Uudenvuodenaaton aattona kävimme äidin kanssa Hakaniemen lasten tavaratalossa – minun silmäni osuivat hurmaavaan punaiseen, sinisin reunoin koristeltuun neulemekkoon, jota oli pakko päästä kokeilemaan. Olimme menossa ostamaan pientä joulukoristetta, ehkä jouluketjua tai -nauhaa, mutta minä jäin itsepintaisesti pyytämään, että saisin kokeilla tuota mekkoa. Se istui päälle kuin valettu, kuin olisi minua varten tehty. Mielessäni alkoivat heti pyöriä haaveet ihastuksestani luokalla – toivoin kovasti, että hän näkisi minut juhlassa juuri tässä mekossa. Melkein itkin, kun piti riisua, enkä olisi malttanut luopua siitä. Äiti tämän huomasi ja sanoi: “Kohta tulee palkkapäivä, otetaan se mukaan.” Menomatka kotiin oli silkkaa onnea. Koristelimme asunnon ja laitoimme joulukuusen. Kaapista löytyi enää vain voita ja jäätynyttä vettä. Odotimme äidin palkkaa – niin kuin tapana oli Neuvosto-Suomessa, vielä 31. joulukuutakin tehtiin töitä ja kotiin pääsi vasta aikaisin iltapäivällä. Äiti palasi kuitenkin pettyneenä – palkkaa ei ollut tullut, se viivästyi. Kyynelin ja häpeän tuntein äiti pyysi anteeksi, kun ei voinut järjestää kunnon juhlapöytää. Itse en ollut surullinen – mieli oli silti juhlava. Katsoimme televisiosta uudenvuoden elokuvia, joita näytettiin vain pyhien aikaan – muuten kanavia oli ehkä kaksi. Äiti keitti perunaa, joukkoon voita, raastoi porkkanaa ja ripotteli sokeria. Meillä ei ollut muuta. Ruokailimme yhdessä, äitini itki, ja lohduttaessani häntä huomasin itsekin itkeväni – en ruoasta, vaan koska säälin äitiä niin kovasti. Lopulta kävimme vierekkäin vilttien alle sohvalle katsomaan uudenvuoden konserttia. Kun kellot löivät kaksitoista, naapureiden samppanjalaseista ja laulusta täyttyi porraskäytävä – me emme menneet mukaan. Ovella alkoi kuulua päättäväinen soitto; äiti meni avaamaan. Siellä oli rouva Pirjo, naapuruston äreä mummo, joka usein torui minua portaikon siivoamattomuudesta ja kovasta metelistä. Nyt hän, jo uuden vuoden humussa, kurkisti pöytäämme ja palasi omituisen vähäsanaisesti omalle puolelleen. Parinkymmenen minuutin päästä ovea ei soinnuteltu, vaan hakattiin – äiti käski minun pysyä paikoillani ja meni itse katsomaan. Sitten sisään rymisteli mummo Pirjo, mukanaan kassillinen erilaisia purkkeja, lautasia, eineksiä ja kainalossa samppanjapullo. Hän ärähti äidille, että ei saa jäädä seisomaan, vaan auttaa kantamisessa. Pöydälle ilmestyi salaattia, makkaraa, suolakurkkuja, puolikas keitetty kana, karkkeja ja jopa muutama mandariini. Äiti itki taas, mutta tällä kertaa eri tavalla. Mummo Pirjo kutsui häntä hölmöksi, pyyhki nenänsä omaan isoon hihaansa ja paineli takaisin kotiinsa. Uuden vuoden jälkeen Pirjo jatkoi komentamista taloyhtiössä ja pihalla, mutta ei koskaan enää maininnut tuota uudenvuoden iltaa. Ja kun vuosia myöhemmin hyvästelimme Pirjon koko taloyhtiön voimin, kävi ilmi, että jokaisella oli joku tarina, jossa tuo “hankala naapuri” oli tavalla tai toisella auttanut kaikkia.

Aattoilta, vuosikymmeniä sitten, astelimme äidin kanssa sisään Helsingin keskustan “Leikkikauppaan”. Olimme hakemassa pikkujuttuja ehkä valosarjoja tai kimaltavaa nauhaa kuuseen. Siellä näin yhden mekon, johon ihastuin aivan valtavasti. Se oli kirkkaanpunainen, villalangasta kudottu, ja siinä oli sininen reunus helmassa sekä hihoissa.

En malttanut olla pyytämättä äitiä, että saisin sovittaa sitä. Kun vedin mekon ylleni, tuntui kuin se olisi tehty minua varten istui täydellisesti. Heti aloin unelmoida. Minulla oli koulussa yksi poika, johon olin kovasti ihastunut, ja toivoin, että näkisi minut siinä juhlapuvussa koulun uudenvuoden juhlassa.

