Uudestisyntynyt onni Mies, lakatkaa seuraamasta minua joka paikkaan! Sanoinhan, että suren edesmennyttä miestäni. Älkää jahdatko minua! Alan jo pelätä teitä! huudahdin lähes kiljuen. – Muistan, muistan… Mutta tuntuu siltä, että suruaika onkin itsesi vuoksi. Anteeksi, – ei antanut periksi ihailijani. …Olin lepäämässä kylpylähotellissa. Kaipasin rauhaa ja metsän lintujen laulua, en holtittomien miesten ehdotteluja. Mieheni kuoli äkillisesti hiljattain. Minun piti koota itseni, ymmärtää tämä suuri menetys. …Olimme aloittaneet remontin Olegin kanssa, säästimme pennosia, emmekä sallineet itsellemme mitään ylimääräistä ja sitten… Oleg sai sairaskohtauksen, ambulanssi ei voinut enää auttaa. Toinen sydäninfarkti. Hautasin mieheni, jäin ilman rakasta puolisoa ja keskeneräiseen kotiin. Mutta minulle jäi kaksi teini-ikäistä poikaa. Voimat olivat lopussa. Miten selviäisin surusta? Työpaikka antoi minulle lomakylpylän matkan. Vastustelin, en halunnut edes ulos kotoa. Kollega painosti: – Et ole ensimmäinen leski etkä viimeinen. Sinulla on lapset. Sinun täytyy jatkaa elämää! Matkaan vain, Marja, saat ajatukset järjestykseen. Nielin ylpeyteni ja lähdin. Oli kulunut neljäkymmentä päivää miehen kuolemasta. Sielua kalvoi kipu. Sain huonekaverikseni iloisesti nauravan Vikan. Hänen valoisuutensa tuntui melkein ärsyttävältä. En halunnut jakaa suruani hänelle. Eikä nuori tyttö sellaista kaivannut. Häntä piiritti kylpylän ohjelmaisäntä. Kaikkihan tietää, että kylpylöissä pyörii eronneita, sinkkuja tai yksin jääneitä. Minua ei huijattaisi… Varottelin Vikaa tästä hurmaajasta. Todennäköisesti miehellä on jo toinen, ehkä kolmaskin avioliitto. Vika nauroi ja sanoi: – Oi, älä minua pelottele, Marja! Olen kokenut konkarivarpunen… Ja niin “varpunen” lensi iltaisin treffeille. Itse pysyttelin huoneessa viikon, vain kirja kädessä tai televisiota tylsänä tuijottaen. …Kerran aamulla heräsin yllättävän hyvällä tuulella. Katsoin ikkunasta ulos – autuutta. Ajattelin, että nyt kävelen metsässä, kuuntelen lintujen laulua ja hengitän raikasta ilmaa. Ja silloin näin tuntemattoman miehen. Olin nähnyt hänet jo ruokasalissa. Lyhyt, häpeilemättömän katseensa omaava mies ei miellyttänyt minua lainkaan. Hän oli minua päätä lyhyempi. Brrr… Epämiellyttävä tyyppi. Kuitenkin mies oli huoliteltu, täydellisesti ajeltu, pukeutunut kuin suoraan liikkeestä. Iltaisin hän tervehti minua erityisen kohteliaasti. Nyökkäsin pelkästä kohteliaisuudesta. Eräänä iltana istui hän viereeni pöytään. – Ikävystyykö neiti? kysyi pehmeällä äänellä. – En, puolustautui. – Älkää valehdelko, suru paistaa kasvoiltanne. Voisinko auttaa jotenkin? jatkoi sinnikkäästi. – Arvasitte oikein. Surettaa edesmennyttä miestäni. Vieläkö on kysyttävää? Kuivasin käteni lautasliinaan ja nousin ylös osoittaakseni, että keskustelu oli ohi. – Anteeksi, en tiennyt. Otan osaa. Mutta tutustutaan silti. Valentin, kiirehti mies. Näki, että Valentin pelkäsi menettävänsä minut. – Marja, vastasin vastahakoisesti ja kiirehdin pois. Nyt Valentin ilmestyi iltaisin viereeni ja toi kimppuja kissankelloja. Kukat kasvoivat joka puolella. En voinut olla myöntämättä, että ele oli miellyttävä. En aikonut kuitenkaan jatkaa tuttavuutta. Valentin ei luovuttanut. Hän liittyi iltakävelyilleni. Kävin jo ilman korkokenkiä, ettei pituusero olisi silmiinpistävä. Valentinia ei häirinnyt oma pituus eikä kiiltävä kalju. Arvasin – hän hurmasi äänellään. En ollut koskaan kuullut niin lumoavaa miestä. Taisin jäädä taitavasti rakennettuun ansaan. Me Valentin kanssa kävimme iltaisin tansseissa, hedelmäostoksilla kaupungissa… Valentin yritti monta kertaa houkutella minut huoneeseensa. Olin kuin peltisotilas, en luovuttanut. Lopulta Valentin muistutti minua: – Marja, huomenna lähdetään. Ehkä poikkeat illalla teelle? Eh? – Katsotaan, vastasin epämääräisesti. …Viimeinen kylpyläilta koitti. En halunnut loukata Valentinia ja menin hänen huoneeseensa, arvasin miten ilta päättyisi… Pöytä oli kauniisti katettu, täynnä herkkuja. “Varmaan ryösti astiat ravintolasta,” ajattelin huvittuneena. Valentin tarjosi kohteliaasti istumapaikkaa. Jostain ilmestyi myös shamppanjaa. – Aloitetaanko, Marjushka? En tiedä miten