– Hyvä nainen. Mitä me ilman häntä tehtäisiin? – Ja sinä maksat hänelle vain kaksituhatta kuussa. – Elina, mehän olemme kirjanneet asunnon hänen nimiinsä Mikko nousi sängystä ja käveli hitaasti viereiseen huoneeseen. Yövalon hämyssä, hiukan sameilla silmillään, hän katsoi vaimoaan. Hän istahti hänen viereensä ja kuunteli. – Kaikki näyttää olevan hyvin. Hän nousi ja laahusti hitaasti keittiöön. Avasi piimän, kävi kylpyhuoneessa. Ja palasi omaan huoneeseensa. Kävi makuulle. Ei saanut unta: – Meillä Elinan kanssa on jo 90 vuotta mittarissa. Kuinka kauan olemme kulkeneet? Kohta jo Jumalan luo, eikä ketään läheistä enää ympärillä. Tyttäret, Natalia ei ole enää – ei ehtinyt edes kuuteenkymmeneen. Maksimkin on jo pois. Hän rellesti aikansa… Lapsenlapsi, Oksana, asuu nykyään Puolassa, kohta parikymmentä vuotta. Ei enää muista mummoa ja pappaa. Lapsillakin lienee jo ikää… Huomaamatta nukahti. Heräsi kosketukseen: – Mikko, onko kaikki hyvin? – kuului hiljainen ääni. Avaa silmänsä. Vaimo kumartuu hänen ylleen. – Mitä nyt, Elina? – Katsoin, kun makaat ihan liikkumatta. – Olen vielä hengissä! Menehän nukkumaan! Kuului laahaavat askeleet. Keittiöstä kuului katkaisijan naksahdus. Elina Iivanantytär joi vettä, kävi kylpyhuoneessa ja meni omaan huoneeseensa. Kävi makuulle: – Näinköhän joskus herään, eikä häntä enää ole. Mitä sitten teen? Tai jospa minä ensin. Mikko on jo hommannut hautajaisetkin valmiiksi. En olisi ikinä uskonut, että sellaisenkin voi järjestää etukäteen. Toisaalta hyvä; kuka meistä muuten huolehtisi? Lapsenlapsi on meidät unohtanut kokonaan. Vain naapuri Iina käy kylässä. Hänellä on avain meidän asuntoon. Pappa antaa hänelle tuhat euroa eläkkeestään. Hän ostaa ruoat, kaiken tarpeellisen. Mihinpä sitä enää rahaa tarvitsisimme? Eikä neljännestä kerroksestakaan enää jakseta lähteä ulos. Mikko Iivananpoika avasi silmänsä. Aurinko kurkisti ikkunasta. Hän meni parvekkeelle ja näki vihertävän tuomenlatvan. Hymy nousi kasvoille: – No niin, kesään asti selvittiin! Lähti katsomaan vaimoaan. Tämä istui mietteissään sängyllä. – Elina, älä enää murehdi! Tule, näytän sinulle jotakin. – Oi, ei ole voimia! – vanhus nousi vaivoin. – Mitä sinä nyt keksit? – Tule nyt, tule vaan! Hän tuki vaimoaan olkapäistä ja johdatti parvekkeelle. – Katso, tuomi vihertää! Ja sinä sanoit, ettei kesään asti päästä. Mutta nytpä päästiin! – Voi, niinpä todellakin! Ja aurinkokin paistaa. He istuivat yhdessä parvekkeen penkille. – Muistatko, kun pyysin sinua leffaan silloin kouluaikoina? Silloinkin tuomen lehdet olivat juuri puhjenneet. – Mitenköhän sellaista voisi unohtaa? Kuinka monta vuotta siitäkin on kulunut? – Yli seitsemänkymmentä… Seitsemänkymmentäviisi. He istuivat pitkään ja muistelivat nuoruuttaan. Paljon unohtuu iän myötä, joskus eilinenkin, mutta nuoruus ei koskaan. – Oi, nyt menimme juttuun! – Elina nousi. – Eikä olla edes vielä syöty. – Elina, laita oikein hyvää teetä! Tuo yrttijuoma alkaa jo kyllästyttää. – Mutta meillehän ei saa. – Laita vaikka vähän, ja lusikallinen sokeria. Mikko Iivananpoika joi laimeaa teetä ja söi pienen juustovoileivän ja muisteli aikoja, jolloin tee oli vahvaa, makeaa ja aamiaisen kanssa sai piirakoita tai lettejä. Naapuri poikkesi ovesta. Hymyili hyväksyvästi: – Miten täällä jaksetaan? – Mitäpä sitä jo 90-vuotiailla on? – pappa vitsaili. – Jos vitsaat, niin hyvin menee. Tarvitseeko kauppaan jotain? – Iina, osta lihaa! – pyysi Mikko Iivananpoika. – Eihän teille