Mun miehen rakastajatar oli upea. Jos olisin ollut mies, olisin itsekin valinnut hänet. Tiedäthän ne naiset, jotka tietävät arvonsa. Niillä on asennetta, ne kävelevät ryhdikkäänä, katsovat suoraan silmiin ja kuuntelevat oikeasti, mitä sanot. Ei mitään höpötyksiä tai hermostunutta heilumista eivätkä ne kaipaa kaula-aukkoja tai paljaita selkiä huomion saamiseksi. Ne on sellaisia perusrauhallisia, ei paniikkia koskaan.
Mäkin olisin voinut valita hänet koska hän oli ihan täysin eri paria kuin minä. Mä taas, no… aina kiireessä, ärhäkkä lapsille ja Jannelle, sählään koko ajan ja kaikki hajoaa käsissä töissä kaaosta, pomo mutrusuuna. Kuljen ikuisesti samoissa farkuissa ja villapaidoissa, koska kuka jaksaa silittää mekkoja ja puseroita? En muista koska viimeksi silitin mitään röyhelöitä. Onneksi meidän uusi kuivausrumpu melkein hoitaa sen homman ei tartte paljoa raudalla heilua.
Mutta rakastajatar, se oli aivan timanttia. Kroppa, ryhti, jalat, tukka, silmät, kasvot ei voinut kuin haukkoa henkeä.
Ja siitä lähtien mulla ei oikein ole henkeä ollutkaan. Kaikki alkoi, kun satuin töihin käymään Pasilassa nälkä kurni, joten pujahdin yhteen lähibistroon. Kiire piti, mutta nälkä on aina nälkä. Kahvilassa löytyi ihme kyllä yksi vapaa nurkka. Istuin alas, kaivoin menun, nostin katseen ja siinä se oli. Tunnistin Jannen heti, vaikka näin sen ensin vain selkäpuolelta. Ja sitten näin hänet.
Jan tappeli hänen käsiinsä, suuteli sormia. Hyi, ajattelin, vähänkö siinä ollaan kuin jossain ysärin iskelmässä. Mutta nainen jumankekka miten hyvältä näytti. Siis objektiivisesti.
Se fiilis oli oudon turtunut ihan kuin olisi polttanut itsensä ja katsoisi vaan punaista jälkeä iholla, tietäen, että seuraavaksi sattuu, mutta vielä ehtii hetken hengittää ennen kuin sattuu kunnolla. Kaikki sisällä oli tyhjää. Ei mitään.
Janne tuli kotiin tapansa mukaan hyväntuulinen, tasainen. Mä taas räiskyn ja sinkoan sinne tänne. Janne on sellainen ikuinen hyvä äijä, nauraa ja ottaa rauhassa. Juuri nyt olisin kaivannut sen huumoria itsellenikin oma huumorini ei tähän sopinut.
Illalla teki mieli vaan kysyä suoraan, äänettömällä äänelläni, että “No, mites sun rakastajatar? Näin teidät Kannelmäen Sävelessä. Onhan se hyvä, pakko sanoa, melkein olisin itsekin langennut.” Ja nauttia siitä, kun Janne hikeentyy ja yrittää pitää pokeria.
Olisin voinut jatkaa: että esitteletkö lapsetkin pian, tykkääköhän ne uudesta äipästä, ja minne mut sitten suljetaan tuleeko se teille taloon vai onko omassa kämpässään?
Enhän mä mitään tuollaista sanonut. Janne kietoi mut syliin illalla ja nukahti kuin mitään ei olisi. Ja mä peruutin varovasti omalle puolelle petiä, ja mietin, ettei niillä varmaan vielä mitään fyysistä ollutkaan ehkä vasta alkuasteella, sellaista sähköä ja yhteistä hengitystä. Ja hyvä piilottelija tuo mun mies ei mikään kasvoistaan paljastuva sortti.
Nukkumisesta ei tullut mitään. Näin unta kirkkaista kukista ja vieraista naisista punaissa mekoissa.
Aamulla pää korisi kuin sumussa, ja koko päivä meni hitaammin. Vein lapset kouluun rauhassa. Koko ajan pyöri silti mielessä: mitä tässä pitäisi tehdä? Mitä yleensä tapahtuu, kun vaimo saa kiinni miehen ja rakastajattaren? Googlata, vai?
Googlaaminen ei auttanut, eikä mullakaan ollut ratkaisua. Kokeilla jatkaa elämää? No, näköjään sitä tekee jo arki rullaa. Janne tulee kotiin ajallaan, ei huulipunaa kauluksissa, ei vieraiden hajusteiden tuoksuja. Lapset pomppii, sunnuntaisin käydään leffassa. Yhtä lailla seksiä kaksi kertaa viikossa. Joskus jopa kolme, jos oikein tarkkailee.
Voisinko mä vaan kuvitella koko jutun? No en. Soitin Jannelle lounasaikaan, ei vastannut. Otin taksin, ajoin samaan kahvilaan. Taksikuskille sanoin jotain “Me odotellaan pakettia, työjuttuja.” Jannen auto oli pihassa. Sitten näin, kun Janne ja hänen rakastajattarensa tulivat ulos yhdessä, hyppäsivät autoon ja ajoivat pois.
Mä olin kalkkilaivan kapteeni, pyysin vettä taksikuskilta ja näytin muka soittavani puhelua: “Lähete ja paketti ihan sama, nyt pitää mennä töihin, ei ehdi oottaa!”
Että kuitenkin välitän, mitä taksikuski musta miettii.
Tieto rakastajattaresta varmasti muuttaa elämän. Ero? Niinhän se menee. Mutta miten muutenkaan? Kestääkö? Miksi? Mitä varten?
Muistui mieleen kun pari vuotta sitten meidän tuttavapiirissä kävi sama homma. Mies piilotteli, mutta vaimo tajusi. Suuri riita, mies kielsi viimeiseen asti, vaikka tekstiviestit todisti. Sanoi lopulta että joku kilpailija oli mukamas lavastanut kaiken. Silloin Janne sanoi: “En mä koskaan valehtelis. Jos kerran on säätänyt, niin pitää myöntää. Ja hoitaa homma kuntoon – joko jatkaa perheen kanssa tai hoitaa velvoitteen, jos lähtee.”
Silloin olin ylpeä Jannesta. Niin vastuullinen mies toisten asioissa. On eri juttu kommentoida sivusta kuin olla keskellä pyörremyrskyä.
Ja kun se tilanne oikeasti on edessä, rakkaus ja jämäkkä ääni katoaa päästä heti.
Lopulta menin niitten pöytään siinä kahvilassa, istuin alas. Rakastajatar nosti ihmettelevät katseet, Janne jähmettyi. Sitten alkoi sätkiä. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen. Mä katsoin rauhallisena toinen tajusi kyllä heti, kuka olen. Ehkä olikin tiennyt jo aiemmin.
Janne yritti avata suunsa, mutta mä nostin käden. “Ei tämä mikään yllätys ole.” Sanoin vielä: “Täällä on nyt yhteisiä lapsia, koti, vanhemmat jo iällä. Miettikää nyt miten tän ratkotte ootte aikuisia, kyllä te pärjäätte.”
Lähdin rauhassa ulos, se mekko joka oli just koneesta tulleena ihanan sileä, istui päällä yllättävän hyvin. Vitsit, olisi pitänyt pukea se useammin.




