänen tyttärensä Marjan, tarinasta… Marja – ei tyttö vaan oikea ilmestys. Kuvainen isäänsä, edesmenneeseen Seppoon. Sekin oli ollut komistus, kylän komein mies. Vaalea, sinisilmäinen. Marja oli juuri samanlainen. Koko kylä katseli Marjaa salaa. Nuorempi tytär, Katja, oli tullut äitiinsä: tumma, ruskeasilmäinen, vaatimaton ja hiljainen. Vaaria ei olisi tytöistä luopunut mistään hinnasta. Molemmat rakkaat, yksin kasvatti, kuin kirottu. Kahdessa työssä: päivisin postinjakaja, iltaisin navettaa pesemässä. Kaikki tyttöjen vuoksi. – Tytöt, teidän pitää lukea! – Vaaria sanoi. – En halua, että te, kuten minä, raatatte koko elämänne likaisena ja laukku selässä. Kaupunkiin pitää päästä, ihmisten ilmoille! Marja lähtikin kaupunkiin. Heittämällä. Pääsi kaupalliselle. Miehiä parveili ympärillä. Lähetti kirjeitä: nyt ravintolassa, nyt uudessa mekossa. Ja sulhanen löytyi. Ei kuka tahansa, vaan johtajanpoika. ”Äiti, lupasi turkin!” – kirjoitti Marja. Vaaria iloitsi. Katja murjotti. Jäi koulujen jälkeen kylään, meni sairaalalle siivoojaksi. Haaveili sairaanhoitajan työstä, mutta rahat eivät riittäneet. Kaikki eläkkeet Sepon kuolemasta ja Vaarian palkat menivät Marjan ”kaupunkielämään”. *** Kesällä Marja tuli kotiin. Ei niin kuin ennen – hilpeänä, lahjojen kanssa, vaan kalpeana ja vaisuna. Kaksi päivää pysyi huoneessaan, kolmantena Vaaria astui sisään – Marja itki tyynylle. – Äiti… äiti… minä olen pilalla… Kertoi kaiken. Sulhanen, se kultainen, oli jättänyt, kun oli saanut sen mitä halusi. Ja Marja – neljännellä kuulla raskaana. – Ei lasta enää voi poistaa, äiti! – Marja ulvoi. – Mitä teen? Hän ei tunnusta minua enää! Sanoi, että jos synnytän, ei anna penniäkään! Ja minut heitetään ulos opinahjosta! Elämä on – ohi! Vaaria istui kuin salaman iskemänä. – Etkö sinä, tyttö – varonut? – Ei sillä ole väliä! – Marja huusi. – Mitä nyt, äiti?! Jonneko orpokotiin? Vai pellonreunaan? Vaarian sydän pysähtyi. Oikeasti – lapsi orpokotiin? Yöllä hän ei nukkunut. Kiersi taloa kuin haamu. Aamulla meni Marjan vuoteen laidalle. – Ei haittaa, – sanoi päättäväisesti. – Kannetaan yhdessä. – Äiti! Miten? – Marja parahti. – Kaikki saavat tietää! Häpeä! – Kukaan ei saa, – Vaaria vastasi. – Sanotaan, että… minun. Marja ei uskonut korviaan. – Sinun? Äiti, tajuatko mitä sanot? Sinä täytät kohta viisikymmentä! – Minun, – toisti Vaaria. – Mennään tädille toiselle paikkakunnalle, muka auttamaan. Siellä synnytän, siellä jään asumaan. Sinä palaat kaupunkiin. Opiskelet. Katja, joka nukkui ohuen väliseinän takana, kuuli kaiken. Puristi tyynyä, kyyneleet valuivat. Sääli äitiä. Inho isosiskoa. *** Kuukauden päästä Vaaria lähti. Kylä puhui ja unohti. Puolen vuoden päästä hän palasi. Ei yksin. Mukanaan sininen kapalolapsi. – Tässä, Katja, – sanoi kalpealle tytölle, – tässä on veljesi… Mikko. Koko kylä haukkoi henkeään. Siinähän se ”hiljainen” Vaaria! Siinähän se leski! – Kenen kanssa? – supisivat akat. – Onko se isännän? – Ehei, se on liian vanha. Onko se agronomin? Sehän on komea ja yksinäinen! Vaaria vaikeni, kesti kaiken. Alkoi elämä, jota ei voi kenellekään toivoa. Mikko itki ja riehui. Vaaria oli kuoleman väsynyt. Postikassi, navetta ja nyt yöt valvoessa. Katja auttoi minkä jaksoi. Pesi vaipat, hyssytti ”veljeä”. Mutta sisällä kiehui. Marja kirjoitti kaupungista. ”Äiti-kulta, miten pärjäätte? Minulla ei ole nyt rahaa, mutta pian lähetän!” Rahaa tuli vuoden päästä… Yksi tonni. Ja Katjalle farkut, kaksi kokoa liian pienet. Vaaria pyöri joka suuntaan. Katja siinä vierellä. Elämä, Katjan oma elämä, meni alamäkeen. Pojat mulkoilivat ohi – kukapa haluaisi morsiamen moisella taustalla? Äiti ilotyttö, ”veli”– avioton… – Äiti, – sanoi kerran Katja, kun oli jo kaksikymmentäviisi, – pitäisikö sanoa totuus? – Oletko hullu, tyttö! – Vaaria säikähti. – Ei saa! Marja-raukka… Hänellä on nyt mieskin. Marja tosiaan ”pääsi perille”. Valmistui, meni naimisiin jonkin liikemiehen kanssa. Muutti pääkaupunkiin. Lähetti kuvia: Egyptissä, Turkissa. Kuvissa – metropolikaunotar. ”Veljestä” ei kysellyt. Vaaria kirjoitti: ”Mikko meni kouluun, kiitettävää tulee.” Marja lähetti kiiltäviä mutta täysin hyödyttömiä leluja… Niin vuodet menivät. Mikko täytti kahdeksantoista. Kasvoi komeaksi. Pitkä, sinisilmäinen niin kuin… Marja. Iloinen, reipas. Äitiä (eli Vaariaa) rakasti – samoin ”sisarta” Katjaa. Katja oli jo tottunut kaikkeen. Työskenteli sairaalan ylihoitajana. ”Vanha piika”, kylä huokaili. Itsekin luopui kai kaikesta. Elämä mennyt äidin ja Mikon rinnalla. Mikko pääsi ylioppilaaksi – mitalilla. – Äiti! Haen Helsinkiin, opiskelen siellä! – julisti Mikko. Vaarian sydämeen vihlaisi. Helsinkiin… Siellähän Marja asui. – Entä meidän maakuntakaupunki? – ehdotti hän varovasti. – Höpö höpö, äiti! Piti hakea korkealle! – Mikko nauroi. – Minä vielä näytän – te asutte palatsissa! Ja kun Mikko oli tehnyt viimeisen kokeensa, pihaan kurvasi musta, kiiltävä ulkomaanauto. Autosta nousi… Marja. Vaaria huokaisi. Katjan kädessä tiskirätti jähmettyi. Marja oli nelikymppinen, näytti kuin lehdestä. Laiha, kultaa joka sormessa, muodin valio. – Äiti! Katja! Moi! – hän lauloi, suukotti hämmentynyttä Vaariaa. – Missä… Hän näki Mikon. Poika seisoi, rätti käsissään – oli ollut ladossa. Marja jähmettyi. Katsoi, eikä silmät värähtäneet. Sitten purskahti itkuun. – Hei, – sanoi Mikko, kohteliaasti. – Oletko… Marja? Sisko? – Sisko… – toisti Marja. – Äiti, meidän täytyy puhua. Istuttiin tuvassa. – Äiti… minulla on kaikki. Talo, rahat, mies… Mutta ei lapsia. Hän itki, kallis ripsiväri poskilla. – Kaikkea kokeiltu. Lääkärit… Ei auta. Mies suuttuu. En jaksa enää. – Miksi tulit, Marja? – Katja kysyi käheästi. Marja katsoi häneen itkuisin silmin. – Tulen… pojan takia. – Ihan