huomenna saavun toimeen ilman sinua. Anna osoite. Tulen varmasti käymään, Valentin sanoi surullisesti. – Unohdat minut heti. Tunnen teidät miehet. Mihin nostamme maljan, Valtsu? Olin jo valmis kaikkeen. – Etkö ymmärrä? Rakkaudelle, Marja, rakkaudelle! kilisti maljaa Valentin. …Aamulla heräsimme toisiamme syleillen. Miksi vastustin niin pitkään? Miksi en astunut Valentinin huoneeseen heti? Niin paljon aikaa meni hukkaan! Olin kuin teinityttö, rakastunut. Ja tänään pitää pakata laukku ja lähteä. …Hyvästelin Vika-huonekaverini. Hän istui sängyllä ja itki katkerasti. – Mikä hätänä, Vika? kysyin. – Olen raskaana, enkä tiedä kenelle, nyyhkytti hän. – Eikö ohjelmamies ollut syypää? yritin selventää. – En tiedä. Tapasin täällä vielä toisenkin… Hän on naimisissa, asuu viereisessä talossa, mietti kokenut “varpunen”. – Oi Vika, soita kotiin vanhemmille, anna heidän selvitellä. Miten he edes päästivät sinut yksin tänne? Mutta nyt mennään johtajan puheille, ehkä siellä selviää jotain, neuvoin. Vika juoksi itkien ovesta. Niin, tyttö parka, saitpa jo nuorena maistaa hurmureiden seuraa… Pakkasin laukut. Ei olisi tehnyt mieli lähteä. Kaikesta oli tullut tuttua ja läheistä, etenkin Valtsusta… …Bussi tuli. Valentin tuli saattamaan minua – kädessään jälleen kimppu kissankelloja. Kyyneleet nousivat silmiini, rutistin Valentinin lämpimästi. Siinä se. Nopea romanssi ohi. Sydän muljahti. Jos Valtsu olisi pyytänyt, olisin jättänyt kaiken ja lähtenyt… …Me asuimme Valentin kanssa eri kaupungeissa. Yhteys oli vain kirjepostin varassa. Ja sitten sain kirjeen… Valtsun vaimolta. Hän kertoi tietävänsä kaiken ja ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia – hän on kolmekymmentä, minä neljäkymmentä. En vastannut. Miksi tarvitsisi? …Puolen vuoden kuluttua Valentin ilmestyi ovelle. Poikani olivat ihmeissään, mutta kohteliaita. – Valentin? Oletko ohikulkumatkalla vai miten? ihmettelin. (Toivoin hänen sanovan “Olen nyt kokonaan sinun luonasi.”) – Vai miten… Etkö aja minua pois, Marja? kuiskasi Valentin jo ovella. Pojat vetäytyivät hämmentyneinä huoneeseensa. – Tule sisään. Mikä toi sinut? Toitko vaimosi kirjeen? piikittelin. – Anteeksi, Marja. Kirjoitin sinulle kirjeen, mutta vaimo löysi sen… Tunnustan kaiken. Erosimme, tilitti Valentin. – Valentin, en tiennyt että olit naimisissa… En olisi lähtenyt tähän, jos olisin tiennyt. Mitä nyt aiot? En osannut arvata. – Mennäänkö naimisiin, Marja? kysyi Valentin yllättäen. – En tiedä. Minulla on lapset. Kuten näet. Kuinka he suhtautuvat? En voi suin päin päättää, epäröin, mutta olin oikeasti iloinen. – Lapset ovat hieno asia. Minulla on 10-vuotias tytär, yllätti Valentin. – Tytär? Jätit hänet? ihmettelin. – Et suinkaan, Marja. Haen Alinan luokseni. Hänen äitinsä juo. Saamme kivan perheen, toi yllätyksen “sulhanen”. – Hetkinen, Valtsu, millainen perhe? En tunne tytärtäsi lainkaan ja nyt pitäisi olla hänen äitinsä. Kiirehdit asioita. Annapa minun miettiä. Puhun poikieni kanssa, sitten katsotaan. Tule nyt syömään, “sulhanen” häntineen, hymyilin. Täydellistä perhettä ei syntynyt. Riitoja, lähtemisiä, kaikenlaista koettiin. Jokaisella kun on oma temperamenttinsa. Ei aina osaa perääntyä kiistassa. …Aika kiiruhtaa. Vanhempi poikani Antti ja Alina (Valtsun tytär) menivät naimisiin ja kääntyivät minua ja Valtsua vastaan. Kaivoivat esiin kaikki vanhat kaunat. “Kaadettiin” niskaamme syytöksiä – eivät meidän olisi pitänyt rikkoa perheitä. Valtsu lähti juovan vaimon luota turhaan, minun olisi pitänyt jäädä leskeksi. Antti ja Alina muuttivat vuokralle. Minä ja Valentin kohauttelimme hartioitamme ja jatkoimme rakastamista. …Vuosi kului. Lapset eivät palanneet. Alina soitti Valentinille vain syntymäpäivänä. …Kolmen vuoden kuluttua lapset kutsuivat meidät kylään. Hämmästyimme mutta menimme. Kävi ilmi, että Alinalle ja Antille oli syntynyt poika. Yhteinen lapsenlapsi meille molemmille. Mikä ilo! Juhlassa Alina ja Antti pyysivät anteeksi. “Olemme ymmärtäneet – elämässä sattuu kaikkea. Pitää oppia antamaan anteeksi. Ja suoda kunniaa vanhemmille. Siksi pojastamme tuli Rauha – haluamme, että perheessä vallitsee rauha.” Tällaista on meidän ja Valentinin uudestisyntynyt onnemme…

