Avioeron keskellä eräs varakas suomalaismies päätti jättää vaimolleen perintönä autioituneen maatilan keskellä suomalaista korpea. Mutta vuosi myöhemmin tapahtui jotakin, mikä sai miehen hömelöksi.
Väinö, tiedät kyllä, ettei minulla ole sinulle täällä mitään asiaa, sanoi Aino päättäväisesti. Suosittelen, että palaat Helsinkiin.
Mistä kaupungista sinä oikein puhut? Väinö vastasi uupuneena. Hänet oli petetty juuri sen ihmisen toimesta, johon luotti eniten, eikä jaksanut enää riidellä. He olivat aloittaneet kaiken nollasta, myyneet pienen yksiönsä ja sijoittaneet kaikki säästönsä yhteiseen yritykseen. Väinö toi mukanaan lähinnä vanhan polkupyöränsä ja puolikkaan S-marketin lahjakortin, kun taas Aino veti hommaa älyllään ja sitkeydellään. He elivät vaatimattomasti, muuttivat yksiöstä toiseen, mutta lopulta talous tasaantui.
Ajan saatossa Väinö alkoi käyttäytyä kuin perisuomalainen herra. Ovelasti hän kirjasi kaiken omaisuuden omiin nimiinsä varmistaakseen, ettei Aino saisi mitään avioeron jälkeen. Kun homma oli paketissa, Väinö haki avioeroa.
Onko tämä muka oikein, Väinö? Aino kysyi pettyneenä.
Väinö kohautti olkapäitään.
Älä nyt aloita taas. Sinä et ole tehnyt mitään pitkään aikaan. Kaikki pyörii minun harteillani, sinä en tee mitään.
Sinähän käskit minun pitää tauon ja hoitaa itseäni, Aino vastasi rauhallisesti.
Väinö henkäisi kyllästyneenä.
Olen jo saanut tarpeekseni näistä loputtomista kinasteluista. Muuten, muistatko sen vanhan tilan, jonka sain perinnöksi siltä pomolta, Matti Parviaiselta? Se kupsahti pois ja jätti minulle sen pätkän korpisuota. Täydellinen sinulle. Jos et ota sitä, et saa mitään.
Aino hymyili hiukan happamasti. Hän tiesi tasan tarkkaan, mitä Väinö yritti. Kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen nainen ymmärsi eläneensä ventovieraan rinnalla.
Hyvä on, mutta yhdellä ehdolla: tilan pitää olla virallisesti minun nimissäni.
Ilman muuta, verotukseenkin tulee säästöä, Väinö virnisti ivallisesti.
Aino ei kommentoinut enempää. Hän pakkasi loputkin tavarat ja muutti hotelliin. Päätös oli tehty: hän aloittaisi kaiken alusta, oli odotettavana sitten lato vai pelkkä suopatti. Selviäisi perillä. Jos tila olisi ihan susi, hän palaisi Helsinkiin tai keksisi jotain muuta.
Auto täyttyi vain välttämättömistä. Loput Aino jätti Väinölle ja tämän uudelle heilalle jonka yliarvostetusta älykkyydestä Aino ei ollut vakuuttunut. Jos Väinö luuli vielä hyödyntävänsä hänen osaamistaan, sai pettyä pahasti.
Väinö ojensi paperit naama virneessä.
Onnea matkaan.
Sitä samaa, Aino vastasi tyynesti.
Muista laittaa kuvaa suomalaisista lehmistä, Väinö nauroi perään.
Aino sulki auton oven vastaamatta. Kun tie jäi kauas taakse ja viimeisetkin katulamppujen valot katosivat peilin kautta, kyyneleet valuivat poskille. Aika kului oudon nopeasti kunnes joku naputti ikkunaan.
Onko kaikki kunnossa, rakas lapsi? Minä ja ukkokulta huomattiin, että olet ollut tässä jo tovin, kysyi lempeä iäkäs nainen.
Aino katsoi rouvaa ja vilkaisi peruutuspeilistä bussipysäkki näkyi takana. Hymy hiipi huulille.
Kiitos kysymästä, vähän tuli olo, että maailma kaatuu niskaan.
Vanhus nyökkäsi ymmärtäväisenä.
Oltiin paluussa terveyskeskukselta. Meidän naapuri makaa siellä yksin, ei käy vieraita ollenkaan. Oletko menossa Veteliin päin?
Aino kohotti kulmiaan yllättyneenä.
Vetelin suuntaan? Siellähän se farminpahanen taitaa olla.
Juu, tosin farmiksi sitä on vaikea nykyisin kutsua. Omistaja kuoli, eikä kukaan hoida kunnolla puljusta. Vain pari kyläläistä käy syöttämässä eläimiä silkasta myötätunnosta.
Aino hymyili.
Onpa sattuma, sinne olen itsekin menossa. Hyppää kyytiin!
Mummo asettui etupenkille, ukko takapenkille.
Minä olen Aino, esittäytyi hän ajaessaan.
Lempi Virtanen ja tässä on Eino, Lempi ilmoitti lämpimästi.
Matkalla Aino kuuli koko kylähistorian: kuka varasteli heinää, kuka lykki rehupaaleja rakkaudesta eläimiin ja kuinka rapakuntoon paikka oli mennyt. Paikan päälle päästyään Aino näki tyhjät pellot ja puoliksi kaatuneen navetan. Lehmääkin oli vain parikymmentä, mutta Aino päätti jäädä ja ottaa härkää sarvista tai ainakin lehmästä hännästä.
Vuoden päästä Aino katseli ylpeänä, kuinka kahdeksankymmentä lehmää laidunsi vehreillä pelloilla. Autiotila oli muuttunut kukoistavaksi bisnekseksi. Se ei tullut ilmaiseksi Aino myi jopa äidin vanhat korut ostaakseen heinää ja käytti kaikki säästönsä. Mutta nyt maidot myytiin jopa naapurikuntiin.
Eräänä päivänä nuori Hilkka toi Ainolle kaupunkilehden, jossa tarjottiin hyväkuntoisia kylmäautoja. Puhelinnumero oli Väinön firman. Pieni virne suupielessä Aino pyysi Hilkkaa soittamaan ja tarjosi 5 % muita enemmän sillä ehdolla, että autoja ei esiteltäisi muille ostajille.
Kun Aino meni katsomaan autoja, Väinö melkein tiputti pullakranssin kädestään.
Oletko oikeasti ostamassa nämä? hän ähkäisi.
Kyllä vain siihen maatilaan, jonka jätit minulle. Siitä tuli loistava yritys ja nyt laajennetaan, Aino totesi tyynesti.
Väinö jäi sanattomaksi. Siinä missä Väinön elämä valui viemäriin, Aino oli heittänyt menneet menneisiin.
Lopulta Aino löysi rinnalleen Antin, koneasentajan, joka kunnosti tilaa suurella sydämellä. Yhdessä he juhlivat pienen Saana-tyttärensä nimiäisiä, ja Väinö sai katsella ikkunan takaa, kun toisen elämä nousi uusiin ulottuvuuksiin ja oma jäi sinne jonnekin, avioeropapereiden sekaan.
