Lina oli huono nainen. Todella huono—melkein käy sääliksi, miten huono hän oli, se meidän Lii-na. Kaikki yrittivät selittää naiselle, ettei hänestä mihinkään ole; huono, surkea ja vielä onnetonkin. Ei tietenkään ole miestä, aikuinen poika asuu muualla, Lina on yksin ja täysin tarpeeton. Maanantaina töissä muut kerskuvat, kuinka pesivät ja siivosivat koko viikonlopun: kuka rehki mökillä, kuka keitti hilloa. Lina istuu hiljaa—mitäpä hänellä olisi sanottavaa? Ei ole miestä, lapsi kasvanut aikuiseksi, niinpä istuu vaiti ja näkymättömänä. Usein Lina lähtee vähän aikaisemmin töistä, kaikki kyllä tietävät miksi: tapaamaan niitä monia salarakastajiaan. Kaikki työpaikalla ovat varmoja, että Linalla on liuta miesystäviä—onhan hän niin huono ihminen. Toisin kuin he itse—hurskaita, naimisissa olevia naisia, joilla jatkuvasti riittää touhua—on Lina todella huono. – Lina, äiti huokaisee, – miksi sinä oikein olet tuollainen? – Millainen, äiti? – Huono-osainen. Löytäisit nyt jonkun miehen kylkeen, vielä toinenkin lapsi ehtii saada, nykyäänhän kaikki synnyttävät yli nelikymppisinä. – Mihin minä mitään miestä tarvitsisin? Tai toista lasta—miksi, äiti? Onhan minulla poika, Leksasta riittää minulle—mies nyt, mihin minä sellaista käyttäisin? Onhan minulla Olli. – Lina!—äidin sydän särkyy—Olli ei ole sinun oikea mies! – Totta kai on. Olli kutsuu treffeille kerran viikossa, antaa lahjoja, auttaa lomamatkoihin, ei vaadi palvelemaan, ei käske siivoamaan anoppia, ei komentele, ei makaa sohvalla laiskana. Elämä on yhtä juhlaa. – Niin, se kaikki jää hänen vaimonsa niskaan… – Haluaisitko, äiti, että se kaikki olisi minun osani? En todellakaan. Olen vähän yli nelikymppinen, ollut kahdesti, muistutan, kahdesti naimisissa, ja siitä onnesta karkasin tohveleita myöten… Ensimmäinen mies, Leksan isä—muistatko, äiti, sinun hoputuksestasi, kun minulla oli tuskin kahdeksantoista mittarissa? Hän rakasti, kunnioitti ja oli varakas, hyvä vävy! Viisi vuotta istuin häkissä, opiskella ei saanut, ystäviä ei voinut tavata, jopa omaa lasta hoidin vain varoen—oli niin nuori ja osaamaton! Sitähän minä kultaisessa häkissä olin. Ja joka kuukausi ulos näyttäytymään: katso nyt, tässä nuori vaimo, oikea vaimo. Miehellä kyllä piisasi muita, minä pakenin—eikä jättänyt mitään, vaikka alushousut olisi vienyt mukana. Toisen kerran menin rakkaudesta naimisiin—päivät koulussa, illat töissä. – Lina! Miten voit tuollaista sanoa? Säälinkö minä koskaan ruokaa tyttäreltäni tai lapsenlapselta? – Sinä et, äiti… Mutta on näitä muitakin… Odotit peläten, että minä tulisin sinun niskaasi istumaan… Olit yötä päivää töissä, silti piti ehtiä ruokkia meitä, minä, pikkuveli, isä… Niinpä lähdin pikaiseen toiseen liittoon, rakkaudetta olin jo elänyt. Mutta mikään ei muuttunut. Huolia vain lisää, minä olin taas se joka järjestää kaiken, lopulta kaikille hyvä, paitsi minulle. – Lina, kaikki naiset elävät näin Suomessa, miksi et sinä voi? – Saavat elää, minä en enää halua. – Miten vietit lauantain? – Noo, Niklas ja Maija toivat lapset, ulkoilutin, paistoin lättyjä, siivosin, laitoin ruokaa, pyykkäsin, silitin, nukutin lapset, ruokkin isän, ja nukahdin sohvalle. Aamulla taas lapset odottivat lättyjä… Sunnuntaina taas Maija ja Niklas ruokittiin, tiskasin, iltaisin kaaduin sänkyyn. – Äiti, en muista että sinä kaipasit viettää minun lapseni kanssa aikaa kun Lexa oli pieni? – Lapseni, sinä olit jotenkin niin itsenäinen… Alkuviikosta Linan poika soittaa—laittaisitko Marin kissa Timon viikonlopuksi? Totta kai, miksipä ei? Perjantaina poika ja tyttöystävä tuovat kissan ja pitsan. Ei tarvitse nousta aamulla aikaisin; lauantaina juon rauhassa kahvin, siivoan vähän, pesen pyykkiä, ja yritän soittaa äidille ehkä mennään museoon? Isä vastaa, äiti on kiireinen—”Loisantaa vaan, kyllä täällä painetaan töitä, sinä vain museossa laiskottelet…” Lähden silti museoon—siellä oli muuten sinun lempitaiteilijasi näyttely, äiti! Illalla katselen sarjoja, sunnuntaina nukun pitkään, pyydän äitiä mukaan jokilaivalle, mutta Maja vastaa: äiti on taas liian kiireinen… Illalla Olli soittaa—reissuun syömään, minähän menen. Olen vapaa nainen! Ei tarvitse kantaa toisten huolia. Onhan niitä sinkkuja yritetty tavata—tuntuu kuin kaikki etsisivät äitiä tai koston kohdetta. Eräs julisti, että minun pitää ottaa hänenkin lapset osaksi elämääni, rakastettava, koska naisissa on automaattisesti äidinrakkautta, mutta hänen rahansa menevät omiin lapsiin ja harrastuksiin—sinulle tarjoan tuoretta kalaa. Kysyin, auttaisiko minun lastani? ”Onhan Lexalla isä.” Selvä. Poika pärjää, kun on äiti—se olen minä. Olen kai Suomessa sitten huono, itsekäs, laskelmoiva, ja ahne akka. Siksi minulla on Olli—ja vaikka olen teidän silmissänne huono, en häpeä elämääni lainkaan. Minua surettaa ja sattuu, että sinä itsesi uuvutat, siksi yritän saada sinut pois kotoa, tänäänkin valehtelin (“tarvitsen apua”)—tule kanssani, äiti, vietä päivä itsesi vuoksi, minun kanssani. – Oletko sekaisin, Lina, entä isä? – Onko hän sairas? – Ei, mutta… ruoka… – Etkö muka ole valmiiksi kokannut? – No, joku täytyy lämmittää ja Niklaskin… – Äiti! Anna minun olla kerrankin hyvä. Lähdetään yhdessä… Pyydän sinua… Maanantaina töissä taas kaikki kertovat kuinka väsyttävää on olla lomalla. Lina hymyilee salaperäisesti—kaikkihan tietävät että Lina on huono, mutta hän astelee kevein askelin ja hymyilee jollekin, jonka vain hän tietää. Kaikkien mielestä Linan päässä liikkuu varmasti vain pahoja ajatuksia.