hulluksi heittäydyit! Minkä pojan? – Äiti, älä huuda! – Marja korotti ääntään. – Hän on minun! Minun! Minä synnytin! Minä… elämän annan! Kytkökset riittää! Hän pääsee mihin vain, kotiinkaupunkiin menköön! Mies tietää kaiken! Meille Mikko kuuluu! – Kerroitko? – Vaaria huokasi. – Kerroitko mitä meille kävi? Että minut häväistiin? Että Katja… – Mitä Katja! – Marja huitaisi kädellään. – Istuu vain kylässä, istukoon! Mutta Mikolla on mahdollisuus! Äiti, anna hänet! Sinä pelastit silloin minut, kiitos! Nyt – anna poikasi! – Ei hän ole tavara! – Vaaria huusi. – Hän on minun lapseni! Minä valvoin hänen kanssaan yöt, kasvatin! Minä… Silloin Mikko astui sisään. Oli kuunnellut kaiken. Seisoi ovella valkoisena. – Äiti? Katja? Mistä – mistä hän puhuu? Mikä… poika? – Mikko! Poika! Minä – olen äitisi! Tiedätkö? Oikea! Mikko katsoi häntä kuin haamua. Katsoi sitten Vaariaan. – Äiti… onko se totta? Vaaria peitti kasvot käsiinsä ja itki. Silloin Katja kiehahti. Hiljainen Katja nousi ja antoi Marjalle sellaisen korvapuustin, että tämä lensi seinään. – Senkin hirviö! – Katja huusi. Kahdeksantoista vuoden nöyryytys, katkera elämä, äidin puolesta kärsityt vuodet. – Äiti!? Mikä äiti sinä olet!? Hylkäsit lapsesi kuin koiran! Tieisitkö miltä äidistä tuntui, kun kylästä ei voinut silmiään nostaa? Tieisitkö, että minä… jäin yksin ”syntisi” takia?! En saanut miestä enkä lapsia! Ja nyt… tulit muka hakemaan?! – Katja, älä! – Vaaria kuiskasi. – Pitäähän! Nyt riittää! – Katja kääntyi Mikkoon. – Niin! Hän on oikea äitisi! Hän työnsi sinut meidän äidille, jotta sai elää hienoa elämää kaupungissa! Ja tuo, – osoitti Vaariaan, – on mummosi! Raatanut teidän molempien edestä! Mikko oli hiljaa kauan. Sitten meni Vaarian luo, polvistui ja rutisti. – Äiti… – hän kuiskasi. – Äiti-rakas. Kohotti katseensa, katsoi Marjaa, joka nojasi poskeaan pitkin seinää. – Minulla ei ole äitiä Helsingissä, – sanoi Mikko hiljaa. – Minulla on yksi äiti. Tässä. Ja sisko. Otti Katjaa kädestä kiinni. – Ja teidän… tädin… pitää lähteä. – Mikko! Poika! – Marja huusi. – Minä annan sinulle kaiken! – Minulla on kaikki, – Mikko sanoi. – Minulla on äiti ja Katja. Teillä ei ole mitään. *** Marja lähti samana iltana. Hänen miehensä, joka näki kaiken autosta, ei noussut ulos. Sanotaan, että vuosi myöhemmin mies jätti hänet. Löysi uuden, sen, joka toi lapsen. Marja jäi yksin – rahojensa ja ”kauneutensa” kanssa. Mikko ei mennyt pääkaupunkiin. Pääsi maakuntakorkeakouluun, insinööriksi. – Äiti, minä tarvitsen täällä. Talo pitää rakentaa. Entäs Katja? Sinä iltana tuntui kuin pistoke itsessä olisi irronnut. Katja virkistyi. Heräsi kukkaan – kolmekymmenenkahdeksanvuotiaana. Ja tuo agronomi, josta kylän akat juorusivat, alkoi vilkuilla Katjan perään. Komistus, leski. Vaaria katsoi heitä ja itki. Nyt onnesta. Synti oli – mutta äidin sydän antaa kaiken anteeksi.