Polish

Author Brooks MathewsViews 1

Syntynyt Onni

Herra, voisitteko lopettaa seuraamasta minua joka paikkaan! Sanoinhan jo, että suren miestäni. Älkää enää kulkeko perässäni! Alan oikeasti pelätä teitä! ääneni kohoaa.

Muistan, muistan Mutta tuntuu, että suruaika onkin enemmän sinua itseäsi varten. Anteeksi nyt vaan, ei anna periksi tuoihailijani.

Olen lepäämässä kylpylähotellissa. Kaipasin rauhaa, metsälintujen laulua. En kiusallista miesten lähentelyä. Mieheni kuoli yllättäen muutama viikko sitten. Tarvitsin aikaa hengittää, päästä yli korvaamattomasta menetyksestä.

Olimme Eeron kanssa aloittaneet remontin Helsingin-kodissa, säästäneet rahaa, supistaneet menoista kunnes Eerolle tuli huono olo, ambulanssikaan ei ehtinyt ajoissa. Toinen sydäninfarkti. Mies haudattiin, minä jäin ilman puolisoa, ilman valmista remonttia, mutta kahden teinipojan kanssa. Kädet aivan voimattomina. Kuinka jatkaa elämää tämmöisen jälkeen?

Työpaikalla tarjottiin mahdollisuus lähteä Kyyhkylän kylpylään. Vastustelin. En halunnut edes lähikauppaan. Työkaverit kuitenkin tuumivat:

Et ole ensimmäinen leski, etkä viimeinen. Sinulla on pojat. Sinun on jatkettava elämää, Marja. Lähde nyt vähän tuulettumaan ja kerää ajatuksesi.

Niinpä, vaikka vastentahtoisesti, lähdin matkaan.

Mieheni kuolemasta on kulunut nyt neljäkymmentä päivää. Sielussa kipu on yhä.

Hotellissa sain kämppikseksi Iloisan naisihmisen, nimekseen hän kertoi että on Aulikki.