En halunnut riisua mekkoa ollenkaan, nousi kyyneleet silmiin, niin paljon sitä halusin. Äiti huomasi tämän ja sanoi lempeästi: “No, kunhan palkka irtoaa, otetaan tämä mukaan.” Tuntui, kuin olisin lentänyt kotiin onnesta mekon kanssa kainalossa.

Kotona koristelimme pientä asuntoamme: ripustimme himmelit ja laitoimme kuusen kuusi oli vaatimaton, mutta meille tärkeä. Jääkaapissa oli enää pelkkää jäätä ja pieni kimpale voita. Odotimme äidin palkkapäivää kuin kuuta nousevaa. Kuten vanhoina aikoina, töitä paiskittiin vielä uudenvuodenaattonakin, vaikka työntekijät pääsivätkin silloin kotiin aiemmin.

Tänä uutena vuotena äiti palasi kotiin tavallista hiljaisempana. Sanoi, että palkanmaksu viivästyi, eikä rahaa ollut tullutkaan. Äidin silmissä kiilsi pettymys ja häpeä, hänellä oli murhe siitä, ettei saanut järjestettyä meille juhlapöytää.

Mutta minä en muista olleeni lainkaan surullinen; tunnelma pysyi silti juhlallisena. Katselin innolla vanhoja suomalaisia uudenvuoden ohjelmia, joita tuli siihen aikaan vain yhdeltä tai kahdelta kanavalta ja vain näin juhlapyhinä.

Äiti keitti perunoita, laittoi niiden päälle voita, raastoi porkkanaa ja ripotteli sokeria päälle muuta ei meillä ollutkaan. Istuimme pöydän ääreen. Äiti itki, yritin lohduttaa, ja lopulta huomasin itsekin itkeväni, en ruoan vaan äidin tähden tuli vain niin kova sääli, kun näin hänen murtuneen.

Kun viimein kävimme yhdessä soffalle viltti päälle, nojattiin toisiimme ja katsoimme televisiosta juhlakonserttia. Kellon lyödessä kaksitoista naapurit kerääntyivät rappukäytävään kilistelemään kuohuviinilaseja ja laulamaan. Me emme menneet mukaan.

Silloin kova koputus kantautui ovellemme, kerran ja toisenkin. Äiti meni katsomaan, kuka sieltä tuli. Oven takana seisoi naapurimme Vanha Helmi, joka oli aina torumassa minua milloin rappuja ei tullut pestyä, milloin juoksimme liian kovaa pihalla. Lapsille Helmi oli kauhun paikka, vaikka olikin sydämeltään lempeä.

En tiedä, mitä he äidin kanssa puhuivat, mutta näin Helmin tunkeutuvan asuntoomme, luoden katseen vaatimattomaan pöytäämme. Sitten hän poistui sanomatta sanaakaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kuului taas äänekästä kolinaa ovelta tällä kertaa potkittiin ovea niin, että säpsähdimme. Äiti kielsi minua liikkumasta ja meni itse avaamaan. Kohta huoneeseen römmähti Helmi, mukanaan kaksi kassia täynnä salaattia, makkaraa, purkki suolakurkkuja, puolikas keitetty kana, konvehteja ja muutama appelsiini ja kainalossa pullo Pommacia.

Helmi komensi äitiäni lopettamaan itkut, auttoi purkamaan kantamuksensa pöydälle, ja lähti pois vilkkaan moitteen saattelemana. Äidin kyyneleet olivat silloin jo eri niissä oli kiitollisuutta ja helpotusta.

Uudenvuoden jälkeen Helmi palasi entiselleen torui, komenteli ja piti huolta meidän portaasta ja pihasta. Kertaakaan ei maininnut tuosta aattoillasta.

Vuosia myöhemmin, kun koko talo saattoi Helmin viimeiselle matkalleen, kävi ilmi että kaikki talon asukkaat rakastivat tätä hankalaa naapuria. Hän oli joskus auttanut jokaista, tavalla tai toisella, vaikken lapsena sitä ymmärtänytVanhempana ymmärsin, kuinka paljon hyvyyttä piili Helmin napakoiden sanojen ja tuimien katseiden takana. Siinä pienessä taloyhtiössämme oli kuin näkymätön verkko, joka piti meitä kasassavaikkei elämästä saanutkaan irti kaikki toivomaansa, joku saattoi ojentaa käden silloin kun maailma tuntui kylmältä.

Joka kerta kun vedän päälleni kirkkaanpunaisen mekon ja vilkaisen peiliin, muistan sen uudenvuodenaaton: äitini lämpimän sylin, perunoiden tuoksun, televisiosta kuuluvien laulujen kaiun, ja Helmin eteisessä, silmissään lempeä tuike piilossa moitteen takana. Silloin käsitin, ettei juhla tullutkaan pöydän antimista tai uudesta mekosta, vaan siitä, että joku pitää huolta ja joku näkee toisen hätäänsä. Siitä, että kun kerran joku koputtaa oveesi, kannattaa uskaltaa avata.