Minä olen Elina, se huono ihminen. Todella huono, suorastaan sääliksi käy, kuinka huono voinkin olla. Kaikki ympärilläni yrittävät tehdä selväksi, että olen huono. Huono, ja vieläpä niin kovin yksin. Mies ei ole, poika on aikuinen ja asuu omillaan. Minä olen vain minä, enkä kelpaa kenellekään.

Maanantaina menin töihin. Siellä kaikki naiset kilpailevat kertomalla, kuinka paljon ovat taas viikonloppuna siivonneet, pesseet ikkunoita tai ahkeroineet mökillä. Kuka keittää hilloja, kuka kompostoi ja ketä paleltaa ulkosaunalla. Minä vain istun hiljaa kahvikuppini kanssa mitäpä minä kertoisin? Mies puuttuu, lapsi on muuttanut pois, ei edes kissaa tullut vastaan viikonloppuna. Ja olenpa taas tänään vähän aiemmin lähdössä, mikä sekaannuttaa muita. He tietävät, että lähden parin viikon välein aikaisemmin töistä.

Kaikki tietenkin ovat varmoja, että minulla on salaisia rakastajia, kuis muuten. Sehän sopii kuvaan: minä olen se huono. Toiset naiset ovat kunnollisia, omistautuneita vaimoja ja äitejä, mutta minä… minä vain olen.