Varpua tuomittiin kylässä samana päivänä, kun vatsa alkoi hiljalleen pilkottaa villapaidan alta. Neljäkymmentäkaksi vuotta! Leski! Mikä häpeä!

Hänen miehensä, Seppo, oli haudattu jo kymmenen vuotta sitten, ja nyt kas vain, odottaa lasta.

Keneltä se lapsi sitten on? supattivat naiset kaivon vieressä.

Mistäpä sitä kukaan tietää! säestivät toiset. Hiljainen ja vaatimaton… ja mihinkäs nyt on joutunut! Raskautunut salaa.

Tytär olisi jo naimaikäinen, mutta äiti siellä menee ja elää miten tahtoo! Häpeän kauhistus!

Varpu ei katsonut ketään. Kävelee postista kotiin, minä iso kyläposti olkalaukussaan, katse tiukasti maassa, huulet puristettuina yhteen.

Jos Varpu olisi tiennyt, mitä kaikesta seuraa, ehkä hän olisi toiminut toisin. Mutta miten voisi jäädä vain sivustakatsojaksi, kun oma lapsi itkee lohduttomana?

Kaikki alkoi kuitenkin Marjasta, ei Varpusta…

Marja sehän ei ollut vain tyttö, vaan kaunis kuin kuva. Isänsä Sepon täydellinen kopio. Sepostakin puhuttiin, että oli komein mies kylässä vaalea tukka, siniset silmät. Ja Marja oli kuin kaksosensa.

Koko kylä katseli Marjaan päin. Nuorempi tytär, Katri, taas muistutti Varppua itseään: tummahiuksinen, tummasilmäinen, hiljainen ja huomaamaton.

Varpu rakasti molempia tyttäriään sydämestään. Yksinhuoltajana teki kaikkensa heidän eteen; päivällä postissa, illat navetassa. Kaikki vain tyttöjä varten.

Tytöt, teidän täytyy opiskella! hän painotti. En halua, että teidänkin elämä menee raskaissa töissä ja likaisissa vaatteissa. Maailmalle on päästävä, kaupunkiin!

Niin Marja lähti. Helposti, välittömästi yliopistoon kauppaopintoihin Helsinkiin. Ja siellä hänet huomattiin heti.

Valokuvia tuli: ravintolassa, muodikkaassa mekossa. Ja sulhanenkin löytyi joku pomon poika. “Äiti, hän lupasi minulle turkistakin!”, Marja kirjoitti.

Varpu iloitsi. Katri synkistyi. Hän jäi koulujen jälkeen kylään ja meni terveyskeskukseen laitosapulaiseksi. Olisi halunnut sairaanhoitajaksi, muttei rahaa riittänyt.

Koko lesken eläke ja Varpun palkka menivät Marjan “kaupunkielämään”.

***

Sinä kesänä Marja palasi. Ei riehakkaana, ei uusia vaatteita tuoden, vaan hiljaisena ja kalpeana.

Kaksi päivää kyhjötti huoneessaan, ja kolmantena Varpu meni katsomaan, mitä oli tekeillä. Marja itki tyynyyn.

Äiti… äiti… minä olen pulassa…

Kaikki tuli ulos. Sulhanen, se “kultapoika”, oli hylännyt Marjan heti leikiteltyään tarpeekseen. Ja nyt Marja oli neljännellä kuulla raskaana.

Aborttiin on liian myöhäistä, äiti! nyyhkytti Marja. Mitä minä teen? Hän ei tunne minua enää olemassakaan!

Sanoi, että jos synnytän, hän ei anna senttiäkään! Ja minut potkitaan pois opiskelupaikasta! Elämäni on loppu!

Varpu istui niin myrskyn lyömänä, ettei saanut sanaa suustaan.

Sinä… etkö sinä varonut?

Mitä väliä sillä enää on! Marja kirkaisi. Mitä nyt tehdään? Lapsi lastenkotiin vai jätetään tielle?!

Varpun sydän oli haljeta. Oma lapsenlapsi lastenkotiin?

Sen yön Varpu valvoi. Talsi ympäri tupaa kuin aave. Aamulla hän meni Marjan viereen.

Kyllä se järjestyy, sanoi Varpu vakaana. Minä pidän huolen.

Äiti! Miten!? Kaikki saavat tietää! Meidät nauretaan!

Kukaan ei saa tietää, Varpu sanoi päättäväisesti. Sanomme että se on minun.

Marja ei uskonut korviaan.

Sinun? Äiti, tajuatko sinä? Sinä olet neljäkymmentäkaksivuotias!

Minun, Varpu toisti. Lähden tätisi luo toiselle paikkakunnalle “auttamaan”. Synnytän ja asun siellä hetken. Sinä palaat kaupunkiin ja jatkat opintoja.

Katri, joka nukkui ohuen väliseinän takana, kuuli kaiken. Hän puri tyynynkulmaa ja itki vuolaasti. Hänen kävi äitiä sääliksi. Siskoa hän inhosi.

***

Varpu lähti kuukauden päästä. Kylässä puhuttiin hetki, sitten unohdettiin. Puolen vuoden kuluttua hän palasi. Ei yksinään.

Katri, sanoi hän kalpealle tyttärelleen, tässä on… Pikkuveli, Mika.

Kylä kohisi. Kas vain, “hiljainen” Varpu! Ja leski vielä!

