Häämme oli sovittu viikon päähän, kun hän sanoi, ettei halua mennä naimisiin kanssani. Kaikki oli jo maksettu – juhlapaikka Helsingissä, paperiasiat, sormukset, jopa osa perhejuhlasta. Olin järjestänyt kaiken kuukausia. Koko suhteemme ajan uskoin tekeväni oikein: työskentelin täysipäiväisesti ja käytin noin 20 % palkastani hänen toiveisiinsa – parturiin, kynsiin tai mihin tahansa. Ei siksi, etteikö hänellä olisi omia tulojaan – hän käytti ne miten halusi. Minä huolehdin laskuista, maksoin ravintolatilauksista, leffailloista, pikku matkoista – kaikesta. Vuosi ennen häitä tein ison eleen – ehdotin, että veisin koko hänen perheensä kesälomalle Turun saaristoon: vanhemmat, sisarukset, serkutkin. Tein ylitöitä, tingin omista menoistani ja säästin kuukausia. Lopulta maksoin kaiken: majoituksen, matkat, ruoat. Hän oli onnellinen, ja perhe kiitti – mutta en tiennyt, ettei tämä merkinnyt hänelle mitään. Kun hän halusi erota, hän selitti, että olin ollut ”liikaa”: kaipasin rakkautta, läheisyyttä, halusin pitää yhteyttä. Että hän ei osaa antaa sitä, mitä kaipasin. Paljasti myös, ettei koskaan aidosti halunnut naimisiin, vaan suostui kosintaan, koska olin painostanut ja koska perhe oli paikalla. Viisi päivää ennen vihkimistä hän kertoi kaiken. Hän sanoi, että olin yrittänyt liikaa, joten hän tunsi vain velvollisuutta ja painetta. Hän mieluummin lähti kuin teki jotain, mikä ei tuntunut omalta. Keskustelumme jälkeen hän vain lähti. Ei ristiriitoja, ei yrittämistä, vain peruuntunut hää, sovitut sopimukset, maksetut laskut — ja se viikko, jolloin tajusin, ettei mikään tekemäsi riitä, jos toinen ei halua jäädä.

Häihin oli enää viikko, kun hän ilmoitti minulle, ettei halua mennä naimisiin. Kaikki oli jo maksettu juhlapaikka, paperit, sormukset, osa sukukekkereistäkin. Olin kuukausikaupalla järjestellyt kaiken valmiiksi kuin ahkera muurahainen, ja tietty stressannut kuin suomalainen kevätjuhlassa.

Koko meidän suhteen ajan olin uskonut tekeväni oikein. Tein täyttä päivää töitä, mutta silti laitoin joka kuukausi ehkä viidesosan palkasta hänen asioihinsa kampaajahommiin, kynsipaikkaan tai mitä milloinkin halusi. Ei siksi, että hän olisi ollut työtön omat rahat sillä toki oli ja käytti niitä itseen sen mukaan mikä huvitti. Minä makselin, koska kuvittelin, että suomalaisena miehenä ja kumppanina se nyt vaan oli mun velvollisuus. En koskaan pyytänyt senttiäkään laskuihin. Maksoin treffit, raflat, elokuvat ja kotimaan pikku reissut kaiken.

Vuotta ennen niitä kuuluisia häitä tempaisin jotain ihmeellistä ehdotin, että viedään koko hänen perheensä mökkilomalle järven rannalle. Ja kun sanon koko perhe, niin ihan koko lössi vanhemmat, siskot, serkut, mummokin, jos olisi jaksanut lähteä. Meitä oli kuin Rovaniemen torilla juhannuksena. Tein ylitöitä, en ostanut itselleni yhtään mitään moneen kuukauteen ja säästin jokaisen sentin. Kun matka vihdoin koitti, maksoin mökin, bensat, ruoat kaiken. Hän oli onnellinen, koko perhe vilpittömän kiitollinen. Kukaan ei osannut aavistaa, että hänelle se ei lopulta merkinnyt mitään.

Kun sitten tuli ilmoitus erosta, hän perusteli, että olin ollut “liikaa”. Että kaipasin liikaa rakkautta, huomiota, läheisyyttä. Että olin halunnut halata häntä, laitella viestejä, tietää miten menee. Hän taas oli kuulemma aina ollut vähän viileämpi ja että minä olin tukahduttanut hänet suomalaisella läsnäololla. Olin kuulemma odottanut asioita, joita hän ei voinut tarjota.

Sanoi myös jotain, mitä hän ei ollut koskaan ennen tunnustanut ettei ollut ikinä edes halunnut mennä naimisiin. Suostui vain, koska minä painostin liikaa. Olin vetänyt vanhemmatkin mukaan porukkaan. Kosintakin tapahtui ravintolassa, hänen sukunsa läsnä ollessa. Minulle se taisi olla romanttista, hänelle enemmänkin ansa. Ei kai siinä voinut sitten kieltäytyä, kun kummitäti tuijotti.

Viisi päivää ennen maistraattia, kun kaikki oli valmista, hän päätti kaataa palikat. Selitti, että koki minun pakottavan hänelle elämän, jota ei halunnut. Että tein liikaa hänen puolestaan ja se sai hänet tuntemaan itsensä kiusaantuneeksi, velvoitetuksi, sidotuksi. Mieli teki mieluummin lähteä kuin ryhtyä johonkin, mikä ei tuntunut omalta.

Sen keskustelun jälkeen hän lähti. Ei draamaa, ei huutoa, ei yritystä enää paikata mitään. Jäivät vain sopimukset, maksetut laskut, tehdyt suunnitelmat ja peruutetut häät. Hän pysyi tiukkana päätöksessään. Se oli siinä.

Se oli se viikko, kun lopulta tajusin, että vaikka suomalainen mies kuinka maksaisi kaiken ja selvittäisi kaiken ja olisi aina saatavilla, se ei takaa, että joku haluaa jäädä viereen. Edes saunan jälkeen.