saa. – Kanaa saa. – Hyvä on, ostan. Teen teille kanakeittoa! Naapuri siivosi pöydän, tiskasi ja lähti. – Elina, mennään parvekkeelle – istutaan auringossa! – Mennään! Naapuri tuli taas ja kantoi ruokaa parvekkeelle: – Onko aurinkoa ollut ikävä? – Hyvä täällä on, Iina! – Elina Iivanantytär hymyili. – Hyvä, tuon teille puurot tänne ja alan keittää keittoa lounaaksi. – Hyvä nainen, – Mikko katsoi hänen peräänsä. – Mitä me ilman häntä tehtäisiin? – Ja sinä maksat hänelle vain kaksituhatta kuussa. – Elina, mehän kirjattiin asunto hänen nimiinsä. – Mutta hän ei tiedä sitä vielä. He istuivat parvekkeella lounaaseen asti. Lounaaksi oli kanakeittoa: maukasta, lihapaloilla ja perunasoseella. – Aina tein tällaista Natalialle ja Maksimille silloin, kun lapset olivat pieniä, – Elina Iivanantytär muisti. – Vanhana meille laittavat jo vieraat ihmiset ruokaa, – mies huokaisi. – Se taitaa olla kohtalomme, Mikko. Kun meistä aika jättää, ei kukaan itke peräämme. – Elina, älä nyt masennu. Mennään lepäämään! – Mikko, vanha kansa tiesi: ”Vanha ja lapsi, sama asia.” Kaikki on meillä kuin pikkulapsilla: sosekeittoa, päiväunet, välipalat. Mikko Iivananpoika torkkui vähän ja nousi – uni ei tullut. Sää kai muuttuu. Hän meni keittiöön, pöydällä kaksi lasia mehua, jotka Iina oli huolella laittanut. Hän otti molemmin käsin ja vei vaimolleen. Tämä katsoi ikkunasta mietteliäänä. – Mitäs mietit, Elina? – mies hymyili. – Tässä mehua! Hän otti hörpyn. – Sinäkään et saa unta? – Sää on sellainen. – On ollut aamusta asti jotenkin outo olo, – Elina Iivanantytär pudisti surullisesti päätään. – Tuntuu, etten enää kauan jaksa. Hautaat minut sitten kunnolla. – Elina, älä nyt! Miten minä ilman sinua eläisin? – Jompikumpi meistä kuitenkin ensin lähtee. – Riittää jo, mennään parvekkeelle! He istuivat iltaan asti. Iina teki rahkalettuja. Söivät ja katsoivat yhdessä televisiota. Joka ilta he katsoivat jonkin elokuvan. Uusien juonet menivät ohi, siksi katsottiin vanhoja komedioita ja piirrettyjä. Tänään vain yksi piirretty. Elina nousi sohvalta: – Minä menen nukkumaan. Olen niin väsynyt. – Sitten minäkin menen. – Anna kun vielä katson sinua! – Elina sanoi yllättäen. – Miksi ihmeessä? – Haluan vain. He katsoivat toisiaan kauan. Ehkä muistelivat nuoruutta, kun kaikki oli vielä edessä. – Saatan sinut sänkyyn. Elina otti miehensä käsikoukkuun ja he menivät hitaasti. Hän peitteli vaimonsa, ja meni omaan huoneeseensa. Raskaana painoi sydäntä, eikä uni tullut. Tuntui, ettei ollut nukkunut ollenkaan, mutta kello näytti kahta yöllä. Hän meni vaimon huoneeseen. Tämä makasi silmät auki: – Elina! Otti häntä kädestä. – Elina, mitä sinä! E-li-na! Ja äkkiä hänenkin hengityksensä muuttui raskaaksi. Hän meni omaan huoneeseensa, laittoi valmiit paperit pöydälle. Palasi vaimon luo. Katsoi pitkään tämän kasvoja. Sitten kävi viereen, sulki silmänsä. Näki Elinansa nuorena ja kauniina, aivan kuin 75 vuotta sitten. Hän meni valoa kohti, joka loisti edessä. Hän ryntäsi, sai tämän kiinni ja tarttui käteen. Aamulla Iina tuli makuuhuoneeseen. He makasivat vierekkäin. Molemmilla kasvoilla oli samanlainen, onnellinen hymy. Vihdoin nainen soitti ambulanssin. Lääkäri katsoi heitä ja pudisti päätään: – Lähtivät yhdessä. Taisivat rakastaa toisiaan kovasti… Heidät vietiin pois. Ja Iina lysähti tuolille pöydän viereen. Siinä hän huomasi paperit – ja testamentin omalle nimelleen. Hän painoi pään käsiinsä ja itki… Tykkää ja jaa omat ajatuksesi kommenteissa!