Äitini, Aili, sanoo: Elina, miksi sinä olet tuollainen?
Minkälainen, äiti?
No tuollainen järjestymätön, etkö sinä voisi nyt jonkun miehen löytää, vielä ehdit toisenkin lapsen saada, kaikki tuntuvat nykyään synnyttävän yli nelikymppisinä.

Äiti, miksi minä haluaisin jonkun miehen? Tai toisen lapsen satunnaiselta mieheltä? Minulla on Joona, se riittää. Mitä minä sillä miehellä tekisin paistaisin sille pyttipannua? Kyllä minulla on tuo Oskari.
Elina! Oskari ei ole sinun miehesi!
Kuinkas ei olisi? nauran äidille Kutsuu minut ulos kerran viikossa, antaa kukkia, auttaa kun lähden reissuun, ei stressaa asioillaan, ei komentaa mökin ikkunoita pesemään eikä vaadi kantamaan hänen pyykkivuoriaan. Herkkua elämää!
Niin, ja kaikki sen vaimon vaiva. Sinä et haluaisi olla hänen vaimonsa?
Äiti, minä olen yli neljäkymmentä. Olen ollut kaksi kertaa naimisissa! Onnellisuuden perässä juoksin tohvelit jaloissa. Ensimmäinen mieheni, se Joonan isä, jonka kanssa sinun painostuksesta menin naimisiin heti kahdeksantoista täytettyäni. Vanhempi, järkevä, vakaavarainen ja rakastava, niinhän sinä sanoit?

Viisi vuotta, äiti! Istuin kuin vanki. Opiskella en saanut, ystäviä ei nähnyt, Joonankin kanssa piti varoa, “sinähän olet nuori, mokaat kuitenkin kaiken.” Ainoa lupaava etu oli kultakorut, joiden varjolla piti hymyillä sukulaisille kerran kuussa juhlissa. Arjessa hädin tuskin pääsin hengittämään. Kun lähdin ja hain avioeron, kiitos mummille, joka auttoi, yritti mies vielä hakea kaiken takaisin, jopa minun villasukat

Toisen kerran menin naimisiin ihan rakkaudesta, päivällä opiskelin kuin hullu, illalla tein töitä. Muistatko, äiti? Te enkä isä halunnut minusta mitään riippakiveä.

Elina! Milloin olen sinua moittinut tai Joonalle ruokaa säästellyt?
Et sinä, äiti Mutta muut. Isä, ja varsinkin Mikko-veli, istui kotona, säälistä ei ottanut elämästä kiinni, tiesi että äiti pitää selkänojan tiukkana. Sinä huhkit kahdessa työssä, illat hoidit kodin ja minä menin siis nopeasti naimisiin toisen kerran, koska ilman rakkautta olin jo elänyt tarpeeksi.

Mikä muuttui? Ei mikään. Minusta tuli Elina-kaikkien-apuri. Mies lojui sohvalla, minä juoksin töistä hakemaan Joonaa päiväkodista, kaupasta ruoat repussa kotiin. Auto? Sille ei ollut tarvetta, mieshän tarvitsi sitä enemmän. Näin naiset elävät, kuulemma. Väsyttää? Kuinka niin, nainenhan tekee kaiken, vielä pitää illalla antaa miehelle lämmin syli, ettei varmasti karkaile muualle. Rahat eivät riitä? “No sinulle kai ne omasi riittämättömät on, jos olisit lapsen synnyttänyt mulle, mahdollisesti tukisin.”

Ymmärrät, äiti, että sama ralli toistui oli mies jolla oli rahaa, ja sellainen jolla ei, ei sillä ollut väliä. Kaikille muille oli hyvä elämä, paitsi minulle.

Elina, kaikki elävät näin, älä nyt
Eläkööt, en minä enää niin halua!

Miten vietit lauantain? kysyin äidiltä.
No, Mikko ja Maija toivat Oonan ja Veikon meille, leikin lasten kanssa, leivoin lättyjä, vähän siivosin, silitin, keitin isälle illallisen ja menin sänkyyn vasta puolilta öin. Aamulla tein lisää lettuja, sitten grillattiin kanaa, silputtiin salaattia, siivottiin taas ja illalla pääsin nukkumaan juuri ennen puoltayötä.
Äiti, en oikein muista, että olisit halunnut hoitaa Joonaa sillä tavalla? En muista myöskään, että olisin tyrkännyt oman lapsen sinulle ja karannut itse lepäämään tai ulkoilemaan?
Sinä, Elina, olit omatoiminen, nämä taas olen ihan sanaton.

