Miniän ei hallitse arkisia taitoja… Mitä minun pitäisi tehdä? Anoppini menehtyi muutama vuosi sitten, ja hautajaisten jälkeen lupasin itselleni, että pidän kiinni periaatteesta: vainajien suhteen joko asiat ovat hyvin tai eivät ole – mutta pahaa ei puhuta. Toisen lupauksenkin tein – kun joku miniä joskus astuu talooni, en koskaan muutu sellaiseksi kuin hän oli. Tarkoitukseni olivat hyvät, mutta elämä kulkee omia polkujaan. Ainoa poikani Aleksi, täytti hiljattain 25, ja toi kesän alussa kotiin tyttöystävän. Pysyin päätöksessäni olla puuttumatta heidän asioihinsa ja otin tytön avosydämin – joskin hieman varauksella. Lupasin etten katso häntä ylen, en etsi virheitä enkä opeta – kaikkea tätä anoppini teki, ja seurauksena vihasimme toisiamme. En halua karkottaa Aleksia tai hänen tyttöystäväänsä. Myönnän, että on ilo keittää heille kahvit, tiedän kumman lempiaamiainen on mikäkin, ja hemmottelen heitä lauantaisin ja sunnuntaisin, kun arkisin ei ehdi. Silloin katoan itse mieheni kanssa mökille järven rantaan, ystävän luo tai äidin kanssa tekemään hilloja ja suolakurkkuja, ja kaksikko saa olla kotona rauhassa. Kuitenkin tapahtui jotain huvittavaa, mutta joka jäi todella mietityttämään, ja haluan jakaa sen: eräänä iltana pojan tyttöystävä esitteli uusia puseroitaan, joita oli ostanut työpäivän jälkeen. Toinen oli edullinen – ja vielä halvemmalla, kun siitä puuttui nappi. Kun kehuin, kuinka hyvin pusero hänelle sopii ja kehotin pukemaan sen seuraavana päivänä kun menimme kyläilemään, hän perääntyi: ei osannut ommella nappia itse. Oli pakko huudahtaa: miten 22-vuotiaalla naisella ei ole neulaa, lankaa ja nappia? Miten huomenna? Miten hän aikoo pitää kotia, huolehtia perheestä tai tehdä tärkeitä päätöksiä. Perhe-elämän kommelluksia! Nyt en tiedä mitä tehdä – pitäisikö vain ommella nappi paikalleen kyselemättä, neuvoa miten se tehdään vai jättää hänen ratkaistavakseen? Jos haluaa pitää puseroa, saa opetella, jos ei, antaa olla napiton kaapissa. Yhdestä olen varma – en halua olla ilkeä anoppi, olen nähnyt millaista se on enkä pidä siitä.

Mummoni nukkui pois muutama vuosi sitten, ja hautajaisten jälkeen vannoin itselleni, että pidän kiinni yhdestä periaatteesta: vainajista sanotaan joko hyvää tai ei ollenkaan.

Toisenkin lupauksen annoin että vaikka kuka miniä taloon saapuisi, en koskaan muuttuisi samanlaiseksi kuin hän.

Mutta, kuten tiedät, elämä harvoin kulkee suunnitelmien mukaan.

Ainoa poikani, Oskari, täytti tässä keväällä 25, ja toi kotiin tyttöystävänsä keskikesällä.

Pidin tiukasti kiinni päätöksestäni olla puuttumatta heidän elämäänsä ja otin tyttöystävän vastaan sydän avoinna, mutta vähän varauksella. En halunnut arvostella, en etsiä vikoja, en neuvoa turhaan niitähän edesmenneeltä anopiltani riitti, ja lopulta inhosimme toisiamme.

En halua hätistää luotani Oskaria tai hänen tyttöystäväänsä, Enniä. Rehellisesti sanottuna nautin siitä, että saan keittää heille aamukahvit, tiedän jo kumpi laittaa voisilmän puuron päälle ja kumpi haluaa pelkkää marjahilloa. Hemmottelen heitä viikonloppuisin, viikolla ei aikaa juuri ole ekstrahöpötyksiin.

Silloin usein häivyn omille teilleni lähden mieheni kanssa mökille järvelle, käyn ystävälläni kahvilla tai autan äitiäni tekemään marjahilloa ja suolakurkkuja. Silloin nuo nuoret saavat olla ihan rauhassa kaksin kotona.

Mutta tässä kävi yksi huvittava ja ihan oikeasti mielen päälle jäänyt juttu, joka on pakko jakaa. Yhtenä iltana Enni esitteli uutta puseroa, jonka oli napannut Rautatientorin varrelta kotimatkalla.

Ei ollut hinnalla pilattu, ja sai siitä vielä lisää alennusta, kun yksi napeista puuttui.

Sovitti paitaa, käänteli ja katseli sopi hänelle mainiosti. Seuraavana päivänä, perjantaina, lähdettiin yhdessä kyläilemään ja kysyin, pukisiko Enni uuden puseronsa päälle. Ei laittanutkaan. Syy oli se, ettei saanut ommeltua nappia takaisin.

Vähän lausahdin ääneen “ai jaa”, mutta oikeasti olin ihan ihmeissäni, että kaksikymmentäkaksivuotias ei omista neulaa, lankaa eikä nappiakaan.

Mietin vain mielessäni, että mitenköhän tämä nuori sitten pärjää huomenna? Miten hän pitää huolta kodista, miten perheestä, missä vaiheessa oppii tekemään niitä arjen pieniä päätöksiä.

Nyt en tiedä, miten olisi paras ompelisinko sen napin itse ihan sen kummemmin ajattelematta, näyttäisinkö hänelle miten se tehdään, vai jättäisinkö homman kokonaan hänen harteilleen jos puseroa haluaa käyttää, nappi paikalleen ja jos ei kiinnosta, no, pysykööt kaapissa ilman.

Yksi asia mulle on ainakin selvä en halua olla hankala anoppi, sellaista olen nähnyt ihan tarpeeksi, eikä se ollut kaunista katseltavaa.