Hyvä nainen tuo on, En tiedä, mitä me ilman häntä tekisimme. Anneli, eihän sinä maksa hänelle kuin kaksituhatta euroa kuussa. No, Anneli, mehän kirjattiin asunto hänen nimiinsä.

Tapani nousi vuoteesta ja asteli hitaasti viereiseen huoneeseen. Yövalon himmeässä loisteessa hän silmäili vaimoaan hämärin silmin.

Hän istahti vuoteen reunalle ja kuunteli. Kaikki näyttää olevan hyvin.

Hän nousi ja laahusti keittiöön. Kaivoi piimän jääkaapista, poikkesi vessassa ja palasi omalle puolelleen.

Kävi makuulle. Uni ei meinannut tulla:

Molemmat, minä ja Anneli, olemme jo yhdeksänkymppisiä. Paljon on tullut elettyä. Kohta on jo aika lähteä, eikä ketään ole tässä lähellä.

Tyttäret, Kaisa on jo poissa, ei ehtinyt täyttää edes kuuttakymmentä.

Eikä Anttikaan ole enää kanssamme. Sillä oli vähän villimpi elämä On lapsenlapsi, Venla, mutta Venlakin on ollut Ruotsissa jo parikymmentä vuotta. Eipä muista ukkia ja mummoa. Ehkä hänelläkin lapset jo isoja

En edes huomannut, kun nukahdin.

Heräsin, kun tunsin käden olkapäälläni:

Tapani, oletko kunnossa? kuului hiljainen ääni.

Avasin silmäni. Vaimoni nojautui ylitseni.

Mitä nyt, Anneli?

Katsoin vain, kun makaat siinä niin hiljaa.

Elossa ollaan! Mene nukkumaan!

Vaimon askeleet laahasivat keittiöön, kuului valon katkaisu.

Anneli Juhantytär kävi juomassa vettä, käväisi vessassa ja palasi omaan huoneeseensa. Kävi pitkälleen:

No, joskus se päivä vielä koittaa, että toinen meistä jää tänne yksin. Tai ehkä minä lähden ensin.

Tapani tilasi jo meille muistotilaisuudetkin valmiiksi. En olisi uskonut, että sellaisiakin voi järjestää etukäteen. Toisaalta kenpä muut sen hoitaisi meidän puolestamme?

