Tytärni meni naimisiin, mutta valitettavasti meillä ei ole ollut onnea vävyn tai hänen vanhempiensa kanssa. Me olemme antaneet lapsillemme kaiken mahdollisen, mutta sieltä suunnalta ei tule mitään takaisin. Kahdeksan vuotta on jo kulunut siitä, kun heidät vihittiin, ja yhä koemme tämän perheen kanssa kaikenlaista hankalaa.
Kun asuntokysymys tuli ajankohtaiseksi, vävyn vanhemmat vetäytyivät täysin heidän mukaansa se ei kuulu heille.
Meidän oli muutettava pois hyvästä, lämpimästä tiilitaloasunnostamme, jotta voisimme ostaa lapsille oman kodin. Emme olisi sitä halunneet tehdä, mutta tärkeintä oli, että nuoret saavat oman pesänsä. Remontoimme sen, ostimme kalusteet, mutta vävyn puolen vanhemmilta ei herunut apua sanaakaan.
Minä autan paljon myös lastenlasten kanssa. Tytär on nyt vauvan kanssa vanhempainvapaalla, ja vanhempi lapsenlapsi aloitti ensimmäisen luokan, joten vien häntä autolla kouluun. Tytär ei pärjäisi yksin onhan aivan epärealistista herättää pieni, pukea molemmat lapset ja kiirehtiä kouluun tunnissa. Niinpä minä ja vaimoni vuorottelemme ja olemme läsnä lastenlasten arjessa.
Vävyn vanhemmat taas ovat pysyneet tyylilleen uskollisina, aivan kuin tämä kaikki ei koskisi heitä mitenkään. Joskus katson sitä touhua ja mietin, miten joku voi olla isovanhempana noin välinpitämätön.
Se on ollut heidän asenteensa alusta alkaen. Kuvitelkaa nyt, etteivät antaneet pojalleen senttiäkään edes häihin. Soitin ennen häitä heille, ehdotin tapaamista ja suunnitelmien sopimista lasten puolesta. He vastasivat:
Mitä sitten, jos he eroavat kuukauden päästä? Nykyäänhän 70 % pareista eroaa puolen vuoden sisällä, ihan tilastojen mukaan!
Lopulta minä ja vaimoni järjestimme koko häät ja annoimme nuorille asunnon, kun taas vävyn vanhemmat istuivat juhlissa kuin vieraat ja toivat kirjekuoressa 100 euroa. Siitäkin huolimatta vävy esitti vaatimuksia.
Ostimme heille asunnon kahdeksan vuotta sitten pieni yksiö, juuri sopiva pariskunnalle. Nyt kun lapsia on tullut kaksi, alkaa tila loppua.
Ajattelen, että vävy voisi jo pikku hiljaa olla oma-aloitteisempi. Sanon hänelle: Jos et nyt itse pysty ansaitsemaan enempää, voisivatko sinun vanhempasi auttaa vähän?
Hän kuitenkin vain sanoi: En voi pyytää heiltä apua!
Vastasin, että voisin ottaa asian itse puheeksi. Vävypä kielsi minua edes mainitsemasta asiaa.
Olin hämmentynyt tästä asenteesta. On hassua, että omilta vanhemmilta ei voi pyytää mitään, mutta apua otetaan kuitenkin toisilta vanhemmilta reilulla kädellä. Kahdeksan vuotta on jo imetty tukea meiltä. Miksei hän yritä itse ansaita? Monet kyllä ostavat asuntonsa itsekin. Onhan hän nuori, uusia mahdollisuuksia tulee vastaan. Ehdotin, että alkaisi etsiä toista työpaikkaa tai lähtisi välillä ulkomaille töihin.
Samalla tavalla hän suhtautuu tyttäreemmekin jo soittelee tämän perään, jos menen asioihin sekaantumaan. Hänen mukaansa appivanhempia ei voi muuttaa, he nyt vain ovat sellaisia ihmisiä eivätkä auta.
Se harmittaa: hänen vanhempansa elelevät huolettomina, käyvät kylpylöissä ja matkoilla, mutta heille ei saisi puhua mitään. Vävypä vielä estää ottamasta puheeksi. No, onpahan rakastava poika! Mutta sääliä hänellä ei tunnu olevan anoppiaan eikä appiukkoa kohtaan.
Nämä vuodet ovat opettaneet minulle ainakin sen, että välillä on vain hyväksyttävä ihmisten erilaisuus ja oltava ylpeä siitä, että itse on yrittänyt auttaa ja tukea omiaan vaikka kaikki eivät toimisikaan samoin.
