Joni ei suostu millään uskomaan, että Eerika olisi hänen tyttärensä. Vaimo, Sanni, työskentelee kaupassa. Puheet kiertävät pikkukylässä: Sannin väitetään viipyvän varastossa vieraiden miesten kanssa oven takana. Siksi Joni ei koskaan hyväksynyt hentoa Eerikaa omakseen. Ei rakastunut lapseen. Vain isoisä auttoi lapsenlasta ja jätti tälle mökkinsä perinnöksi.
Eerikaa rakasti vain pappa
Jo lapsena Eerika sairasteli usein. Oli heiveröinen, hentokasvuinen tyttö. “Ei minun eikä sinun suvussa noin sirppanaa ole ennen nähty”, totesi Joni. “Katsos nyt tuo lapsihan on kuin pieni mustikkavarsa.” Ajan mittaan isän välinpitämättömyys siirtyi äitiin.
Mutta yksi ihminen rakasti Eerikaa vilpittömästi pappa Väinö. Hänen mökkinsä seisoo kylän laidalla, metsän reunassa. Väinö teki ikänsä metsänhoitajan töitä. Ja eläkevuosinakin harva se päivä lähti metsään: poimi marjoja, hankki yrttejä ja kuljetti eläimille eväitä talviksi. Monet pitivät Väinöä vähän erikoisena ja jopa pelkäsivät; hän kun välistä sanoi asioita, jotka toteutuivat. Mutta hänen ovelleen silti mentiin rohtovihkojen ja teesekoitusten takia.
Vaimonsa Väinö oli haudannut aikaa sitten. Metsä ja lapsenlapsi toivat lohtua. Kun Eerika aloitti koulun, hän viihtyi pappan luona enemmän kuin kotona. Väinö opetti hänelle kasvien ja juurien saloja. Tytöllä oli terävä pää lääkäriksi tahtoi! Mutta äiti tokaisi, ettei ole varaa opettaa lasta opiskeluihin. Pappa lohdutti: “En ole sentään ihan köyhä. Ja jos tarve tulee, myyn vaikka lehmän.”
Jätti lapsenlapselle mökin ja onnen
Sanni, tytär, kävi yhä harvemmin isänsä luona. Sitten tulikin yllättäen paikalle. Nyt hän tarvitsi rahaa: poika oli hävinnyt peleissä kaupungissa ja saanut turpaansa. Uhkaajat vaativat rahaa, mistä hyvänsä.
“Nytkö sitä muistit minun oveni, kun hätä on kovin?” Väinö tuhahti ankarasti. “Eipä ole tainnut isän tupa käydä mielessä vuosikausiin.” Ja päätti olla auttamatta: “En minä aio pojan velkoja maksella. Minulla on vain yksi huoli: Eerikan koulutus.”
Sanni raivostui. “Älkää tule enää minun lähellenikään ei minulla ole enää isää eikä tytärtä!” nainen huusi ja paukahti ovesta ulos.
Kun Eerika pääsee terveydenhoitajakouluun, vanhemmat eivät auta, senttiäkään. Vain pappa tekee kaikkensa lapsenlapsen eteen. Onneksi Eerika saa stipendin, sillä hän pärjää opinnoissa hyvin.
Opintojen loppumetreillä Väinö sairastuu. Arvatessaan aikansa olevan vähissä, kertoo Eerikalle jättäneensä tälle mökin perinnöksi. “Mene sinä vaan töihin kaupunkiin, mutta älä mökistä unohda. Talo elää niin kauan kuin siinä on ihmisen henki. Talo jäähtyy, jos uunia ei lämmitä. Älä pelkää tulla tänne yksin täällä tapaat vielä onnesikin”, Väinö ennustaa hymyillen. “Sinusta tulee onnellinen, lapsi.” Hän tuntuu tietävän jotakin ehkä enemmän kuin muut.
Väinön ennustus käy toteen
Syksyllä Väinö nukkuu pois. Eerika työskentelee nyt lähihoitajana terveyskeskuksessa. Vapaa-aikoinaan hän matkustaa pappan mökille, lämmittää uunia talvipakkasilla. Pappa on hamstrannut polttopuita vuosiksi valmiiksi. Sääennuste lupailee pahaa, mutta Eerikalla on pari vapaapäivää. Ei halunnut istua kaupungissa vuokrasi siellä ystävänsä sukulaisilta pientä huonetta.
Ilta jo pimenee kun Eerika saapuu kylään. Yöksi nousee lumimyräkkä. Aamulla tuuli hieman tyyntyy, mutta lunta sataa yhä tiet ovat tukossa. Joku koputtaa oveen, ja Eerika havahtuu. Hän avaa edessään seisoo tuntematon nuorimies.
“Hyvää huomenta. Saisiko lapiota lainaan auto jumissa tuossa teidän mökkiä vastapäätä?” nuorukainen pyytää. “Portaiden vieressä, ota vaan. Tarvitsetko apua?” Eerika tarjoaa. Kookas mies virnistää: “Parempi ehkä et ei tässä kaivata, että sunkin nappaavat kinoksiin.”
Mies huhkii lapiollaan, saa auton liikkeelle mutta jää taas kiinni. Lapiokaan ei auta, joten Eerika kutsuu hänet sisälle lämpimälle teelle. Ehkä myrsky pian asettuu ja tie aukeaa autoja täällä kulkee kyllä tiuhaan.
Mies miettii hetken, mutta suostuu ja seuraa Eerikaa sisään. “Et kai pelkää asua täällä metsän keskellä yksin?” hän kysyy. Eerika kertoo käyvä päiviä vain vapaalla töissä kaupungissa. Huolettaa, tuleeko bussi ollenkaan? Tuntematon, joka esittäytyy Oskariksi, tarjoaa kyytiä: hänkin on menossa kunnan keskustaan, siellä asuu. Eerika suostuu.
Eräänä päivänä Eerika kulkee jalkaisin töistä kotiin, kun Oskari yhtäkkiä ilmaantuu rinnalle. “Taisi teidän yrttitee olla taikakamaa”, hän naurahtaa. “Pakko oli nähdä uudelleen. Ja ehkä saisin toisen kupinkin joskus?”
He eivät halunneet suuria häitä Eerika päätti niin. Oskari yritti ensin, mutta antoi myöten. Ja he rakastavat vilpittömästi. Nyt Eerika tietää, ettei naisista kirjoiteta turhaan, että joku kantaisi heidät sylissään.
Kun heidän esikoisensa syntyy, koko neuvola hämmästelee: kuinka näin hento nainen sai maailmaan näin pontevan pojannassikan! Kysyessä nimeä Eerika vastaa: “Hänestä tulee Väinö, erään hyvin tärkeän ihmisen mukaan.”