Lapsenlapsi on unohtanut meidät kokonaan. Naapuri Irmeli käy meillä välillä. Hänellä on avain meidän asuntoon. Ukki antaa hänelle tuhat euroa kuukaudessa meidän eläkkeestä. Hän tuo ruokia ja ostaa mitä tarvitaan. Mihinpä me rahojamme enää kaipaisimme? Eikä neljännestä kerroksesta enää portaita alas tulla.

Tapani Juhanpoika avasi silmänsä. Aurinko pilkisti ikkunasta. Hän astui parvekkeelle ja näki tuomen vihreän latvan. Hymy nousi huulille:

Kappas vain, kesään selvittiin!

Kävin katsomassa vaimoa. Anneli istui vuoteella mietteliäänä.

Anneli, nyt jo hymyä huuleen! Tule, näytän sinulle jotakin.

Voi, kun ei jalka enää nouse! vanha rouva nousi vaivalloisesti vuoteelta. Mitä sinä oikein keksit?

Tullaan nyt!

Pidin häntä hartioista kiinni ja johdatin parvekkeelle.

Katso, tuomikin jo vihertää! Ja sinä sanoit, ettei kesää enää nähdä. Nähtiinpäs!

Aivan niin! Ja aurinko paistaa.

Istahdimme parvekkeen penkille.

Muistatko, kun ensimmäistä kertaa pyysin sinut elokuviin? Silloin yläasteella. Silloinkin tuomi jo vihersi.

Eihän sellaista unohdeta! Monestiko siitä onkaan?

Seitsemänkymmentä ja rapiat Seitsemänkymmentäviisi vuotta.

Istuskelimme pitkän tovin, muistellen nuoruuden aikoja. Paljon sitä vanhuudessa unohtaa, joskus jopa eilisen tekemiset, mutta nuoruus ei katoa mielestä.

Oho, keskustelu venähti. vaimo nousi. Eikä olla vielä edes syöty aamiaista.

Anneli, keität hyvää teetä! Alan jo kyllästyä noihin yrttijuomiin.

Mehän ei saataisi enää muuta juoda.

Laitetaan nyt ainakin vähän sokeria molemmille.

Tapani Juhanpoika hörppi hailakkaa teetä, pienen juustovoileivän kera, ja muisteli aikoja, jolloin aamu alkoi vahvalla, makealla teellä ja pullalla tai letulla.

Naapuri ilmestyi. Hymyili hyväksyvästi:

Miten täällä jaksetaan?

Millainen elo enää yhdeksänkymppisillä olisi? ukki vitsaili.

No, jos jäät vitsailemaan, niin eihän täällä hätää ole. Tarviiko jotain kaupasta?

Irmeli, toisitko lihaa! Tapani pyysi.

Eihän teille lihaa määrätä.

Kanaa saa.

No jos kanaa, teen teille kanakeiton.

Naapuri siivosi pöydän ja tiskasi, sitten jatkoi matkaansa.

Anneli, mennään vielä parvekkeelle aurinkoon lämmittelemään.

Tule vaan!

Irmeli tuli hetken päästä parvekkeelle:

Onko ikävä aurinkoa?

Täällä on hyvä olla, Irmeli! Anneli Juhantytär hymyili.

Hetki, niin tuon teille puuroa ja alan tekemään päivällissoppaa.

Hyvä ihminen tuo Irmeli, mies huokasi hänen jälkeensä. Mitä me ilman häntä.

Eikä sinä maksa kuin kaksi tonnia kuussa.

Anneli, annettiinhan me se asunto hänelle.

Mutta hän ei tiedä sitä.

Niin he istuivat parvekkeella lounaaseen asti. Kanakeitto maistui lihapalat, perunaa murskattuna:

Tällaisen tein aina Kaisalle ja Antille heidän ollessaan pieniä, muisti Anneli Juhantytär.

Ja nyt meillä keittää vieras siihen mies huokaisi.

