Jäin eläkkeelle ja tunsin oloni toivottoman yksinäiseksi. Vasta vanhoilla päivilläni ymmärsin eläneeni elämäni huonosti.
Monet naiset uskovat, että yksinäisyys on kauheaa. Että onni löytyy suuresta perheestä, arjen huolista ja kiireestä. Itse olen aivan eri mieltä. Olen elänyt koko elämäni vain itselleni. Kukaan ei vaatinut minulta mitään. Ei ollut mitään sitoumuksia. Ei perhepelejä.
Valmistuttuani Helsingin yliopistosta aloitin työt suuressa kansainvälisessä matkailuyrityksessä. Olin myös mallina arvostetussa mainostoimistossa. Pystyin tienaamaan paljon euroja. Ystäväpiirini koostui menestyneistä ja varakkaista naisista.
Pidin itseäni vauraana naisena, olin matkustellut ympäri maailmaa. Elämässäni oli miehiä, joiden kanssa minulla oli hyvä olla, mutta usein kyllästyin nopeasti kun kiinnostukseni lopahti, erosin aina. En koskaan haaveillut lapsista. Miksi uhrata harvat vapaahetkeni lapsille? Miksi vaihtaa roolini menestyvänä, kauniina naisena äidiksi, jonka kaikki huolet liittyvät pienimpiinkin lasten asioihin? Vastuu pelotti minua.
Aika rientää nopeasti. Nyt olen eläkeläinen ja tunnen oloni täysin yksinäiseksi. En ole ikinä mennyt naimisiin, enkä saanut lapsia. Vasta nyt, vanhentuneena, kadun etten saanut edes yhtä lasta. Alussa en halunnut, sitten ei huvittanut, myöhemmin aikaa ei riittänyt, ja lopulta oli liian myöhäistä. En osannut pitää äitiyttä naisen onnellisuutena.
Katselen siskoani, Marjattaa, jolla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Olin nuorempana äkkiväärä ja ylimielinen, enkä kuunnellut ketään. Nyt toivon voivani muuttaa elämäni: sopia sukulaisteni kanssa, viettää aikaa siskon lasten ja lastenlasten seurassa. Ehkä löydän vielä miehen, joka on yhtä yksin kuin minäkin ja perustamme perheen vielä vanhoilla päivillä. Ehkä se vielä onnistuu?
