Kaikkein vaikeinta pennun kanssa elämisessä ei olekaan se, mitä useimmat luulevat.
Ei se ole ulos lähteminen räntäsateessa tai paukkupakkasilla, ei edes silloin kun edellisyön unet ovat jääneet vähiin tai sydän tuntuu rauhattomalta.
Ei se ole se, kun jätät matkan tai ystävien kutsun väliin, koska kuulee vain: Tule, mutta ilman häntä.
Ei se ole karvat lakanoissa, vaatteissa tai joskus jopa lautasella.
Ei se, että lattiat pesee ties kuinka monennen kerran ja tietää, että kohta taas sama rumba edessä.
Eivät eläinlääkärilaskut, eivätkä pelko siitä, jos jotakin jää huomaamatta.
Ei se, että pieni kädenmitallisen vapaudesta katoaa koska vapauskin on nyt “meissä”.
Eikä se, että sydämesi ei enää ole vain sinun oma.
Kaikessa tuossa on rakkautta.
Kaikessa tuossa on elämää.
Kaikessa tuossa on oma valinta.
Se, mikä on vaikeinta, hiipii hiljaa kuin jäinen viima, joka ensin tuskin tuntuu, mutta pian haraa luita myöten.
Kuin se arkipäivän koleus, jota ei osaa aluksi sanoiksi pukea.
Ja sitten jonain päivänä huomaat:
hän ei enää jaksa samalla tavalla.
Hän yrittää mutta ei enää pysty kuin ennen.
Juoksee luoksesi niin kuin aina, mutta siinä on nyt toinen tahti.
Silmissä yhä sama katse, mutta sinne on hiipinyt väsymys, joka sanoo:
Olen tässä, mutta joka päivä käy vähän raskaammaksi.
Muistat, millainen hän oli nuorena.
Näet, miten sinulle antautuneena, ehdoitta luottaa vieläkin.
Hän on aina uskonut sinuun:
että pysyt lähellä,
että autat aina,
että pelastat, kun tarve vaatii.
Ja niinhän teitkin.
Mutta nyt et voi pelastaa vanhenemiselta.
Kaikkein kipeintä on tiedostaa, että sinulle hän oli turva –
mutta sinä hänelle olit KOKO MAAILMA:
koko hänen päivänsä,
koko hänen taivaansa,
koko hänen toivonsa.
Mutta sinä et ole valmis.
Et ole valmis päästämään irti.
Et ole valmis katsomaan, kuinka hiipuu se, joka opetti rakastamaan rajatta.
Sitten tulee hiljaisuus.
Raskas, pysähtynyt hiljaisuus.
Tyhjä kohta tyynyllä.
Kuppi, jota ei enää kukaan nuole.
Ja sydämesi kuin pieniä palasia vain.
Taaskin lähdet ulos.
Mutta nyt ilman häntä.
Itseksesi huomaat sanovasi tyhjälle ilmaan:
Tule, pikkuinen
Mutta jos voisin palata ajassa taaksepäin
valitsisin hänet taas.
Ottaisin kaiken: väsymyksen, surun, omistautumisen.
Koska tämä rakkaus on aitoa.
Koiranomistajana antaa elämäänsä tulen;
tulen, joka lämmittää ikuisesti,
vaikka koira lähtee luotasi.
Koska koiralla on vain yksi tehtävä tässä maailmassa:
antaa sinulle koko sydämensä.
Ja loppujen lopuksi juuri se opettaa, miten rakastetaan.