Kenenköhän lapsi? supisivat naiset. Olisiko ollut kunnanjohtaja?

Ei, se on liian vanha. Ehkä se uusi peltomies komea mies, vapaa vielä!

Varpu kesti koko puheen parjaamatta. Elämä oli koko ajan hankalampaa. Mika kasvoi äänekkäänä ja vauhdikkaana. Varpu meinasi uupua.

Postilaukku, navettavuorot ja nyt myös valvotut yöt. Katri auttoi minkä ehti. Pyykkäsi, keinutti pikkuveljeä vailla valitusta, mutta sisällä kiehui.

Marja kirjoitti Helsingistä: “Äiti kulta, mitä teille kuuluu? Minulla raha vähissä, mutta kyllä pian autan teitä!”

Rahaa tuli vuoden päästä tuhat euroa. Ja farkut, jotka olivat Katrille kaksi numeroa liian pienet.

Varpu pyöri oravanpyörässä. Katri siinä mukana. Katrin elämä meni samaa rataa. Pojat katsoivat, mutta jättivät sitten. Ei ollut ottajia morsiamelle, jonka “kaapissa” oli sellainen salaisuus äiti, jota paheksuttiin, ja “veli” vailla isää.

Äiti, Katri sanoi kerran täytettyään kaksikymmentäviisi, pitäisikö kertoa totuus?

Älä, tyttöseni! Varpu hätkähti. Ei voida, muuten pilataan Marjan elämä! Hän on naimisissa. Hyvän miehen kanssa.

Ja niin oli. Marja “selvisi”. Suoritti tutkinnon, meni rikkaan yrittäjän vaimoksi. Muutti pääkaupunkiin.

Kuvia tuli kerran Egyptissä, kerran Turkissa. Todellinen “citynainen”.

Veljestä ei maininnut mitään. Varpu itse kirjoitti: “Mika aloitti koulun. Saa pelkkiä kymppejä.”

Marja vastasi lähettämällä kalliita, mutta kylään täysin sopimattomia leluja…

Niin vuodet vierivät. Mika täytti jo kahdeksantoista.

Kasvoi komeaksi: pitkä, sinisilmäinen, ihan kuin Marja. Iloinen, ahkera. Piti äitiään (eli Varpua) ja “siskoansa” Katri rakastavana perheenään.

Katrista oli tullut sairaalan osastonhoitaja.

“Vanhapiika”, kylän naiset supisivat. Katri itsekin oli jo luopunut toivosta. Koko elämä oli äidin ja Mikan varassa.

Mika valmistui lukiosta stipendillä.

Äiti! Mä lähden Helsinkiin opiskelemaan! Ihan varmasti pääsen!

Varpun sydäntä vihlaisi. Helsinkiin Siellähän Marja on.

Jos sittenkin tänne oman maakunnan ammattikorkeaan…? ehdotti hän varoen.

Kuule äiti, minä haluan isosti yrittää! Mika nauroi. Näytän vielä teille molemmille! Te asutte vielä palatsissa!

Ja päivänä, jolloin Mika kirjoitti pääsykokeensa viimeisen kokeen, kylän pihalle kaarsi musta hohtava saksalainen auto.

Autosta nousi Marja. Varpu haukkoi henkeään. Katri, joka tuli rappusille, jäi palelemaan pyyhe kädessä.

Marjalla oli ikää jo lähes neljäkymmentä, mutta näytti kuin muotikuvasta hoikka, kalliissa puvussa, kultaa kaulassa.

Äiti! Katri! Moi! hän lauloi ja suuteli hämmentynyttä Varpua poskelle. Missä…

Silloin Marja näki Mikan. Poika seisoi kädet likaisina oli ollut autotallissa puuhastelemassa.

Marja jähmettyi. Jäi tuijottamaan. Sitten hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Hei… Mika sanoi kohteliaasti. Te olette Marja? Sisko?

Sisko… Marja toisti. Äiti, meidän pitää puhua.

He siirtyivät tupaan.

Äiti… minulla on kaikki. Koti, rahat, mies… Mutta minulla ei ole lapsia.

Hän alkoi itkeä, meikit valuen.

Kaikkemme olemme yrittäneet. Hoitoja, AIVF:t ja kaiken… Turhaan. Mies tuskastuu. Ja minä… en jaksa enää.

Miksi tulit, Marja? Katri kysyi hiljaa.