Haluatko tietää, miten minun viime viikonloppuni meni?
Perjantaina Joona soitti ja kysyi ottaisinko Timon hoitoon, kun he Marja-tyttöystävän kanssa lähtivät vaeltamaan. Timo on heidän kissansa, äiti, jos et muista. Toivat pizzan ja veivät mennessään vapauden. Söin hyvällä omallatunnolla ja katsoin sarjoja yöhön asti.

Lauantaina heräsin omaan tahtiini, ruokkin kissan, keitin kahvit, pyyhin pölyt ja laitoin pari vaatetta koneeseen. Ajattelin soittaa sinulle ja ehdottaa, että mentäisiin museoon tai jäätelölle. Isä vastasi, sinä olit kiireinen, kädet saippuaisina. Isä mutisi, että “äitisi tekee töitä valitusniskat märkänä, ja sinä riennät museoihin.” Melkein loukkaannuin, mutta miksi vaivautua? Isä on aina oikeassa.

No, menin museoon. Tiedätkö, siellä oli sinun nuoruuden suosikkitaiteilijasi näyttely. Muistin, kuinka silloin ennen rakastit hänen töitään. Sitten kävin kahvilassa, ostelin vähän jotain ja palasin kotiin kissa nukkui. Loppupäiväksi en jaksanut lähteä minnekään, pötkähdin sohvalle katsomaan lisää sarjaa.

Sunnuntaina nukuimme kissan kanssa lähes yhteentoista. Harkitsin kutsuvani sinut piknikille, mutta Maija vastasi puhelimeesi, suu täynnä ruokaa ja selitti, että olet jälleen kiireinen tiskaamassa.

Illalla Oskari soitti ja pyysi ravintolaan. Tiesin lähteväni, miksen olisi? Olen vapaa nainen, en kysele häneltä vaimonsa asioista emmekä jauha ongelmista ilta meni mainiosti ja aamulla lähdin töihin levänneenä.

Olen yrittänyt, äiti, tavata sellaisia miehiä, jotka eivät ole naimisissa.
Se on silkkaa kaaosta. Joka pojasta paljastuu mammanpoika, katkeroitunut exänsä takia, joukossa useampi ero ja iltatähtiä. Yksi sanoi suoraan, että minun täytyy rakastaa hänen lapsiaan kuin omiani, koska olemmehan naisia ja arvomme määrittyy lastenkasvatuksesta. Hän itse toki elättäisi ex-vaimon, lapset ja vielä harrastaisi kalastusta tilistä, josta minun pitäisi maksaa kaiken muun. Jos kysyin auttaisiko Joonaa, hän raivostui ja sanoi, että Joonalla on isänsä, menköön sinne. Ihan reilua kuulemma sekin.

Eli tietysti minä olen heidän mielestään huono, kylmä, laskelmoiva nainen, joka ei ota vaivoikseen miehen elämän taisteluita sovitettavaksi elämäänsä.

Siksi Oskari. Siksi elän näin, vaikka teidän silmissä olenkin se huono ihminen, en tunne häpeää. Minua vain surettaa, kun näen että sinä uuvut, haluaisin saada sinut joskus ulos kotoa, edes nyt, kun sanoin että tarvitsen apua ihan vain että saisit olla välillä vain äiti ja nainen, irti arjesta.

Sinä olet sekaisin, Elina. Entä isä?
Onko isällä jokin hätä?
No ei, mutta ruoka.
En usko, että keitto on keittämättä.
Mutta ruoka pitää lämmittää, Mikko on tulossa
Äiti! Nyt minä loukkaannun. Anna minun joskus olla hyväkin tytär ja mennään kerrankin yhdessä nauttimaan elämästä vaikka elokuviin, minä pyydän.

Töissä maanantaina naiset puhuvat, kuinka raskas viikonloppu taas oli niin paljon tekemistä kotona. Minä hymyilen vinosti. Kaikki tietävät, että Elina on huono, mutta tänään minä hymyilen salaisuudelle, joka on vain minun. Kukaan ei tiedä, miten hyvältä se tuntuu, eikä kukaan sitä voi ottaa minulta.