Se on kai meidän kohtalo, Tapani. Kun meistä aika jättää, ei taida kukaan kyyneltä vuodattaa.

Riittää jo, Anneli. Mennään nukkumaan hetkeksi!

Niinhän sitä sanotaan: “Vanhus ja lapsi on yhtä.” Kaikki niin kuin lapsilla: keitto siivilöitynä, päiväunet, välipalat.

Tapani Juhanpoika torkkui hetken, mutta uni ei kunnolla tullut. Sää kai muuttui tai jotain. Hän haahuili keittiöön, pöydällä kaksi lasia mehua Irmelin huolella ojentamat.

Hän nappasi lasit molempiin käsiin ja varovaisesti kantoi vaimon huoneeseen. Anneli istui ikkunan ääressä mietteliäänä:

No mikäs nyt Anneli, onko mieli maassa? Otappas mehua!

Puoliso hörppäsi:

Ethän sinäkään saa nukuttua?

Sää on kummallinen.

Itsekin tuntunut koko päivän heikolta, Anneli puisteli päätään. Tuntuu, ettei tässä enää montaa päivää olla. Hautaasethan sinä lupasit kunnolla hoitaa.

Älä puhu tommosia, Anneli. Miten minä selviäisin ilman sinua?

Jompikumpi jää lopulta yksin kumminkin.

Nyt riittää! Mennään nauttimaan parvekkeelle!

Istuttiin siellä iltaan saakka. Irmeli keitti uunijuustoa. Syötiin ja katsottiin vanhoja suomalaisia komedioita ja animaatioita; uusista ei enää oikein pysynyt kärryillä.

Tänään katsottiin vain yksi lastenohjelma. Anneli nousi sohvalta:

Menen nukkumaan, on jotenkin väsynyt olo.

Minäkin taidan mennä.

Saisiko katsoa sinua hetken ihan rauhassa? vaimo pyysi yllättäen.

Miksi?

Ihan vaan.

He katsoivat pitkään toisiaan, ehkä muistaen sitä nuoruutta, kun kaikki vielä odotti edessä.

Tule, saat saattaa minut vuoteeseen.

Anneli otti miestänsä kädestä ja he kulkivat hitaasti.

Vaimo peiteltiin huolellisesti ja Tapani suuntasi omalle puolelleen.

Jotenkin painoi sydäntä erityisen paljon. Uni ei ottanut tullakseen.

Tuntui, kuin en olisi nukkunut hetkeäkään, mutta kello oli jo kaksi yöllä. Nousin ja menin vaimoni huoneeseen.

Hän makasi silmät auki.

Anneli!

Tartuin kädestä.

Anneli, mitä nyt! An-ne-li!

Yhtäkkiä minultakin alkoi henki salpautua. Palasin omaan huoneeseeni, hain valmiiksi laitetut paperit ja laskin pöydälle.

Palasin vielä Anneliin. Katsoin kauan hänen kasvojaan. Sitten kävin viereen ja suljin silmäni.

Näin Anneli nuorena, hymyilevänä, kuten seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten. Hän asteli johonkin valoon, joka loisti kaukaisuudessa. Lähdin hänen peräänsä, sain kiinni kädestä.

Aamulla Irmeli tuli huoneeseen. Siinä me makasimme vierekkäin, kasvoilla samanlainen levollinen hymy.

Lopulta Irmeli soitti ambulanssin.

Lääkäri katsoi meitä ja puisteli päätään.

Samaan aikaan lähtivät. Kovasti taisivat rakastaa toisiaan

Heidät vietiin pois. Irmeli istahti uupuneena pöydän ääreen. Siinä hän huomasi paperit ja testamentin, omaan nimeensä.

Hän painoi pään käsiinsä ja puhkesi itkuun.

Vanhana ymmärtää, ettei mikään tässä maailmassa ole itsestäänselvyys. Läheisistä kannattaa pitää kiinni, sillä lopulta pienet hyvät teot lämmittävät eniten aivan kuten aurinko alkukesän parvekkeella.