Marja kohotti kyyneleiset kasvonsa.

Tulen hakemaan poikani.

Ihanko olet päästäsi tullut sekaisin?! Minkä pojan!?

Äiti, älä huuda! Marja korotti ääntä. Hän on minun! Minun! Minä hänet synnytin! Minä minä voin antaa hänelle elämän! On kontakteja!

Pääsee mihin tahansa kouluun! Koti Helsingin keskustasta! Mies… mieheni tietää kaiken! Kerron kaikki!

Kaiken? Varpu huokaisi. Kerroitko myös, mitä minulle tapahtui? Kuinka Katin elämä…

Mitä Katri! Marja huitaisi ilmaa. Antoi olla kylässä, saa olla lisää! Mikalta sen sijaan löytyy mahdollisuus! Äiti, anna hänet! Sinä autoit minua silloin, kiitos. Nyt anna poika takaisin!

Hän ei ole mikään esine, joka annetaan! Varpu huusi. Hän on minun poikani! Minä valvoin öitä, kasvatin, rakastin! Minä…

Silloin Mika astui tupaan. Oli kuullut kaiken. Seisoi ovella kalpeana.

Äiti? Katri? Mitä mistä hän puhuu? “Poika”?

Mika! Poikani! Minä olen oikea äitisi! Ymmärrätkö? Oikea!

Mika katsoi häntä aaveena. Katsoi sitten Varpua.

Äiti… onko tämä totta?

Varpu peitti kasvonsa ja puhkesi itkuun. Silloin Katri räjähti.

Hiljainen Katri marssi Marjan luo ja posautti täysillä poskelle, niin että toinen rojahti seinustalle.

Senkin sika! Katri karjaisi. Siinä huudossa oli koko kahdeksantoista vuoden tuska, särkyneet unelmat, kipu äidin puolesta. Äiti?! Oletko muka hänen äitinsä?!

Sinä hylkäsit hänet, kuin pennun! Tiedätkö, miltä äidistä tuntui kulkea häpeän painamana? Et tiedäkään, miten minä jäin yksin, miehetkin hylkäsivät! Sinä… urhea maailmanmatkaaja… nytkö tulit “ottamaan takaisin”?

Katri, älä… kuiskasi Varpu.

Kyllä, äiti! Nyt riittää! Katri jatkoi. Katso Mika. Tämä on äitisi! Joka sysättiin minun äitini vastuulle, että sinä voitit olla Helsingissä elämässä mukavaa elämää!

Ja tämä, Katri osoitti Varpua, on sinun isoäitisi, joka uhrasi elämänsä teidän vuoksi!

Mika oli pitkään hiljaa. Sitten hän hitaasti meni Varpun luo, polvistui ja halasi.

Äiti… Mika kuiskasi. Äiti, rakas.

Nosti päänsä ja katsoi Marjaa, joka piteli poskea ja valui lattialle.

Minulla ei ole äitiä Helsingissä, sanoi Mika hiljaa, mutta päättäväisesti. Minulla on vain yksi äiti. Tässä. Ja sisko.

Hän nousi ja tarttui Katria kädestä.

Ja te… voitte nyt lähteä.

Mika! Poika! Marja parkaisi. Minä annan sinulle kaiken!

Minulla on kaikki, Mika sanoi napakasti. Minulla on upea perhe. Ja teillä ei ole mitään.

***

Marja lähti jo saman illan aikana. Hänen miehensä, joka näki kaiken autosta, ei edes noussut ulos.

Kului vuosi, ja kerrottiin, että mies jätti lopulta Marjan. Löysi uuden, joka synnytti hänelle lapsen. Marja jäi yksin, rahojensa ja “kauneutensa” kanssa.

Mika ei mennyt Helsinkiin. Opiskeli maakunnan korkeakoulussa insinööriksi.

Minä tarvitsen teitä täällä. Meille pitää rakentaa uusi talo.

Katri? No, Katri heräsi sinä iltana kuin uudestisyntyneenä. Alkoi elää, muuttui kolmessa kahdeksan vuoden iässä.

Ja se sama komea peltomies, josta kylän naiset supisivat, alkoi katsella hänen suuntaansa. Mies oli leski, varsinainen herrasmies.

Varpu katseli heitä ja itki. Mutta nyt onnen kyyneleitä. Synti… ehkä sitä oli. Mutta äidin sydän? Se peittää kaiken.