Aulikki suorastaan sädehti iloa. Se jopa ärsytti. En halunnut jakaa suruaan Aulikin kanssa, eikä kai nuori sinkkunainen sellaista kuormaa kaipaa. Häntä piiritti heti hotellin ohjelmavastaava. Kaikkihan tietävät, että näissä paikoissa kaikki ovat sinkkuja, eronneita tai leskiä. Mutta minä en mene halpaan. Varoittelin Aulikkia siitä veikeästä miehestä varmaan monen avioliiton takana.

Aulikki vain nauroi:

Ei hätää, Marja! Tuskin ensi kertaa törmään flirttiin

Iltaisin variksenpoika Aulikki lähti tapaamisiin, minä taas istuin koko viikon huoneessa. Luin kirjaa en muista enää mitä katselin televisiota mutta en nähnyt mitään.

Eräänä aamuna herään oudon seesteisenä. Kurkistan ikkunasta voiko luonto olla näin kaunis! Ajattelen, että menen metsään, kuuntelen lintuja, hengitän puhdasta syysilmaa. Siellä kohtaan tuntemattoman miehen.

Olinhan jo aiemmin huomannut häntä ruokasalissa. Lyhyt, häpeilemätön katse suoraan sanottuna ei yhtään minun makuuni. Pään verran lyhyempi, kalju pää kiiltää. Brr Epämiellyttävä tyyppi.

Mutta siisti, tarkkaan ajettu, viimeisen päälle pukeutunut. Jokaisella illallisella mies kumartaa minulle kohteliaasti, vastaan vain hajamielisellä nyökkäyksellä. Yhtenä iltana tämä mies kuitenkin istuu viereeni.

Taitaa olla yksinäistä, rouva? kysyy pehmeällä äänellä.

En, vastaan jäykästi.

Älkää huijatko. Suru on kasvoillanne ehkä voin auttaa jotenkin? hän jatkaa.

Oikein arvattu. Suren miestäni, kiitos kysymästä. Vieläkö muuta? kuivaan käteni lautasliinaan ja nousen pöydästä, osoittaen ettei keskustelulle ole tarvetta.

Anteeksi, en tiennyt. Otan osaa. Mutta jos kuitenkin tutustutaan. Olen Tapani, kiirehtii mies.

Selvästi pelkäsi minun katoavan.

Marja, vastasin vastentahtoisesti ja lähdin.

Mutta Tapani alkaa istahtaa iltaisin aina seurakseni ja tuo pieniä kielokimppuja. Kukat, joita kasvaa metsän siimeksessä isoin laikuin. En kiellä, lämmitin niiden ele. En kuitenkaan aikonut mitään enempää.

Tapani ei anna periksi. Joinakin iltoina hän liittyy seuraani kävelyillä, ja huomaan pukeutuvani mataliin kenkiin ettei pituusero korostu. Tapani taas ei välitä kaljusta päästään tai lyhyydestään. Tajuan, että hän hurmaa naisensa äänellään; en ole koskaan kuullut vastaavaa. Taidanpa olla taitaviin ansaverkkoihin joutunut.

Ei aikaakaan, niin löydän itseni Tapanin kanssa tansseista, kauppareissuilla läheisessä kaupungissa Osoittaa selvästi kiinnostusta, mutta kun yrittää kutsua minua huoneeseensa, pysyn lujana.

Lopuksi Tapani sanoo minulle:

Marja, huomenna minulla olisi lähtö. Jos illalla tulisit teelle huoneeseeni?

Katsotaan, vastaan epämääräisenä.

Viimeinen lomailta tulee. Päätän olla loukkaamatta Tapaniakaan ja menen hänen huoneeseensa, tietäen mihin ilta johtaa

Pöytä katettu tyylillä, herkkuruokaa tarjolla. Varmaan kävi lainaamassa astiat ravintolasta, ajattelen huvittuneena. Tapani ohjaa minut kohteliaasti istumaan. Jostain ilmestyy kuohuviini.

Nostetaanpa lasit, Marja. En tiedä, miten huominen ero tuntuu. Jätätkö yhteystietosi minulle?

Unohdat minut toisena päivänä jo. Näin te miehet teette. Mutta miksi nyt kohotamme maljan, Tapani? olen jo kaikelle valmis.

Etkö arvaa? Rakkaudelle, Marja! Tapani nostaa maljan.

Aamulla heräämme toisiamme halaillen. Miksi ihmeessä tuhlasin aikaa, miksen tullut heti Tapanin luo? Nyt pitää jo pakata ja lähteä.

Hyvästelen huonetoverini Aulikin. Hän istuu sängyllään itkien.

Mitä nyt, Aulikki?

Olen raskaana, Marja en vain tiedä kenelle, Aulikki nyyhkyttää.

