Tyttäreni meni naimisiin kahdeksan vuotta sitten, mutta valitettavasti emme ole löytäneet yhteistä säveltä vävymme emmekä hänen vanhempiensa kanssa. Me olemme aina auttaneet lapsiamme ja heidän perheitään, mutta vävyn vanhemmat eivät osallistu millään tavoin.
Kun asuntokysymys tuli ajankohtaiseksi, vävyn vanhemmat olivat heti sitä mieltä, että eihän tämä ole heidän asiansa eivätkä aio osallistua lainkaan.
Meidän oli pakko luopua omasta, ihanasta tiilitaloasunnostamme ja ostaa lapsillemme asunto. Emme olisi sitä halunneet tehdä, mutta tärkeämpää oli, että lapsilla on oma koti. Remontoimme asunnon ja hankimme kalusteet, mutta mitään apua vävyn vanhemmilta emme saaneet.
Myös lastenlasten hoidossa olen vahvasti mukana. Tyttäreni on tällä hetkellä hoitovapaalla nuorimman kanssa, ja vanhempi lapsista aloitti juuri ensimmäisen luokan. Kuljetan häntä aamuisin kouluun tyttäreni ei millään ehdi molempien kanssa ajoissa. Siksi minä ja ukki vuorotellen hoidamme koulukyydit ja osallistumme lastenlasten arkeen.
Vävyn vanhemmat eivät välitä. He elävät kuin tätä perhettä ei olisi olemassakaan. Mietin usein, miten joku voi olla niin välinpitämätön omia lastenlapsiaan kohtaan.
Tällaista on ollut alusta asti. Kuvitelkaa, etteivät antaneet pojalleen senttiäkään hääjuhlien järjestämiseen. Soitin ennen häitä ja ehdotin, että keskusteltaisiin yhdessä juhlista, mutta sain vastaukseksi:
Entä jos eroavat kuukauden päästä? Nykyäänhän tilastojen mukaan 70 prosenttia avioliitoista päättyy puolen vuoden sisällä!
Lopulta me mieheni kanssa järjestimme juhlat ja annoimme lapsille asunnon. Vävyjen vanhemmat ilmestyivät juhliin kuin vieraaksi kutsutut ja toivat mukaansa 50 euroa kirjekuoressa. Silti vävylläkin oli vaatimuksia.
Ostimme nuorelleparille yksiön kahdeksan vuotta sitten se oli tuolloin aivan riittävä. Nyt heillä on kaksi lasta ja tietysti asunto tuntuu ahtaalta.
Mielestäni vävyni pitäisi tarttua toimeen. Olen sanonut: Jos et pysty tienaamaan enempää, voisivatko vanhempasi auttaa?
Mutta hän torjuu ajatuksen heti:
En minä voi pyytää heiltä mitään!
Sanoin jo kerran, että voin itse olla yhteydessä heihin, mutta vävyni kielsi asian täysin.
Olen ihmeissäni hänen asenteestaan. Omilta vanhemmilta on häpeällistä pyytää apua, mutta appivanhemmilta voi kyllä ottaa vastaan? Kahdeksan vuotta me olemme tukeneet taloudellisesti. Eikö hän voisi yrittää pärjätä muutenkin? Miten muut ihmiset hankkivat oman asunnon? Olen sanonut, että olet nuori, keksi keinoja. Etsi lisätöitä, lähde vaikka Tukholmaan tai Osloon työn perään.
Nyt myös tyttäreni soittaa ja valittaa, miksi puutun asioihin. Vävy sanoo, ettei appivanhempia voi muuttaa sellaisia nyt ovat, eivätkä aio auttaa.
Olen todella harmissani. Vävyn vanhemmat matkustelevat ja viettävät mukavaa elämää kylpylöissä, mutta meille ei saa sanoa sanaakaan. Vävyni tuntuu kieltävän kaiken kritiikin. Millainen poika hän sellainen on sääli ettei hänellä ole empatiaa appivanhempiaan kohtaan.