Oliko se ohjelmavastaavaa? yritän varmistaa isää.

En tiedä. Tutustuin toiseenkin hänkin asui toisessa hotellisiivessä. Ja on naimisissa, Aulikki mutisee.

Soita kotiväelle. Pyydä heidät hakemaan sinut. Ja mennään yhdessä johtajan puheille. Ehkä selviää jotakin, neuvoin.

Aulikki pinkaisee ulos itkua pidätellen. Nuoret saavatpa maistaa elämää.

Alan pakkautua lähtöön. Tänne oli tullut kotiolohan kaksikymmenviiden päivän aikana. Etenkin Tapanista tuli tärkeä

Bussi saapuu. Tapani saattaa minut, kielokimppu kädessään. Kyyneleet nousevat silmiin, halaan lämpimästi hyvästiksi. Siinä se. Lyhyt romanssi ohi. Sydän puristuu kasaan sanoisit nyt tule mukaan Jättäisin kaiken.

Tapani asuu toisessa kaupungissa, yhteys vain kirjeitse. Sitten postilaatikossa odottaa Tapanin vaimon kirje. Hän tietää meistä kaiken! Mutta ei minun kannata mitään yrittää hän on 30, minä nelikymppinen. En vastaa mitään, miksi vastaisin?

Puolen vuoden kuluttua, yllättäen, Tapani tulee Helsinkiin. Poikani hämmästyvät ventovieraan miehen ilmestymistä, mutta eivät kysy mitään.

Tapani? Ohikulkumatkalla vai mitä? koetan sivuuttaa tunteeni. (Toivon hänen sanovan: Tulin jäädäkseni.)

Ehkä jotain muuta Etkö heitä pihalle, Marja? Tapani empii ovella.

Pojat punastellen katoavat huoneeseensa.

Käy peremmälle. Miten nyt satuit tulemaan? Toitko vaimosi kirjeen?

Anteeksi, Marja. Kirjoitin sinulle, mutta vaimo löysi viestin Olen pahoillani. Erosimme, Tapani tunnustaa.

Tapani en tiennyt, että olit naimisissa. Jos olisin tiennyt, en olisi Mitä nyt?

Mennään naimisiin, Marja, Tapani yllättää.

En tiedä. Minulla on pojat, näet kyllä itse. Mitä he sanovat? Ei tämmöistä päätöstä tehdä noin vain, epäröin, vaikka ilahdun.

Lapset ovat ihania. Minulla myös 10-vuotias tytär, Tapani paljastaa.

Mitä, tytär? Oletko jättänyt hänet?

En tietenkään, Marja! Haen Alinan meille. Hänen äitinsä on vaikeassa tilanteessa. Tehdään yhdessä uusi perhe, Tapani vakuuttaa.

Odotas vähän, Tapani. En tunne edes tytärtäsi, ja jo nimität minut hänen äidikseen. Nyt hidastetaan. Annetaan ajan kulua, kysyn pojiltani. Katsotaan sitten. Tule nyt syömään, sulhanen hännystelyineen, naurahdan.

Ei siitä mitään auvoisen ehjää perhettä tullut. Meillä oli riitoja, lähtemisyrityksiä, mykkäkoulua Luonteet eivät aina sovi. Kaikki eivät osaa antaa periksi.

Aika kului kuitenkin nopeasti.
Vanhin poikani Antti ja Alina kyllä, Tapanin tytär päättävät mennä naimisiin. Sitten kääntyvät meitä, minua ja Tapaniakin, vastaan. Palauttavat mieleen vanhoja kaunoja. Syyttävät perheen rikkoutumisesta. Antti ja Alina muuttavat omilleen.

Tapani ja minä vain kohautimme olkapäitä rakkautemme kuitenkin kantoi.

Vuosi menee.
Lapset eivät palaile enää kotiin. Alina soittaa Tapanille vain tämän syntymäpäivänä.

Kolme vuotta kuluu ja saamme kutsun. Antilla ja Alinalla on nyt poika. Meille syntyi yhteinen lapsenlapsi. Ilo on sanoinkuvaamaton. Juhlapöydässä Alina ja Antti pyytävät meiltä anteeksi. Ymmärtävät nyt elämässä sattuu kaikenlaista! Pitää antaa anteeksi ja kunnioittaa vanhempiaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Pojan nimeksi annettiin Rauha toivovat, että perheessä olisi rauhaa.

Tällaista on tämä meidän, minun ja Tapanin, syntynyt onni.